Ruotsinkielisestä alkuteoksesta

En perfekt natt: varför du sover and hur du gör det bättre

suomentanut Veli-Pekka Ketola.

Lainaukset

William Shakespeare, Verta verrasta. Suomentanut Paavo Cajander (SKS 1910).

Karen Thompson Walker, Ihmeiden aika. Suomentanut Pirkko Biström (Bazar 2014).

Gillian Flynn, Kiltti tyttö. Suomentanut Terhi Kuusisto (WSOY 2013).

© Volante förlag och författaren 2013

ISBN 978-951-884-562-4

KL 59.33 | 14.451

Art House Oy

Bulevardi 19 C

00120 Helsinki

09 694 0752

info@arthouse.fi

www.arthouse.fi

www.facebook.com/ArtHouseKustantamo

Kansi: Ville Laihonen

Kannen kuva: K. Miri Photography/Shutterstock.com

Alkusanat

Tämä kirja ei käsittele nukkumista – ei ainakaan pelkästään. Nukut kyllä kolmasosan elämästäsi, mutta muu aika on ratkaisevaa. Kaksi kolmasosaa varaat mieluisille asioille ja vietät niiden ihmisten kanssa, joista välität.

Valveillaoloajan muodostuminen tyydyttäväksi edellyttää, että öissä ei ole valittamista. Nukkuminen on tärkeimpiä tekijöitä siinä, kuinka voit, kuinka kohtelet lähimmäisiä ja kuinka selviydyt työstä, arjesta ja vapaapäivistä. Tältä kannalta katsoen kädessäsi oleva kirja käsittelee vähintään yhtä paljon valveilla vietettyä elämää kuin nukkumista.

Läheskään kaikki eivät ole tyytyväisiä nukkumiseensa. Tutkimusten mukaan neljäsosa tai jopa kolmasosa katsoo kärsivänsä huonosta unesta. Minä olen ollut yksi heistä. Muutama vuosi sitten toimin johtavassa asemassa, ja minun oli oltava valmiustilassa kellon ympäri. Ainakin noin aivoni olivat ymmärtäneet tilanteen. Herääminen viideltä aamulla aivot ylikierroksilla ja vailla toivoakaan saada taas unen päästä kiinni ei ollut mitenkään epätavallista noiden vuosien aikana. Päästyäni irti oravanpyörästä oivalsin, että elämme niin kuin nukumme ja nukumme niin kuin elämme.

Vaikeudet nukahtaa illalla, yölliset hengityskatkokset tai rikkonainen vuorokausirytmi ovat niin yleisiä, että niitä voisi sanoa kansantaudeiksi. Nukkumisongelmista voi aiheutua sairauksia, kuten diabetesta, masennusta, sydän- ja verisuonitauteja ja eräiden tutkimusten mukaan jopa eräitä syövän muotoja. Hyvä uni saattaa olla kirjaimellisesti elintärkeää.

Kun ajattelee, paljonko tilaa mediassa varataan ravintoon ja liikuntaan liittyville jutuille, on aika suhtautua uneen vakavasti, vaikka monien mielestä asia ei ole itsestään selvä. »Ihminen pystyy nukkumaan vain yhdellä tavalla, kun taas syömiseen ja treenaamiseen on tuhat erilaista tapaa» on esimerkki yleisistä, harkitsemattomista yksinkertaistuksista. Yhteiskunnan vahvat kulttuurinormit ovat pitkään estäneet meitä paneutumasta kysymyksiin siitä, kuinka nukumme ja kuinka valveillaoloaika ja uni kietoutuvat toisiinsa. Tietyissä piireissä »selviytyminen» muutaman tunnin yöunella on ihanne – syömisen suhteen tämä vastaisi sitä, että parin pussin perunalastuja katsottaisiin riittävän mainiosti ruokavalioksi. Lisäksi yhteiskunta on erinäisistä syistä rakennettu toimimaan vuorokausirytmillä, joka ei lainkaan vastaa väestön biologista kelloa.

Koska me kaikki nukumme, jokainen voi ja jokaisen pitäisi suhtautua uneen vakavasti. Sen ymmärtäminen, miten aivot aktivoituvat, voi auttaa paljon kun yrittää saada illalla unen päästä kiinni. Tieto siitä, millä tavoin nokoset kannattaa ottaa missäkin tilanteessa, on hyödyllinen, kun edessä on pitkä yövuoro tai raskas iltapäivä koulussa tai kun vain haluaa pärjätä muistipelissä. Nukkuminen vaikuttaa suuresti mielentilaan, tunne-elämään ja päätöksentekoon. Jokaisen pitäisi olla tietoinen siitä, miten yksilöllinen, synnynnäinen biologinen kello on säädetty – se voi selittää suuren osan valveillaoloajan toimintatavoista.

Nukkumistapamme ja käyttäytymistapamme kytkeytyvät toisiinsa, ja kun oikeita tietoja on saatavilla, moni meistä pystyy vaikuttamaan nukkumiseensa paljon. Tutkijat ovat jopa tulleet siihen tulokseen, että jotkut meistä oppivat valitsemaan uniensa sisällön.

Monet uudet, kiehtovat unta koskevat tiedot perustuvat yhä parempaan ymmärrykseen aivojen toiminnasta. Japanilaiset tutkijat ovat aivokuvantamislaitteilla saaneet melko hyvän käsityksen siitä, millaista unta nukkuja näkee. Mullistavat havainnot niin sanotusta paikallisesta unesta ovat horjuttaneet vakiintunutta käsitystä siitä, mitä unessa tai valveilla oleminen merkitsee.

Unen ymmärtäminen ei kuitenkaan perustu ainoastaan aivotutkimukseen. Historioitsijat ja antropologit ovat eniten vaikuttaneet käsityksiimme siitä, millaisia luontaiset nukkumistapamme ovat. Ne poikkeavat suuresti siitä, kuinka teollistuneessa maailmassa nykyisin nukutaan.

Miksi ylipäänsä nukumme? Miksi meitä alkaa väsyttää? Kuinka huonosti ihmiselle voi käydä, jos hän ei saa nukkua? Uni on riippuvaista biologisista vaatimuksista, mutta myös kulttuurinormeista ja elinympäristöstä. Hyvän tai paremman unen esteet johtuvat usein siitä, että synnynnäinen unipersoonallisuutesi ja arkipäivän ympäristö ovat ristiriidassa. Kun tiedät, mikä kaikkien ihmisten nukkumisessa on yhteistä ja millaisia yksilöllisiä eroja ilmenee, ymmärrät paremmin, mikä estää sinua saavuttamasta täydellistä unta.

Evoluutio

Luonto on asia, jonka yläpuolelle meidän pitää nousta.

– Rose Sayer elokuvassa Afrikan kuningatar

Jos joltakulta kysyy, minkä takia nukumme, vastaus liittyy – luullakseni – palautumiseen tai johonkin vastaavaan. Me paneudumme makuulle väsyneinä ja heräämme toivottavasti pirteinä. Vertaus »akkujen lataamiseen» tulee heti mieleen, koska sellaisena koemme nukkumisen. Asia ei kuitenkaan ole ihan noin yksinkertainen. Kaikki unitutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että nukkumisella on palauttavia tehtäviä. Perustelut jakautuvat kahteen pääryhmään: toiset korostavat unen merkitystä aivosolujen ylläpitämisessä ja korjaamisessa, toiset keskittyvät unen tehtävään energiavarastojen täydentämisessä.

Toisaalta kaikki eivät usko palautumisen tarpeen riittävän selittämään, miksi vietämme noin kolmasosan vuorokaudesta tiedottomassa tilassa. Evoluution olisi varmaan pitänyt pystyä järjestämään asiat paremmin; nopeampi palautuminen jättäisi enemmän aikaa esimerkiksi mammuttien jahtaamiselle, sulkapallolle, pölynimuroinnille ja muille tavanomaisille valvetilan puuhille. Tarvitaan siis korvaavia tai täydentäviä selityksiä, mutta siihen yksimielisyys päättyykin.

Erimielisyys nukkumisen syistä ei johdu teorioiden puutteesta. Yksi tapa suhtautua nukkumiseen on pitää sitä sopeutumisena luonnolliseen ympäristöön – olemme ihmislajin kehityksen aikana suurentaneet eloonjäämismahdollisuuksiamme makaamalla hiljaa kolmasosan vuorokaudesta. Unen evolutiivisen alkuperän voi ajatella olevan kaukana arkipäivästä, mutta jos tavoitellaan parempaa käsitystä unesta, tiedot nukkumisen syistä voivat olla suureksi avuksi. Miten on mahdollista, että tuttavasi, joka on samanikäinen ja ruumiinrakenteeltaan ja elämäntavoiltaan samankaltainen, tarvitsee kaksi tuntia enemmän unta herätäkseen virkeänä? Vastaus tähän kysymykseen ja moniin muihin kysymyksiin edellyttää parempaa käsitystä siitä, millainen tehtävä unella on ollut kehityshistoriassa.

Se, että länsimaissa on vallinnut teollinen tai moderni yhteiskunta muutaman sukupolven ajan, ei muuta sitä tosiasiaa, että kehomme ja aivomme ovat kymmenien tuhansien sukupolvien mittaan sopeutuneet toisenlaiseen elämään.

Luonnonvalinnan teorian mukaan yksilöiden periytyvissä ominaisuuksissa on eroja. Ominaisuudet, jotka ovat suotuisia lisääntymisen ja eloonjäämisen kannalta, yleistyvät populaatiossa ja muuttavat hiljalleen lajin geenivarantoa. Yksi esimerkki tästä on malarian vastustuskyky: se on kehittynyt maailman niissä osissa, joissa malaria on yleinen.

Biologit ja evoluutiopsykologit selittävät kutakuinkin kaiken, myös ihmisten, käyttäytymistavat eduilla, joita niistä on ehkä ollut lajin kehityshistoriassa. Tässä suhteessa uni oli pitkään arvoitus. Edes Darwin, kehitysopin alullepanija, ei paneutunut nukkumiseen, vaikka hän kirjoitti monista inhimillisen käyttäytymisen muodoista. Kuinka voi olla mielekästä tehdä jotain, mikä estää ruoan tai veden tai puolison etsimisen tai puolustautumisen? Tuntuu kaikkea muuta kuin tarkoituksenmukaiselta maata ja kuorsata, kun voisi olla hereillä ja etsiskellä tuleville lapsilleen äitiä tai isää.

Monet psykologisten tutkimusten saavutuksista, jotka ovat ratkaisevalla tavalla havainnollistaneet ihmisen käyttäytymistä ja aivojen toimintaa, perustuvat eläintutkimuksiin. Rotilla ja kyyhkysillä tehdyt kokeet ovat mullistaneet käsitykset oppimisesta, ja apinatutkimukset ovat luoneet pohjan käsityksille siitä, kuinka tärkeä ruumiillinen kosketus on vanhempien ja lasten välisissä suhteissa. Tiedot ihmisistä eivät muuten perustu pelkästään läheisillä tai melko läheisillä biologisilla sukulaisillamme tehtyihin kokeisiin. Vaikka ihmislaji on monessa suhteessa ainutlaatuinen, olennaiset toimintomme ovat samat kuin lajeilla, joita ei äkkipäätään laskisi lähisukulaisiin kuuluviksi. Esimerkiksi biologisesti äärimmäisen yksinkertaiset merietanat ovat auttaneet ymmärtämään muistin toimintaa.

Myös perustiedot unen evolutiivisesta alkuperästä on saatu eläimiä tutkimalla. Ymmärtääkseen ihmisen näennäisen epäloogista käyttäytymistä tutkijat ovat tarkastelleet miekkavalaita, kirahveja ja lukuisia muita eläimiä ja asettaneet seuraavan kysymyksen: miten ihmisen nukkumistavat poikkeavat muiden lajien vastaavista? Onko mahdollista erottaa yksi tai muutamia tekijöitä, jotka selittävät, miksi meidän lajimme nukkuu niin kuin nukkuu?

Nukkuminen vaihtelee tietenkin valtavasti sekä lajin sisällä että lajien välillä, ja nukkumistavoissa voidaan mennä äärimmäisyyksiin. Palsasirri kuuluu lintumaailman kummajaisiin. Urokset tulevat toimeen lähes kokonaan ilman unta niiden kolme viikon ajan, jotka tarvitaan lajin monimutkaisiin kosiskelu- ja pariutumisrituaaleihin.

Karhu on tuttu esimerkki talviunta viettävistä eläimistä, mutta se ei ole lähelläkään äärimmäisyyttä. Esimerkiksi jyrsijöihin kuuluvan napasiiselin kehon lämpötila voi laskea talviunessa peräti –2,9 asteeseen, mutta pää ei jäädy, koska sen lämpötila pysyy koko ajan hiukan nollan yläpuolella. Talviunessa lähes kaikki korkeammat aivotoiminnot pysähtyvät. Talviunen ilmeinen haitta on se, että herääminen on erittäin vaikeaa ja siksi eläin reagoi huonosti ympäristön uhkiin ja mahdollisuuksiin – heräämiseen voi kulua hyvinkin tunti. Toisaalta energian kulutus pienenee melkein nollaan.

Jos eliöitä tutkii laajemmin, unta muistuttava tila eli lepotila löytyy mistä vain. Yksisoluinen esimerkki on libanonilaisesta meripihkasta löydetty hiivasieniyhdyskunta. Se pystyttiin herättämään henkiin, vaikka se oli viettänyt 45 miljoonaa vuotta fossiloituneeseen pihkaan uponneena, eikä tässä kaikki – sitä käytetään vielä nykyäänkin oluen panemiseen.

Lepotila ja nukkumistavat vaihtelevat siis suuresti lajista toiseen. Sitten kun tiedämme syyn vaihteluun, pystymme huomattavasti paremmin ymmärtämään, mistä ihmisen uni oikein johtuu.

Yhdysvaltalainen tiedemies Jerome M. Siegel on pohtinut unen tehtävää syvällisemmin kuin monet muut. Hänen tutkimuksensa keskittyvät juuri unen evolutiiviseen alkuperään, ja hän väittää, että yritykset löytää yhteisiä fysiologisia tekijöitä eivät tuota tuloksia nisäkäslajeja vertailtaessa.

Ruumiinpainon ja unen pituuden välistä yhteyttä eri lajeilla on ollut vaikea löytää. Toisten tutkimusten mukaan painavammat eläimet nukkuvat enemmän, toisten mukaan vähemmän. Sama ongelma on ollut yrityksissä osoittaa, että suuriaivoiset eläimet nukkuvat enemmän. Selvää riippuvuutta ei ole löydetty. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että lyhyen aikaa nukkuvat lajit nukkuisivat sikeämmin. Pikemminkin päinvastoin: leijona nukkuu sekä pitkään että sikeästi, kun taas kirahvi nukkuu lyhyissä pätkissä ja kevyesti.

Spiegelin mukaan ihmisen nukkumistapojen selittäminen vaatii toisenlaista näkökulmaa: uni on ymmärrettävä sopeutumana lajin ekosysteemiin. Miekkavalasnaaraat ja niiden vastasyntyneet poikaset ovat erinomainen esimerkki.

Aiemmat vastasyntyneillä nisäkkäillä tehdyt tutkimukset osoittavat, että eläin nukkuu paljon syntymää seuraavan jakson aikana ja unen määrä pienenee hiljalleen. Kaikki pikkulasten vanhemmat tunnistavat saman piirteen omassa lajissamme – vauvat ovat melkein jatkuvasti unten mailla. Miekkavalaiden käyttäytyminen sen sijaan oli aivan toisenlaista. Tavanomainen unirytmi muuttuu täydellisesti jälkeläisen synnyttyä. Poikanen ja emo eivät oikeastaan nuku yli kuukauteen synnytyksen jälkeen. Nukkuminen palautuu normaalitasolle vasta usean kuukauden kuluttua tämän jälkeen. Tutkijat ovat monella tavalla osoittaneet, että hereillä ollessaan miekkavalaat pysyvät valppaina. Ihmisellä nukkuminen ja silmien pitäminen kiinni liittyvät toisiinsa, ja miekkavalailla voidaan havaita sama ilmiö: kun eläin nousee pinnalle haukkaamaan ilmaa – vähintään kerran minuutissa – sen silmät ovat auki. Lisäksi miekkavalaat ovat taukoamatta liikkeellä. Kun poikanen nousee lyhyin välein pintaan hengittämään, emo jatkaa uimista ja pakottaa poikasen kiiruhtamaan perässä ja tekee siten normaalin nukkumisen täysin mahdottomaksi.

Kuinka tämä pitkällinen uneton aika sitten vaikuttaa miekkavalasemoon ja sen poikaseen? Tutkijat ovat mitanneet, paljonko 3–5 viikkoa nukkumatta olleiden miekkavalaiden veressä on kortisolia, stressistä johtuvaa hormonia. Kortisolitasojen on havaittu olevan täysin normaalit. Näyttää tosiaan siltä, ettei jatkuva valveillaolo vaikuta eläimiin mitenkään.

Miekkavalaat ovat siinä suhteessa poikkeuksellisia nisäkkäitä, että ne pystyvät nukkumaan aivopuolisko kerrallaan. Voisi luulla miekkavalaiden käyttävän tätä kykyä silloin, kun sitä eniten tarvitaan eli heti synnyttämisen tai syntymän jälkeen, mutta näin ei ole. Sekä emon että poikasen käyttäytyminen, siis molempien silmien pitäminen auki tiheään toistuvien pintaannousujen aikana osoittaa, ettei nukkuminen auta elimistöä elpymään, mikäli sitä edes ilmenee.

Miekkavalaiden tapauksessa ei siis pystytä löytämään ratkaisevaa fysiologista tekijää, jonkinlaista toipumistarvetta, joka selittäisi unessa ja hereillä olemisen vaihtelun. Siksi on keskityttävä etuihin, joita miekkavalaiden käyttäytyminen tarjoaa luontaisessa ympäristössä. Tällaisia etuja on aika monta. Kun poikaset ovat täysin virkeitä ja koko ajan liikkeellä, ne ovat vaikeampi saalis petoeläimille. Lisäksi hereillä ollessa kehonlämmön ylläpitäminen on helpompaa poikasille, joilta vielä puuttuu suojaava rasvakerros.

Eläinkunnasta on helppo löytää esimerkkejä nukkumiseen vaikuttavista sopeutumista. Yksi niistä on suuri ruskea lepakko, ehkä nisäkkäistä kaikkein uneliain. Johtuuko lepakon 20 tuntia kestävä nukkuminen siitä, että se tarvitsee jostain tuntemattomasta syystä äärimmäisen paljon unta? Käyttäytyminen on helpompi selittää, jos tarkastellaan lepakon ekologista lokeroa lähemmin. Lepakon valveillaolojakso – neljä tuntia vuorokaudessa – osuu samaan aikaan kuin sen ravintonaan käyttämät hyönteiset ovat aktiivisimmillaan. Pitempi valveillaoloaika olisi lepakon kannalta hyödytöntä ja jopa energian tuhlausta. Nukkuminen ei siis ole virheellinen sopeutuma vaan keino suurentaa henkiinjäämisen todennäköisyyttä.

Talviunesta ja kasvien tai yksisoluisten eliöiden lepotilasta poiketen energian kulutus ei vähene unessa kovin paljon, mutta toisaalta nukkumisessa on se etu, että nukkuja pystyy kohtalaisen nopeasti reagoimaan ympäristön tapahtumiin. Tällaisella nukkumisen ominaisuudella on ollut tarkoituksensa. Ne esivanhempamme, jotka heräsivät nopeasti pitääkseen huolta lapsistaan tai paetakseen lähestyvää vihollista, pystyivät muita paremmin siirtämään geeninsä seuraavalle sukupolvelle.

Tältä kannalta ihmisen unen alkuperän selitys löytyy ennen kaikkea ympäristön vaikutuksesta lajinkehityksen historiassa. Toisten teorioiden mukaan suurin vaikutus on muualla: unella on ehkä merkitystä muistin toiminnalle, aivot täytyy »siistiä» poistamalla tarpeettomat yhteydet aivosolujen väliltä tai unessa on ehkä mahdollista korjata valveillaolon aikana syntyneet vauriot. Unen eri tarkoitusten ei tarvitse sulkea toisiaan pois, vaan nukuttaessa on mahdollisesti meneillään useita tärkeitä prosesseja.

Kiistaton yhteys erilaisten nukkumistapojen ja luontaisen ympäristön välillä tukee vahvasti ajatusta siitä, että uni on osoitus lajin sopeutumisesta ympäristöönsä. Kirahvi nukkuu kevyesti pätkittäin, leijona nukkuu sikeästi ja pitkään – leijona säästää energiaa jaksaakseen saalistaa, kun taas liian syvään uneen vaipuneet kirahvit joutuivat leijonien kynsiin ja saivat antaa tilaa valppaammille lajitovereilleen. Karhu, norsu ja monet muut eläimet nukkuvat enemmän vuodenaikoina, jolloin ravintoa on niukasti. Ajatus unesta tilana, joka on kehittynyt energian säästämisen ja energian kuluttamisen, riskin ja palkkion välisessä ikuisessa tasapainottelussa, koskee myös meitä ihmisiä. Vauvat nukkuvat pitkään siksi, että heidän pitää säästää energiaa, kun aineenvaihdunta on nopeaa ja vanhemmat perheenjäsenet ovat hankkimassa ravintoa. Toisaalta vanhat ihmiset pärjäävät vähemmällä unella, koska heidän aineenvaihduntansa on hitaampaa ja »investoiminen» pitempään valveillaoloaikaan on kannattavaa.

Miksi me ihmiset emme sitten pysty miekkavalaiden tavoin pysymään valveilla kuukautta yhteen menoon ilman sivuvaikutuksia? Osaat varmasti kuvitella tilanteita, joissa tällaisesta taidosta olisi hyötyä: kun pänttäät tenttiin, kun sinun pitää saada keittiöremontti valmiiksi ennen kesälomaa tai kun olet juuri saanut lapsen. Tässäkin pitää etsiä vastausta ympäristöstä, jossa lajit ovat kehittyneet, ja verrata sitä ihmisen elinympäristöön. Muuttaminen on väistämätön osa miekkavalaan elämää: ellei yksilö siirry ravinnon perässä paikasta toiseen, se kuolee. Ellei vastasyntynyt pysy valppaana ja emonsa lähellä, se joutuu ehkä maksamaan hengellään. Ellei emo pysy hereillä ja suojele vastasyntynyttä, poikaselle voi käydä huonosti. Ihmisellä sen sijaan ei ole ollut vastaavaa evolutiivista painetta pysyä pitkään hereillä.

Kuvittele aikaa, jolloin esivanhempamme olivat metsästäjiä tai keräilijöitä. Paras aika hankkia ravintoa on päivä, jolloin sekä saaliseläimet että pedot on helppo havaita. Yöllinen metsästys olisi suurentanut vaaraa joutua petoeläimen syömäksi. Lisäksi ravinnon löytäminen olisi ollut vaikeampaa, koska ihmiset turvautuvat näköaistiin hajuaistin sijasta. Vaikka ihmiset olisivatkin selviytyneet hengissä, yöaikaan valveilla pysytteleminen olisi ollut nukkumiseen verrattuna energian tuhlausta. Sen vuoksi öisin aktiiviset ihmiset saivat vähemmän lapsia.

Lajimme on erikoistunut suunnistamaan näköaistin avulla ja olemaan aktiivinen päivänvalossa. Emme tule ajatelleeksi tätä, koska monet meistä asuvat keinovalossa kylpevissä kaupungeissa, mutta satoja tuhansia vuosia sitten tilanne oli toisenlainen.

Kun ajattelee väsymyksen suurta vaikutusta meihin, lajinkehityksen historiassa on oletettavasti ollut järkevää pysyä liikkumatta silloin, kun aivot toimivat kehnoimmin. Arkisemmin ilmaisten oli parempi maata tainnoksissa kuin kuljeksia väsähtäneenä ympäriinsä. Öiden viettämisellä hiljaa maaten oli monia etuja.

Ihmislaji on kokenut evolutiivista painetta tiettyyn suuntaan, ja toisaalta yksilöiden välillä on eroja ajateltaessa unta sopeutumana luontaiseen ympäristöön. Pohjois-Amerikan yleisintä pientä kahlaajalintua palsasirriä koskevat tutkimukset antavat selkeän kuvan siitä, kuinka nämä erot saavat alkunsa. Yhden, joka vuosi uuden sukupolven tuottavan lintulajin tutkiminen sen omassa ympäristössä antaa kuvan evoluution etenemisestä, ja päätelmät ovat tärkeitä hahmoteltaessa inhimillisen unen ominaisuuksia.

Palsasirrillä on miekkavalaan tavoin hämmästyttävä kyky pysyä tarpeen mukaan valveilla. Noin kolmen viikon aikana pariutumiskaudella urokset keskittyvät mutkikkaisiin kosiskelurituaaleihin, ja samalla niiden on varattava paljon voimia asemansa aggressiiviseen puolustamiseen kilpailijoita vastaan. Tutkijat havaitsivat, että enemmän tai vähemmän jatkuvasta valvomisesta huolimatta lintujen kyvyt eivät heikentyneet koko aikana. Evoluutio on muokannut meitä kaikkia, niin palsasirrejä kuin ihmisiä, mutta tämä ei kuitenkaan merkitse eri yksilöiden kykyjen olevan samalla tasolla.

Ihmisten mielestä epäilemättä kaikki palsasirrit ovat melko virkeitä. Tarkemmin katsoen lintuyksilöiden välillä on selviä eroja: toiset ovat pirteämpiä kuin toiset. Lisäksi on havaittavissa valvomisen selvä yhteys menestymiseen pariutumiskaudella – pisimpään hereillä pysyvät urokset saavat enemmän jälkeläisiä. Tässä ei vielä ole mitään poikkeavaa.

Mutta eikö luonnonvalinnan pitäisi suosia pirteiden lintuyksilöiden käyttäytymistä? Jos hereillä pysyttelevät urokset saavat eniten jälkeläisiä, eikö palsasirrien pitäisi muuttua aina vain pirteämmiksi? Näin olisi epäilemättä käynyt, jos palsasirrien ympäristö olisi säilynyt muuttumattomana. Toisaalta ravintoa on välillä enemmän, välillä vähemmän. Aktiivisimmat palsasirrit saavat kyllä enemmän jälkeläisiä, mutta ne kuluttavat myös enemmän energiaa. Vaikeina aikoina tämä merkitsee sitä, että todennäköisyys elää seuraavaan pariutumiskauteen asti pienenee. Toiset aikakaudet siis suosivat aktiivisia palsasirrejä, toiset vähemmän aktiivisia. Ajan mittaan laji on saavuttanut dynaamisen tasapainotilan, johon kuuluu monia erilaisia nukkumistapoja.

Ihmisten suhteen tilanne lienee suunnilleen sama. Evoluutio on tuottanut muuttuvassa ympäristössä erilaisia nukkumistapoja, jotka ovat olleet suotuisia erilaisissa tilanteissa. Yksilöillä, jotka ensisilmäyksellä vaikuttavat aivan samanlaisilta – he ovat samanikäisiä, samaa sukupuolta ja ruumiinrakenteeltaan samanlaisia – voi olla erilainen unentarve, ja he voivat reagoida unen puutteeseen täysin eri tavoin. Tämä käsitys on vahvistunut myös tutkittaessa ihmisiä moderneissa unilaboratorioissa. Jos kärsit kevyestä ja katkonaisesta unesta, sinusta on ehkä epäoikeudenmukaista ajatella univaikeuksiesi johtuvan käyttäytymisestä, josta on ollut etua lajin kehittyessä. Taito nukkua pinnallisesti ja nousta nopeasti jaloilleen on ehkä pelastanut monen esivanhempasi hengen, sillä he ovat esimerkiksi ehtineet petoja pakoon. Se, että tuttavasi tarvitsee kaksi tuntia enemmän unta kuin sinä, johtuu siitä, että edustatte erilaisia nukkumistapoja, jotka ovat olleet hyödyllisiä eri vaiheissa ihmislajin kehittyessä. Mikäli tunnet omien nukkumistapojesi poikkeavan niin sanotusta normaalista, voit lohduttautua sillä, että vaihtelu on luonnollista. Ahdistut ehkä suotta herätessäsi joka aamu viideltä. Jos tulet hyvin toimeen kuuden tunnin yöunella, tämä johtuu biologisista edellytyksistäsi, ja ellet tule – mikä on todennäköisempää – syy on sama.

Yksilöiden välisistä eroista huolimatta täytyy todeta useimpien nukkuvan kutakuinkin samalla tavoin. Monet kuuluvat siihen suureen ryhmään, joka nukkuu 7–8 tuntia yössä. Tämä johtuu siitä, että unirytmiimme ovat vaikuttaneet samat ratkaisevat tekijät: valoisan päivän ja pimeän yön vuorottelu. Nykyisten nukkumistapojemme voisi luulla olevan meille luontaisia, mutta vain muutama sukupolvi sitten esivanhempiemme tavat olivat aivan erilaiset. Me teollistuneen maailman asukkaat olemme nukkuneet alle kahdensadan vuoden ajan ihan eri tavoin kuin esivanhempamme nukkuivat kymmeniä tuhansia sukupolvia. Tämän yöllisen mullistuksen takana on yksi keksintö: sähkövalo.

Kadotettu rytmi

Mutta joutukaa, yön usmat nousee.

– Herttua Vincentio Shakespearen näytelmässä Verta verrasta

Jos olet viettänyt pimeitä syysöitä kesämökillä, sinulla on ehkä käsitys valottomuudesta. On silti vaikea kuvitella maailmaa ilman sähkövaloa, kuinka pilkkopimeää joskus oli ja kuinka paljon se vaikutti elämään.

Jos pitää nimetä henkilö, joka runsaat sata vuotta sitten sai ihmiset nukkumaan aivan uudella tavalla, ehdokkaita on oikeastaan vain yksi – yhdysvaltalainen keksijä Thomas Edison. Sähkövalon keksiminen katsotaan usein Edisonin kunniaksi. Todellisuudessa muut olivat kokeilleet ja onnistuneetkin valon tuottamisessa sähköllä jo aikaisemmin. Yksi heistä oli italialainen Alessandro Volta, joka esitteli hehkulankaa vuonna 1800. Edes siedettävän toiminta-ajan saavuttaminen vaikutti kuitenkin toivottomalta. Palamisaika oli niin lyhyt ja valmistuskustannukset niin suuret, ettei hehkulamppua pidetty kiinnostavana muualla kuin laboratoriossa.

Edison oli yksi niistä, jotka olivat yrittäneet tosissaan; hän oli omien sanojensa mukaan »löytänyt kaksi tuhatta tapaa olla tekemättä hehkulamppua». Läpimurto sai alkunsa eräästä muistikuvasta vuonna 1879. Edisonin mieleen nimittäin tuli päivä, jonka hän oli viettänyt noin vuotta aikaisemmin Wyomingissa, graniittikallioiden ja kuusien koristaman Battle Laken rannoilla. On ironista – ajatellen, kuinka tärkeäksi matka osoittautui valon kannalta – että hän oli matkustanut sinne tutkijaryhmän kanssa tarkkailemaan täydellistä auringonpimennystä. Edison oli aikansa kuluksi tarkastellut hiekkaan työntämäänsä onkivapaa. Muistellessaan rannalla istumistaan hänen päähänsä pälkähti ajatus kuluneen onkivavan bambukuiduista. Kenties bambukuidut sopisivat hehkulangan raaka-aineeksi? Edison ryhtyi heti tekemään kokeita, ja käsiteltyjä kuituja käyttäen lamppujen paloajaksi saatiin jopa 1200 tuntia.

Edison oli pian valmis kertomaan keksinnöstään koko maailmalle, ja uudenvuoden aattona vuonna 1879, noin puolitoista vuotta Wyomingin-matkan jälkeen, hän esitteli hehkulamppua ihastuneelle yleisölle New Jerseyn Menlo Parkissa. Teollistunut maailma valaistiin vähän kerrallaan, eikä nukkuminen palannut enää koskaan entiselleen. Tämä oli ilouutinen uniskeptikko Edisonille.

»Ihmiset eivät tyydy tekemään miellyttäviltä tuntuvia asioita – he tekevät niitä sata prosenttia liikaa. Useimmat syövät sata prosenttia liikaa ja nukkuvat sata prosenttia liikaa, koska he pitävät siitä. Ylimääräiset sata prosenttia ovat vahingoksi heidän terveydelleen ja tekevät heistä saamattomia. 8 tai 10 tuntia yössä nukkuvat eivät koskaan ole sikiunessa tai täysin valveilla – he viettävät vuorokauden 24 tuntia enemmän tai vähemmän unten mailla. Minä taas en ole koskaan tarvinnut enempää kuin 4 tai 5 tunnin unet vuorokaudessa. En koskaan näe unta. Sellaista nukkumisen pitää olla.»

Tämä lyhyt kuvaus vilisee asiavirheitä, eikä Edisonin suurin erehdys ole epätavallinen. Hän lähtee omista havainnoistaan ja laajentaa päätelmänsä koko ihmiskuntaa koskeviksi. Edison ehkä suhtautui epäluuloisesti pitkäunisiin, mutta hän oli varmasti tietoinen nokosten suuresta vaikutuksesta palautumiseen ja luovuuteen. Hänet tunteneet tiesivät, että hän pystyi halutessaan nukahtamaan melkein silmänräpäyksessä ruohikolle, tuoliin tai johonkin monista vuoteista, jotka olivat valmiina hänen työpisteissään. Nokosilta herättyään Edison jatkoi töitä heti ja »ilman vähäisintäkään epäröintiä».

Yhdessä suhteessa Edison oli oikeassa. Valo, varsinkin keinovalo, vaikuttaa ratkaisevasti nukkumiseen. Valaistuksen muutos ei tapahtunut hetkessä. Vaikka hehkulampun saapuminen koteihin ja julkisiin tiloihin pani vauhtia valon vallankumoukseen, keinovalo oli levinnyt hiljalleen jo pitkään. Monia suurkaupunkeja valaistiin muilla keinoilla kuin sähköllä satoja vuosia aikaisemmin – esimerkiksi Lontoon kaduilla oli 5000 öljylamppua vuonna 1736, ja määrä oli kasvanut lähes 40000:een vuonna 1823, paljon ennen hehkulamppua. Keinovalo syttyi muissakin Euroopan kaupungeissa nopeaan tahtiin. Tukholmassa säädettiin ensimmäinen valaistusasetus, tosin vain Riddarholmenin saaren kattavana, suuren tulipalon jälkeen vuonna 1697. Kesti vielä puolensataa vuotta ennen kuin annettiin Tukholman katuvaloja koskeva yleinen, kuninkaallinen asetus. Tuolloiset, tavallista steariinikynttilää himmeämmät öljylamput loistivat pimeän laskeutumisen ja aamuyhden välisenä aikana. 1800-luvun alkaessa Tukholman katulyhtyjen määrä oli kasvanut noin 3500:een.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi viranomaiset suosivat tällaista kehitystä – sen ansiosta sosiaalinen kontrolli kyettiin ulottamaan vuorokauden pimeisiinkin tunteihin. Maaseudulla sen sijaan hehkulampun saapuminen kesti huomattavasti kauemmin, kuten kävi selväksi varsinkin Thomas Edison ajellessa ympäri Sveitsin maaseutua, jossa vailla sähkövaloa elävät ihmiset hänen mielestään »vaikuttivat vähemmän älykkäiltä». 1900-luvun lähestyessä yö oli suuressa osassa Eurooppaa edelleen historioitsija Roger Ekirchin sanoin »maailmaa, jossa oli keijuja, tarinoita tulen ääressä, varkauksia ja yöllisiä kolttosia».

Kuinka esivanhempamme sitten viettivät yönsä, joita valaisivat parhaassakin tapauksessa öljylamput ja takkatuli? Historioitsijoiden täytyi käydä perusteellisesti läpi kaikenlaisia vanhoja asiakirjoja päiväkirjoista kaunokirjallisuuteen 1400-luvulta eteenpäin ennen kuin he löysivät toistuvan mallin. Se näytti samantapaiselta riippumatta siitä, olivatko lähteet peräisin Euroopasta vai äskettäin asutetusta Pohjois-Amerikasta. Erikielisten selostusten mukaan yö jakautui kahteen nukkumisjaksoon. Ensimmäistä, syvemmässä unessa vietettyä jaksoa seurasi muutaman tunnin mittainen hiljainen hereilläoloaika ja lopuksi toinen, aamuun asti kestävä nukkumisjakso. Nukkumisjaksot olivat suunnilleen samanpituiset, ja niistä käytettiin nimityksiä »ensimmäinen uni» – ranskaksi premier sommeil, italiaksi primo sonno ja englanniksi first sleep – ja »toinen uni». Hereilläoloajan tunnit, yleensä keskiyön jälkeen, vietettiin tavallisesti vuoteessa. Kaksi nukkumisjaksoa olivat niin itsestään selvät, että ne mainittiin satojen vuosien ajan lääketieteellisissäkin kirjoissa; niissä kehotettiin usein nukkumaan ensimmäinen jakso oikealla kyljellä ja sitten kääntämään kylkeä. Jaksojen välillä oli siis normaalia pysyä valveilla pari kolme tuntia. Ruotsalainen aatehistorioitsija Karin Johannisson on kuvannut, kuinka tämä valvelevoksi kutsuttu aika saatettiin viettää:

»Valvel...