ISBN 978-952-279-267-9

Kansi: Kristiina Kaksonen

Tämä on Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2015 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Bazar Kustannus on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä

Aika kulkee, kellot laukkaa

monta raukkaa hauta haukkaa.

Ennen iltaa siis kulje siltaa

mut varo murhamiesten kiltaa.

Varo liittymästä heihin

jotka usko eivät enää mihinkään.

CMX: MELANKOLIA

JOULUKUU

Porvoon vanhan kaupungin mukulakiville satanut hento joulukuun alun lumipeite oli sulanut päivän aikana pois. Mereltä puhaltanut kosteus oli jäätynyt illalla ohueksi kiiltäväksi kalvoksi kivien päälle. Tuulenpuuska pyöräytti makeispaperia ja vei sen mennessään kohti jokea. Jalka luiskahti miehen astuessa hieman liian pitkän askeleen, ja hän oli menettää tasapainonsa. Hän kirosi hiljalleen ja jatkoi kapeaa kujaa eteenpäin kädet tungettuina syvälle taskuihin. Vastapäisen ravintolan oveen oli kiinnitetty kranssi. Ovi aukesi ja mies käänsi kasvonsa varjoon. Keski-ikäinen erittäin rakastunut pariskunta käveli käsikkäin häntä vastaan. Naisen posket hehkuivat punaisina juotujen punaviinilasien jälkeen. Pariskunta ei kiinnittänyt vastaan tulevaan nelikymppiseen jänteikkääseen mieheen mitään huomiota, vaan he olivat uppoutuneet toistensa silmiin. Parista huokui keski-ikäisten liioiteltu, muita vaivaannuttava lässytysrakkaus, joka kertoi, etteivät he olleet olleet kymmentä vuotta naimisissa, vaan valmistautuivat seuraavalle kierrokselle. Mies seisahtui käsityöliikkeen ikkunaan ja oli katsovinaan punaiseen nuttuun puettua tonttua joka tuijotti häntä takaisin piippurasseista tehtyjen silmälasien läpi silmäänsä räpäyttämättä. Hän seurasi paria ikkunan heijastuksen kautta ja odotti heidän kävelevän ohi. Heidän kadottuaan kadunkulman taakse mies nosti villakankaisen takkinsa alla olevan hupun ja kiskoi sen syvälle vedetyn pipon päälle suojaamaan niskaa viimalta. Talviaika oli tuonut mukanaan kylmyyden ja pimeyden. Se ei haitannut miestä, sillä pimeyden myötä kulkijoita oli vähemmän, ja se auttoi häntä pysymään kasvottomana. Mies kääntyi ja katsoi ikkunan läpi ravintolassa istuvia ihmisiä. Väki näytti viihtyvän, ja mies tunsi kuinka hänellekin olisi maistunut lämmin terästetty glögi. Se ei nyt kävisi, sillä hänestä ei saanut jäädä jälkeä tänne. Hän joisi sitten kotona, samalla kun suunnittelisi.

Mies oli kävellyt joen rantaan, paikkaan jonka hän tiesi hyvin entuudestaan. Jokavuotinen levottomuus oli jälleen vallannut hänet, sama tunne joka oli tullut niin monena talvena aikaisemmin. Vaikka hän tiesi että tulisi vielä kärsimään ja kierimään katumuksessa, hän ei voinut mitään jääkylmän veden kutsulle. Joen synkkä vesi veti häntä puoleensa kuin magneetti. Kun mies hiljentyi veden ääreen kuuntelemaan, se tuntui kuiskivan hänelle. Pyytävän häneltä lisää. Hän sytytti tupakan ja veti savua syvälle keuhkoihinsa. Hän vaipui ajatuksiinsa katsoen edessä olevaa Porvoonjoen mustaa pintaa, johon sillalla olevien lyhtypylväiden valot heijastuivat helminauhana. Mies seisoi ja kuunteli hetken, havahtui vasta kun tupakan hehku poltti hänen sormiaan. Hän heitti tumpin alas jokeen ja katsoi omaa heijastustaan veden pinnasta. Pitkän takin ja hupun ansiosta hänen varjonsa näytti kuin jonkin keskiaikaisen kaapuveikon varjolta. Hän naurahti itsekseen ja laittoi kädet ristiin rinnalle. Kun hän vilkaisi uudestaan hennosti väreilevään veteen, sieltä katsoi takaisin pyöveli.

1. LUKU

Linnankoskenkadun tilaussaunan kiuas parahti, kun 23-vuotias Pasi Nieminen heitti sille kauhallisen. Hän seurasi, kuinka kohta eläkkeelle pääsevä Mauno esitteli vastapäisillä lauteilla rintakehässään olevaa leikkausarpea hilpeälle yleisölle, ennen kuin kauhallinen sai tämän kyyristymään. Lauteilla istui lähes puolet Pasin työporukasta. Saunailta oli Pasin ensimmäinen uudessa ja ensimmäisessä työpaikassa. Kyseessä olivat firman pikkujoulut, joiden tunnelman kirkasti hänen pomonsa Anteron Virosta hakema maasturin peräkontillinen juotavaa. Huomenna olisi vapaapäivä ja Pasi voisi jäädä kotiin potemaan päänsärkyä, joka vääjäämättä oli tulossa, jos salmarishottien määrästä voisi jotain ennustaa.

Pasi hörppäsi oluttölkin tyhjäksi ja siirtyi vilvoittelemaan takkatilaan. Hän huomasi joutuvansa ottamaan paikkoaskeleen. Pieni horjahdus ei häntä haitannut, vaan kertoi voimajuoman tehosta.

Pasi kuivasi lyhyet vaaleat hiuksensa ja otti hänelle tarjotun uuden oluen samalla kun nappasi puhelimensa pukuhuoneen pöydältä. Hän laittoi tyttöystävälleen Sannalle viestin, että vielä menisi ainakin pari tuntia. Hän hymyili itsekseen, tuntui mukavalta kun tiesi kohta pääsevänsä oman tyttöystävän viereen nukkumaan. Joku väänsi takan vieressä olevat stereot täysille. Antero ilmestyi punakka naama hymyssä ja pelkkä pyyhe ympärillään tuomaan isoa tarjotinta täynnä shotteja. Pasi kiitti ja otti yhden jonka kumosi saman tien tuulensuojaan.

Valkoisen pakettiauton pakoputkesta nouseva harmaa savu hajosi pakkasilmaan. Mies nojasi rattiin ja veti tupakastaan viimeiset savut ennen kuin tumppasi sen tuhkakuppiin. Kello oli hieman yli kaksi lauantaiaamuyöllä ja auton kojetaulun lämpömittari näytti kolmea astetta pakkasta. Sillä aikaa kun hän oli istunut reilun vartin rannalle johtavan kujan varrella, hänen ohitseen oli ajanut vain yksi taksi. Tähän aikaan olivat jo viimeiset koirankusettajatkin lopettaneet kierroksensa. Keli oli vuodenaikaan nähden sopivan leuto, juhlivat ihmiset ehkä kävelisivät kotimatkan. Auton edestä meni joku pukeutuneena pitkään kangastakkiin. Mies heräsi ajatuksistaan, katsoi ohikulkijaa hetken ja totesi tämän olevan ainakin kolmekymppinen. Se ei sopinut hänelle. Iltakausia hän oli odottanut sopivaa, ja jos hän vähänkin epäröi tai oli epävarma, hän perääntyi. Mitään ei voinut jättää sattuman varaan. Hän sammutti moottorin, nojautui taaksepäin, sulki silmänsä ja odotti.

Tilataksin sivuovi liukui kiinni kolahtaen, ja Antero avasi etupenkiltä ikkunan.

– Oletteko ihan varmoja ettei kyyti kelpaa? Antero kysyi.

– Mä en ainakaan tarvii taksia. Puoli kilometriä menee ihan hyvin, tässäkin kunnossa, sanoi Pasin vieressä huojuva, samassa yksikössä jo kymmenen vuotta työskennellyt Juhani ja hörppäsi oluttölkin tyhjäksi.

– Entä Pasi? Pärjäätkö? Antero kysyi.

– Ei tartte! Pasi vastasi tomerana kädet taskuissa, yläruumis hieman huojuen. – Peittelen Juhanin ja sitten menen sillan yli omille kämpille.

– Ja vedetään tupakit! Juhani muistutti ja alkoi haparoiden inventoida taskujaan löytääkseen röökiaskin.

– No, hyvää yötä, Antero sanoi ja hymyili kun kaksikko veti hänelle lippaan.

Tilataksi katosi kulman taakse ja miehet alkoivat kävellä huterin mutta muuten määrätietoisin askelin kohti jokea. Pasi kaivoi puhelimen taskustaan ja huomasi saaneensa jonkin aikaa sitten viestin Sannalta. Menen nukkumaan kun pitää herätä aamulla töihin, pistän puhelimen äänettömälle, mukavaa iltaa, herätä mut kun tulet kotiin. Pasi hymyili ja lähetti vastaukseksi pitkän rivin sydämiä ja ilmoitti olevansa kohta kotona.

Heidän kävellessään hiljaista katua pitkin Pasi työnsi käsiään syvemmälle taskuihin ja kirosi kun oli unohtanut Sannan tekemät lapaset kotiin. Kostea meri-ilma tuntui menevän suoraan luihin ja ytimiin. Juhani selitti kovaan ääneen jostain formulakisasta jossa oli ollut isänsä kanssa. Ilmeisesti se oli ollut mieleenpainuva matka, sillä jos Pasi oli ymmärtänyt oikein, siitä oli kulunut jo viisitoista vuotta. Hän myötäili tarinaa ja ynähti muutaman kerran sopivaan kohtaan. Ajatukset kuitenkin olivat Sannassa, joka oli hänen ensirakkautensa. He olivat olleet kihloissa jo hänen armeija-ajoiltaan. Paljonko se teki nyt, Pasi mietti, ja hänen mieleensä välähti että heidän kihlajaispäivänsä olisi ensi viikolla. He olivat olleet yhdessä neljä vuotta. Hänen pitäisi muistaa varmaan hakea ainakin kukkia.

Juhani pysähtyi niin äkkiä että Pasi oli kävellä hänen päälleen.

– Täs mä ole, Juhani heilutti kättään kerrostalon rappua kohti. – Tuolla odottaa mun oma pirttihirmu, jonka rinnalla Haadeksen koirat on kääpiöpilsnereitä, Juhani selosti tulevaa koitostaan. – Tarjoaisin yömyssyt, mutta et varmaan halua kuulla naispuhujaa tässä vaiheessa iltaa?

– Kiitos, näin on hyvä, Pasi vastasi ja mietti Juhanin kotiinpaluuta. – Liukastelen sillan yli ja menen omani viereen. Eiköhän tässä ole jo tarpeeksi kurlattu.

– Ihan varmasti. Ainakin jos tuolta ylhäältä kysytään, Juhani naurahti ja kaivoi tupakka-askin taskustaan. – Palaako vielä yksi kotimatkalla? Vaikka onkin työnantajan lahjus ja verottomana tuotu.

– Kiitos, jos vaikka yhden vetäisin, Pasi hymyili. Hän otti pois kaulaliinansa ja laittoi sen takin taskuun, ettei siihen tarttuisi tupakanhaju. – Onhan tässä savuton mies vetänyt jo kohta puoli toppaa. Nyt on keuhkot tervattu joksikin aikaa.

Juhani sytytti Pasin savukkeen ja yritti vähän ryhdistäytyä. Hän vilkaisi huolestuneena yläkerran ikkunaan. Onneksi siellä ei palanut valo. Tosin jos rouva oli oikein ovelalla päällä, hän istuisi pimeässä odottamassa.

– Pidä peukkuja että siellä ollaan jo nukkumassa eikä kaulin kourassa odottamassa, Juhani sanoi.

– Pidetään peukkuja ettei sulla ole kuhmua päässä kun heräät.

– Sä olet hyvä jätkä, Juhani sanoi ja taputti Pasia olkapäälle. – Ihan paras!

– Kiitos, ei sinussakaan moittimista, Pasi sanoi hieman hämillään.

– Hyvää yötä ja Mooses myötä. Nyt menen kohtaamaan kohtaloni.

– Tsemppiä, Pasi toivotti Juhanille joka oli jo kääntynyt pyydystämään avaimenreikää avaimellaan.

Pasi jatkoi kohti siltaa ja poltteli Juhanilta saamaansa tupakkaa. Miksi humalassa tupakka maistui niin jumalaisen hyvälle, vaikkei selvin päin tullut mieleenkään vetäistä edes henkosia? Alkoi tulla nälkä. Sanna oli varmaan ostanut jotain jääkaappiin. Hän ei jaksaisi lähteä löntystelemään millekään grillille.

Raskaat pilvet olivat levittäytyneet taivaalle ja nostaneet lämpötilan lähelle nollaa, mikä oli tuonut sumun joenrantaan. Pasi käveli kohti siltaa. Katuvalojen kajo hukkui ilmassa pieninä pisaroina leijuvaan kosteuteen, ja hän värähti kylmästä. Ennen siltaa hän tunsi että oli pakko käydä tyhjentämässä rakko, vaikka kotiin ei ollutkaan sillan jälkeen enää kuin parisataa metriä. Pasi katsoi ympärilleen eikä nähnyt ketään, vain jokin auto ajoi Porvoonjoen yli kaukana toisella sillalla. Hän meni kävelysillan vieressä olevan ravintolan taakse näkösuojaan ja tyhjensi pilssinsä reunalta jokeen tähdäten alhaalla kelluvaa oluttölkkiä. Juuri kun hän oli vetänyt housujen vetoketjun kiinni, hän kuuli takaansa äänen ja kääntyi säikähtyneenä katsomaan. Harmaaseen huppariin pukeutunut harmaasänkinen mies seisoi hänen edessään vaaleansiniset silmät pelottavan ilmeettöminä.

– Tuota, minä… Pasi sanoi epäröiden.

– Löytyykö tulta? mies kysyi. Hänen äänensävynsä pelotti Pasia.

– Ei... Siis anteeksi, ei löydy, Pasi melkein änkytti tuijottaen edessään seisovaa miestä. – Tuota… Kun mä en polta.

– Etkö? mies kysyi ja otti Pasin suupielessä viimeisillään kytevän tupakan käteensä ja sytytti sillä omansa.

– Niin siis, tämän… Tai siis tuon röökin antoi kaveri mulle. Mulla ei ole stidejä mukana, Pasi sanoi. – Mutta sait vissiin siitä?

– Kiitos, mies vastasi ja heitti Pasin tumpin jokeen. – Oliko hyvät bileet? mies kysyi ja tuijotti edelleen pelottavasti suoraan silmiin, puhaltaen samalla sieraimistaan savua.

– Joo, Pasi sai sanottua. – Firman pikkujoulut, hän jatkoi ja yritti perääntyä, mutta joutui vain lähemmäksi pystysuorana viettävää joenreunaa. Veden pintaan oli melkein pari metriä matkaa.

– Hienoa, mies vastasi ja hymyili. – Paitsi että ne olivat sinun viimeiset.

– Mitkä? Pasi kysyi ihmeissään ja yritti kääntyä, ettei olisi niin lähellä törmää.

Mies suoristautui hieman ja katsoi hetken ympärilleen ennen kuin vastasi.

– Ne sun pikkujoulut.

– Nyt en tuota… niinku ymmärrä, Pasi vastasi samalla kun mies veti pitkät henkoset tupakastaan ja heitti puolikkaan jokeen.

– Kohta ymmärrät, mies vastasi, ja hänen hymynsä sai Pasin veret seisahtumaan. Hän yritti astua miehen ohi, mutta tämä painoi kämmenen hänen rintaansa ja esti hänen liikkeensä. Pasi katsoi häntä hämmästyneenä ja yritti ottaa kädestä kiinni. Mies vetäisi syvään henkeä ja katsoi hetken takaisin.

Ennen kuin Pasi ehti ajatella mitä voisi tehdä, mies ampaisi eteenpäin ja otti tukevan otteen hänen vyötäisiltään. He putosivat kylmään veteen ja Pasi joutui pinnan alle. Hän pystyi pidättämään hengitystään, kunnes sai päänsä pinnalle ja sai vedettyä keuhkot täyteen ilmaa. Hän yritti kamppailla vastaan ja yritti päästä miehen otteesta, mutta mies veti hänet taas mukanaan mustiin syvyyksiin. Pasi tiesi, että hänen olisi pakko pian saada happea, ja kamppaili hengitysrefleksiä vastaan kunnes keuhkot tuntuivat räjähtävän. Mies piteli hänestä tiukasti takaapäin kiinni ja odotti kunnes Pasin rimpuilu laantui hetkeksi. Sitten hän päästi Pasin pään taas pinnalle hetkeksi kuin kiusallaan. Pasi yritti huutaa, mutta sai suunsa täyteen vettä, nielaisi ja oli vähällä oksentaa. Mies veti hänet pinnan alle. Veden kuohu täytti Pasin korvat. Enemmän kuin mitään hän toivoi pääsevänsä pintaan edes hetkeksi. Pian hän ei pystynyt enää pidättämään hengitystä eikä voinut refleksille mitään. Hän kiskaisi sisäänsä sameaa, jääkylmää jokivettä, ja keuhkojen täyttyessä vedellä lamaannuttava kipu iski hänen rintakehänsä läpi. Samalla kun hän tajusi kuolevansa, hän muisti kuulleensa että hukkuminen olisi lempeä tapa kuolla, mutta ajatus ei suonut lohtua ja kipu keuhkoissa oli kaukana lempeästä. Hänen mielessään vilahti Sanna ja epäusko siitä että kaikki päättyisi tähän. Tajunnan jo hämärtyessä hänen mielensä valtasi epätoivoinen kysymys: miksi? Muutaman sekunnin päästä kaikki oli mustaa ja hiljaista, eikä häneen sattunut enää. Mies piteli Pasista kiinni ja odotti kunnes hänen kehonsa lakkasi nytkähtelemästä.

2. LUKU

Sanna Berg käänsi kylkeään Porvoonjoen länsipuolella Laamanninpolulla sijaitsevassa kaksiossa ja kurkisti yöpöydällä olevaa kelloradiota. Minuutin päästä kello olisi puoli seitsemän ja kännykkä vaatisi häntä nousemaan ylös ja lähtemään lauantaiaamuvuoroon kaupan kassalle. Sanna kääntyi ja huomasi ulkoa tulevassa katuvalon himmeässä valossa, ettei hänen vieressään ollut ketään. Peitto oli koskemattomana samassa asennossa kuin hänen mennessään nukkumaan. Kännykän herätys alkoi soida ja Sanna kääntyi sammuttamaan sen. Hän otti puhelimen irti laturin piuhasta ja löysi viestin, jossa Pasi oli kahden jälkeen yöllä ilmoittanut olevansa kohta kotona. Sanna hymyili nähdessään pitkän rivin sydämiä. Pasi oli varmaan jäänyt nukkumaan olohuoneen sohvalle, ettei häiritsisi häntä kuorsauksellaan.

Sanna nousi ja hiipi varovasti olohuoneeseen. Sohvalla ei ollut kuin punainen sydämen muotoinen tyyny kaukosäätimen vieressä. Ihmeissään hän meni katsomaan, makaisiko Pasi kylpyhuoneessa pöntön vieressä, kuten joskus oli käynyt. Kylpyhuonekin oli tyhjä. Eteisen narikassa ei roikkunut Pasin takkia, eikä hänen kenkiään ollut Sannan kenkien vieressä. Sanna palasi makuuhuoneeseen ja otti puhelimensa. Hän valitsi Pasin numeron ja soitti. Kun puhelu meni suoraan vastaajaan, Sanna tunsi kuinka kylmä käsi puristi hänen rintaansa. Hetkeen hän ei kyennyt kunnolla miettimään mitä oli tapahtunut. Lopulta hän laittoi Pasille tekstiviestin ja tuijotti puhelintaan. Viestin välitystietoja ei tullut. Pasin puhelin ei ollut päällä.

Tutkinnanjohtajan viransijaisuutta hoitava rikoskomisario Antti Hautalehto istui tietokoneen ääressä työhuoneessaan Porvoon poliisilaitoksen toisessa kerroksessa. Poliisitalo oli hiljainen koska Antti oli tullut ennen seitsemää tuijottamaan tietokonettaan. Hän oli lähtenyt töihin ennen sianpierua kun ei ollut enää aamuyöstä saanut unta. Työhuoneen seinällä hänen työskentelyään seurasi tukevaviiksinen Aleksander Koskimies vuoden 1924 poliisisanomien mustavalkoisesta etsintäkuulutuksesta. Kuvan alla teksti kertoi että Wiipurissa 1897 syntyneen maalarin oikeaan kädenselkään oli tatuoitu kruunu ja sen alle kirjaimet A. K. ja ankkuri. Hänet oli poliisisanomien mukaan pidätettävä ja ilmoitettava Wiipurin osastoon. Ankean työhuoneen toinen somiste, mappihyllyssä oleva musta Remington Noiseless, valurautainen kirjoituskone, oli ollut huoneessa jo kun Antti oli muuttanut sinne syksyllä, eikä hän ollut lähtenyt raahaamaan sitä pois sillä mötikkä painoi toistakymmentä kiloa. Kone muistutti omalla tavallaan menneestä ajasta, kun pidätysajat olivat pitempiä ja kuulustelut lyhempiä.

Antti selasi koneellaan rikosilmoituksia ja kävi läpi tutkintaryhmänsä työtilannetta. Syksyn kääntyminen talveksi oli hieman pienentänyt työtaakkaa, eivätkä kopit pursunneet enää ulkomaalaisia veneenmoottorivarkaita ja murtomiehiä. Toisaalta jostain syystä hajanaisia omakotitalomurtoja tuntui piisaavan, mutta niistä jutuista ei ollut saatu ketään koppiin. Tutkintaryhmän nuorin jäsen, rikoskonstaapeli Petri Nummi, oli päässyt alipäällystökurssille, ja sen alkaessa hänen ryhmänsä pienenisi yhdellä, kun Petri lähtisi Poliisiammattikorkeakouluun Tampereelle kuluttamaan pulpettia ja hankkimaan uusia pukamia. Petri oli ottanut kurssin takia lukulomaa vuoden loppuun eikä ollut käytettävissä päivittäistyöhön. Antti olisi mielellään pitänyt Petrin tutkinnassa, mutta ymmärsi häntä täysin. Halusta edetä urallaan ei voinut ketään rangaista. Niin systeemi toimi. Kun joku ylennettiin, tarvittiin jossain vaiheessa hänen tilalleen korvaaja. Petristä tulisi varmaan ihan hyvä ylikonstu, kunhan hän saisi kurssin suoritettua. Hän oli harkitseva ja oma-aloitteinen, yksi Antin tutkintaryhmän parhaista. Vaikka hyviä taisivat kaikki muutkin jäsenet olla. Antti oli tyytyväinen ryhmäänsä. Jokaisella oli osaamisalueensa joka täydensi kokonaisuutta, ja kaikki olivat osoittaneet pätevyytensä kuluneena syksynä jolloin Antti oli toiminut ryhmänvetäjänä.

Myös ylikonstaapeli Johan Lund oli toipunut vitutuksestaan jonka oli saanut hävitessään Antille kisan tutkinnanjohtajan viransijaisuudesta. Kahvihuoneeseen saapuneen postikortin mukaan Lund olisi vielä muutaman päivän lomalla jossain etelässä. Jossain missä oli melkein kolmekymmentä varjossa ja kalja kylmää.

Porvoossa oli poliisivirkoja täyttämättä siitä huolimatta, että Polamk oli syytänyt osan valmistuneista kortistoon ja ylin johto kertoi lähestyvästä poliisipulasta. Poliisin hallintorakenneuudistukset eli Porat olivat vähentäneet poliisipiirejä, ja kuitenkin määrärahat olivat perinteisesti lopussa. Homma tuntui välillä kuin hölmöläisten liian lyhyen peiton jatkamiselta. Valtion pitkään mutta kapeaan leipään oli aikaa sitten tarttunut hometta reunaan.

Joka tapauksessa hän tarvitsi tutkintaryhmään yhden uuden resurssin perustoimintojen ylläpitoon paikkaamaan Petriä. Ainut toivo oli kenttäharjoittelujaksolle tulevat kaksi untuvikkoa, sillä he saisivat seurakseen kokeneen kenttänorsun perehdyttämään heitä poliisin työhön ja silloin joku kenttämies saattaisi vapautua kiertoon tutkintaan. Esteenä sen sijaan olisivat Antin tulehtuneet välit ylikomisario Berglundin kanssa. Tämä oli edellisessä kuussa suutuspäissään vapauttanut Antin tutkinnanjohtajan pestistä. Mitään paperia ei ollut tehty ja Berglund oli ilmeisesti myöhemmin katunut ja perunut potkut, mutta ottanut parin viikon sairausloman. Antti ei ollut vaihtanut sanaakaan Berglundin kanssa tapahtuneen jälkeen.

Poliisilaitoksen päivystyksen esimies, ylikonstaapeli Manninen vilkaisi seinällä olevaa kelloa jonka pieni punainen viisari kipitti ylöspäin. Kun se ohittaisi numeron kaksitoista, olisi kello tasan kahdeksan. Manninen nousi koneen äärestä, otti avainnipun ja käveli avaamaan poliisilaitoksen ulko-oven.

Manninen katsoi lasioven läpi ulkona värjöttelevää tummaa nuorta naista joka nojasi samannäköisen mutta vanhemman rouvan olkapäähän. Kyynelet valuivat pitkin nuoren naisen poskia. Äiti ja tytär, Manninen huomasi ajattelevansa avatessaan ovia. Yli kolmenkymmenen vuoden kokemus poliisin työstä ei antanut hänelle armoa hänen lukiessaan sisään pyrkiviä asiakkaita. Kyyneleistä huolimatta nuoremman poskilla ei valunut maskara, vaan molemmat naiset olivat meikittä. Se oli paha merkki. Myös se, että naisten vaatteet vaikuttivat päälle kiskaistuilta, kertoi kiireestä. Manninen huokaisi syvään ja toivoi, ettei kyseessä ollut raiskausjuttu. Hän veti naamalleen perusystävällisen virkailmeen ja avasi oven.

– Oletteko odottaneet kauan? Manninen kysyi päästäkseen kuulemasta syytökset siitä miksi vasta nyt avattiin ovet, virka-ajan alkaessa.

– Tulimme juuri, vanhempi vastasi ja ohjasi nyyhkyttävän nuoremman naisen kohti ovea.

– Peremmälle, Manninen sanoi ja ohjasi naiset sisään istumaan päivystyksen luukun eteen ja meni itse sisään koneensa ääreen.

– Tuota, kuinka voin auttaa? hän kysyi.

– Pasi, minun poikaystävä, on kadonnut, Sanna nyyhkäisi.

– Milloin tämä tapahtui?

– Tänään aamuyöllä. Hän oli tulossa pikkujouluista, mutta ei koskaan tullut kotiin.

– Oletteko yrittäneet soittaa hänelle?

– Olen tietenkin, ja viestit eivät mene perille, nainen nyyhki. – Jotain kamalaa on tapahtunut.

Antti kaivoi puhelimen muistista Berglundin numeron. He eivät olleet koskaan oikein selvittäneet välejään. Antti oli vain palannut töihin odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja jatkanut hommia niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Antti tiesi käytävillä puhuttavan, että Berglund keikkui loppuun palamisen reunalla eikä vaimon äkkilähtö yhteisestä kodista ainakaan helpottanut tilannetta. Siinä oli varmaan ollut varsinainen syy esimiehen kilahdukselle. Mutta nyt hommat seisoivat sairausloman takia. Berglundia ehkä hävetti tulla töihin, ja hän oli siksi ottanut vanhemmalle polvelle tyypillisen refleksinomaisen vitutussairausloman. Varmaan hän ryyppäsi tai ainakin rypi perussuomalaisessa itsesäälissä ja masennuksessa. Siinä ei toisaalta ollut Antin mielestä mitään väärää, niin oli tehty kautta aikojen, mutta esimiehen poissaolo alkoi pikku hiljaa rasittaa hänen ryhmäänsä liikaa.

Antti vilkaisi rannekelloaan. Yli kahdeksan. Hän katsoi vielä hetken puhelintaan ja päätti sitten soittaa. Vanhemmat ihmiset harvemmin nukkuivat enää tähän aikaan, elleivät olleet krapulassa. Puhelin hälytti muutaman kerran ja meni sen jälkeen vastaajaan.

– Antti tässä terve. Tuota, pahoittelen että häiritsen saikulla, mutta voitko vaikka soittaa mulle? Olisi pari ihan työjärjestykseen kuuluvaa murhetta.

Hetken Antti aikoi sanoa ”parane pian” mutta se olisi mennyt jo selkeästi vittuilun puolelle, joten hän päätti puhelun ja nousi.

Huonosti hoidetussa puutarhassa ainoan pystyssä olevan omenapuun sammaleiselle oksalle laskeutui harakka. Tiirailtuaan hetken ympärilleen harmaudessa se näki rakennuksen likaisesta ikkunasta valonkajoa. Se katsoi kiinnostuneena pää kallellaan sisään ja erotti hennossa valossa silmäparin joka kuului ihmiselle. Silloin se naurahti säikähtäneenä ja nousi siivilleen.

Mies istui sohvalla ja tuijotti oksaa jolla harakka oli istunut. Hän oli tuijottanut eteensä pitkään, rintakehää ahdisti. Hän kiersi auki Leijona-viinapullon korkin ja kumosi viimeiset pisarat kurkkuunsa. Kohta pitäisi nousta ja hakea toinen pullo, tämä ei vielä riittänyt. Voitonriemu, lähes orgastinen tunne, oli hiipunut. Sen laimennuttua oli katumus noussut pintaan. Vähitellen tunne oli muuttunut tyhjyydeksi ja masennukseksi. Hän nousi ylös saadakseen ajatukset toisaalle ja lisäsi kulmassa seisovaan kaakeliuuniin puita. Uunin viereen ripustetulle narulle oli levitetty hänen vaatteensa kuivumaan. Mies otti keittiönpöydältä uuden sinietikettisen pullon ja istui alas sohvalle tarkastelemaan pullon kyljessä irvistelevää hopeista vaakunaleijonaa. Hän avasi pullon ja kaatoi kirkasta juomaa kurkkuunsa. Tänään eivät painajaiset tulisi, siitä pitäisi leijona huolen. Se vartioisi kun hän viimein sammuisi.

Poliisilaitoksen kahvihuoneessa istui kenttäpartio Kujala ja Söderström eväidensä ääressä, kun vanhempi rikoskonstaapeli Lindfors tuli sisään silmälasit otsallaan. Söderström lusikoi totisena toista raejuustopurkkia tuulensuojaan selaten samalla Porvoon Sanomia. Kujala haukkasi ison palan Kujalan erikoista, hänen omaa mieliannostaan joka olisi saanut Jamie Oliverin järsimään ranteensa auki. Annoksessa oli kaksi roiskeläppäpitsaa mössöpuolet vastakkain ja minuutti mikrosäteitä. Lindfors pysähtyi katsomaan syöntinäytöstä jossa ravintoympyrät olivat mahdollisimman erilaiset. Söderström värähti inhosta ja pakotti viimeisen lusikallisen raejuustoa alas kurkustaan.

– Massakausi ja dieetti samassa partiossa? Lindfors kysyi uteliaana ja sai murhaavan mulkaisun lähes kaksimetriseltä ja leveäharteiselta Söderströmiltä.

– Osimoilleen niin, Kujala vastasi. – Partion hento Sötikkä varasi viime viikolla rantaloman. Se haluaa olla tikissä kun menee aurinkoon. On muuten hankalaa ajella tuollaisen kanssa joka vetää vain proteiinia ja kahvia. Sillä meinaa olla aika lyhyt pinna.

– Haista Kujala paskat, Söderström sanoi ja kävi heittämässä raejuustopurkin kahvinkeittimen vieressä olevaan roska-astiaan.

– Niinkus huomaat, Kujala naurahti Lindforsille. – Siksi mä vedän lohturuokaa.

– Tuota, siitä Terosta ajattelin tulla sanomaan, Lindfors vaihtoi aihetta ja vaikutti hieman vaivautuneelta. – Kun sinä nyt kohta alat ajamaan sen oppi-isänä, niin katsotko vähän sen perään.

– Lupaan huolehtia, Kujala vakuutti. – Kyllä minä siitä ihan kunnon poliisin teen. Varotaan aluksi ihan pahoja paikkoja.

– Kiitos, Lindfors sanoi. – Yritin sille joskus sanoa että hankkisi jonkun toisen ammatin.

– Olisitko itse uskonut jos joku olisi sinulle sanonut silloin aikoinaan saman?

Lindfors hymähti ja pudisti päätään.

– Poliisin hommat on luonnekysymys, Kujala jatkoi.

– Ja taksikuski ei ole ammatti, Söderström sanoi ja istui alas kahvikuppinsa kanssa. – Se on diagnoosi. Missä se aikoo asustaa se sun poikasi?

– Lupasin että minun luona, niin ei tarvitse etsiä kämppää, Lindfors vastasi.

– Toivottavasti tulette toimeen, Söderström sanoi. – Joudut vähän katsomaan mitä raahaat turkistukusta kämpällesi.

– Kyllä kai me jotenkin pärjätään.

– Mä en tiennyt että sulla on lapsia, Söderström jatkoi, – ennen kuin sain kuulla että se on tulossa tänne.

– Tero on ensimmäisestä avioliitostani, jäi silloin joskus vajaa kymmenvuotiaana äidilleen talon mukana Mäntsälään. On jäänyt yhteydenpito vähän retuperälle, näin jälkikäteen ajatellen. Lindfors ei peittänyt harmistustaan.

– No ehkä nyt pystytte paikkaamaan, Kujala lohdutti. – Parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

– Kappas, komisarion kahvitunti on alkanut, Lindfors vaihtoi aihetta helpottuneena nähdessään Antin menevän kahvinkeittimen luo.

– Mitäs täällä näin vakavana pohditaan? Antti ihmetteli istuessaan pöytään.

– Pappa pyysi mua lapsenvahdiksi, Kujala vastasi.

– Ai niin se kenttäharjoittelujakso, Antti sanoi. – Siitä pitikin kysyä Sötikältä, että joutaisitko tulla tutkintaan kierrolle? Pahimman rospuuttokelin saisit kulkea sandaalit jalassa siisteissä sisähommissa.

– Ja itseäni fiksummassa seurassa, Söderström hihitti jo selvästi piristyneenä. – Joudanhan minä jos sinä hoidat paskapaperihommat. Ehtisin paremmin salillekin.

– Kiitos, hoidan ne kun saan Berglundin kiinni, Antti vastasi. – Soittelin sille, muttei se joutanut vastaamaan.

Antin tutkintaryhmän nuorimpiin kuuluva punahiuksinen vanhempi rikoskonstaapeli Jonna Holm seisoi Antin työhuoneen oven edessä kädessään nippu papereita.

– Sori, kävin tuolla hakemassa sumppia ja jäin suustani kiinni, Antti sanoi anteeksipyytävästi. – Odotitko pitkään?

– Tulin just, Jonna sanoi. – Tuli tällainen katoamisilmoitus jonka ajattelin käydä näyttämässä sulle. Pasi Nieminen, 23-vuotias sähköasentaja, ei ole palannut kotiin pikkujouluista.

– Milloin ne hipat oli? Antti kysyi.

– Eilen. Tai siis loppuivat tänä aamuna joskus kahden, puoli kolmen maissa.

– Mennyt kaverin luo nukkumaan, Antti sanoi tympääntyneenä. – Tai löytänyt irtopiparia.

– Niin minäkin arvelin aluksi, Jonna sanoi. – Mutta kun se on mennyt jalan kotiinsa sieltä juhlista tuolta Linnankoskenkadulta, sen kaveri näki sen viimeisenä oman kämppänsä edessä Runeberginkadulla. Sieltä tämä kadonnut lähti steppaamaan kohti kevyenliikenteen siltaa. Sen kämppä on toisella puolella jokea niissä uusissa taloissa, siellä paremmalla puolella.

– Voi paskat, Antti huokaisi. – Onko sen kaverit soitettu läpi? Siis ihan kaiken varalta.

– Nyt on soitettu ihan kaikille. Avovaimo on kertomansa mukaan soittanut kaikki mahdolliset ystävät ja työkaverit läpi. Kadonneen luuri ei ole ollut päällä ainakaan aamulla. Tietenkin akku voi olla loppu jos se on löytänyt jonkin uuden mestan.

– Oletko selvittänyt mielentilaa? Jotain skismaa parisuhteessa tai jotain muuta ihan vitun masentavaa?

– Hyvillä mielin se oli menossa kotiinsa. Laittoi tekstiviestin ja sydämiä ja pusuja siinä kävellessään kotiin päin, Jonna vastasi ja piti pienen tauon. – Oikeesti mä olen sitä mieltä että nyt on syytä huolestua.

– Olet oikeassa, Antti huokaisi. – Otetaan kuitenkin teletiedot ja katsotaan sitten. Jos se on joessa, niin puoli tuntia sinne tänne ei enää paljoa hetkauta. Teetkö paperit?

– Tein jo, Jonna sanoi ja ojensi paperin. – Komisarion mustetta siihen, niin faksaan.

– Ilmoita sitten, Antti sanoi raapustaessaan paperiin Jonnan ojentamalla kynällä.

– Jep, Jonna sanoi ja nappasi paperin heti kun Antin kynä oli piirtänyt siihen puumerkkinsä, A- ja H-kirjaimen joilla oli yhteinen poikkiviiva.

– Kaivatko vielä oletetun reitin varrelta tallenteet, jos niitä on? Antti kysyi.

– Pappa Lindfors on jo niitä hakemassa, Jonna vastasi.

– Hyvä, Antti sanoi Jonnalle joka riensi vastaamatta ulos huoneesta.

Lindfors laski huonekaluliikkeestä ostamansa runkopatjan porrastasanteelle ja oikaisi...