Prologi: Mikrokosmos

Alussa oli humanistinen tiedekunta.

Eduskunta asetti lain maakuntayliopiston perustamisesta 1950-luvun viimeisinä vuosina. Toisin kuin eteläisen rannikon vanhoissa kaupungeissa, täällä laitamailla yliopistoa ei haluttu sijoittaa keskustan rakennuksiin. Sen sijaan sitä varten varattiin erillinen kampusalue, jossa tiedettä ja tutkimusta voitaisiin tehdä kaukana metropolin metelistä. Perustaminen lähti kulttuuri- ja taideaineiden korkeamman opetuksen tarpeista (jotain, mitä ei ollut tapahtunut aiemmin, mitä ihmeteltiin tuolloin ja mitä ei enää koskaan tapahtunut uudelleen), ja näistä taivaanrantaa maalaavista lähtökohdista syntyi myös ajatus luostarimaiseen eristäytymiseen. Joku korkealentoinen ajattelija olisi halunnut sijoittaa yliopiston vieläkin syrjäisempään paikkaan, kauas keskelle seudun kuiskivinta korpea, mutta logistiset ongelmat sekä suuren kaupungin päättäjien saunavierailuiden aikana esittämät painavat argumentit taivuttivat lopulliseksi sijoituspaikaksi maakunnan pääkaupungin.

Sittenkin uuden yliopiston peruskivi laskettiin niin syrjään kaikesta muusta kuin kaupungin rajoja venyttämättä oli mahdollista. Humanistisen tiedekunnan rakennuksen suunnittelusta käydyn arkkitehtikilpailun voitti paikallinen nuori visionääri, joka oli lukenut korkeakoulun perustamiskeskustelussa käytettyjä argumentteja ja niiden innoittamana hakenut inspiraatiota Keski-Euroopasta. Pääkaupungissa funktionalistiarkkitehdit saivat hänen puolestaan leikkiä laatikkoleikkejään, hänen piirroksissaan oli mahtavia holveja, korkeita torneja ja jylhän majesteettinen julkisivu. Hän piirsi Suomen ensimmäisen goottilaistyylisen yliopistorakennuksen, joka parissa vuodessa kohosi ympäröivän havumetsän yläpuolelle kuin kulttuurin katedraali.

Tiedekunnan rakennus oli valmistuttuaan naurettavan mahtipontinen. Maakuntayliopiston vastustajille suoraan keskiajan kirkollisista fantasioista repäisty jyhkeä kalkkikivimonumentti oli helppo pilkan kohde, ja syytöksiä tärkeilystä tai syrjäseudun alemmuudentunteesta oli vaikea kokonaan torjua. Mutta yliopiston ensimmäinen rehtori, kansainvälisesti tunnustettu filosofian professori, ei kokenut mitään tarvetta puolustella sivistyksen linnakettaan; sen sijaan hän suhtautui siihen häpeilemättömällä ylpeydellä, ja kannusti henkilökuntaansa ja opiskelijoitaan toimimaan samoin. Ehkä yliopistolla itsellään ei ollut sellaisia vuosisatojen perinteitä, joihin sen ulkomuoto viittasi, mutta humanistisella sivistyksellä oli tuhatvuotinen historia, ja tiedekunnan rakennus oli vain tämän sivistyksen platonisen idean luolan seinälle heittämä varjo - ei enempää, mutta ei varmasti piiruakaan vähempää.

Alussa oli humanistinen tiedekunta, mutta se ei riittänyt.

Maa tarvitsi kulttuuria, mutta maakunta kaipasi juristeja. Varsin pian nuori arkkitehti havaitsi piirtävänsä lisää yliopistorakennuksia perustettavan oikeustieteellisen tiedekunnan tarpeita varten. Arkkitehti oli nähnyt lukuisia pilapiirroksia luomuksestaan, mutta ne olivat vain saaneet hänet suhtautumaan visioonsa entistä palavammin. Alunperin hän suunnitteli oikeustieteellisen tiedekunnan rakennukset vielä humanistista tiedekuntaakin jylhemmiksi, mutta tässä vaiheessa käytännön rajoitukset tunkeutuivat hänen päiväuniinsa. Kalkkikivi oli näillä seuduilla kaikkea muuta kuin halpa rakennusmateriaali, ja humanistisen tiedekunnan laitosrakennus oli maksanut huomattavasti enemmän kuin oli suunniteltu. Alueen taitavat poliitikot olivat silti saaneet hankkeen menemään läpi, mutta lehdissä esitetty kritiikki yhteiskunnan varojen haaskaamisesta filosofian ja taiteen turhamaisuuteen ei ollut kokonaan tuulesta temmattua.

Arkkitehti joutui tekemään kompromisseja. Ei valtavasti – hänen lemmikkiprojektillaan oli yhä paikallisten poliitikkojen tuki, ja valtakunnallisellakin tasolla merkillinen goottilainen linna syrjäseudulla oli löytänyt yllättävää tukea persoonallisten rakennusten ystäviltä. Mutta haaveet vielä vaikuttavammasta oikeustieteellisestä tiedekunnasta hän joutui hautaamaan. Hän tyytyi laajentamaan aiempaa tuotostaan, ja kalliista kalkkikivestä kohosi humanistisen tiedekunnan tornin ympärille oikeustieteen säteitä. Aivan vähällä rahalla niitäkään ei tehty: budjetit natisivat ja ulkomaiset kaivosyhtiöt rikastuivat.

Yhteiskuntatieteet tulivat mukaan jo ennen kuin oikeustieteelliseen tiedekuntaan oli nimitetty ensimmäistäkään dekaania. Tässä vaiheessa jossakin päätöksenteon kabineteista eräs rahakirstun vartija oli saanut tapeltua hieman järkeä rakennustoimintaan. Yliopistoa oli alettu rakentaa goottilaisella tyylillä, ja tätä vastaan hän ei heittäytynyt, mutta kalkkikiviköyhällä alueella goottilaisia rakennuksia oli ennenkin tehty tiilestä. Niin tehtäisiin tälläkin kertaa.

Arkkitehti tulistui visioonsa tulleen särön vuoksi. Hänet maaniteltiin jatkamaan työtään, ja hän piirsikin yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan rakennuksia osaksi yliopistoaan. Lopulta hänelle asetetut rajoitukset kuitenkin saivat hänet lähtemään ovet paukkuen. Hän oli saanut tarpeekseen pienen maan syrjäisten seutujen kitsaasta rahankäytöstä, ja suuntasi jonnekin missä häntä arvostettaisiin.

Muut jatkoivat hänen työtään, ja yhteiskuntatieteellinen tiedekunta sai punatiiligotiikkaa edustavat rakennuksensa. Ilmasta tai kaukaiselta mäeltä katsottaessa yliopisto alkoi olla hyvin vaikuttava kokonaisuus, vaikkakaan ei välttämättä kaunis. Ystävällisesti voitaisiin sanoa sen muistuttavan keskiaikaista linnoitusta, vähemmän mairitteleva kuvaus oli ”kivinen jättiläismustekala, jolla on erektio”.

Nyt oltiin 1970-luvulla, ja maakunta tarvitsi insinöörejä. Yliopiston lisärakentaminen oli kuitenkin muuttunut ongelmaksi. Päättäviin asemiin oli noussut herkkänahkaisia henkilöitä, jotka valvoivat öitään murehtien ilkeilyä, jota heidän yliopistonsa oli saanut osakseen. Vähät siitä, että varsinaisessa tehtävässään (korkeassa opetuksessa ja tutkimuksessa) yliopisto suoriutui tavoitteidensa mukaisesti ja vähät siitä, että yliopistolla itsellään ainutlaatuinen arkkitehtuuri oli otettu ylpeyden aiheeksi, sen ulkomuodosta johtuva pilkka itketti seudun isokenkäisiä ja vaikeutti tärkeiden päätösten tekemistä.

Diplomi-insinöörien kouluttaminen oli jo alkanut väliaikaisissa tiloissa kampusalueen tuntumassa, mutta parakit olivat surkean huono ratkaisu teknillisten tieteiden vaatimuksiin. Tarvittiin laboratorioita, konepajoja ja laitetiloja, mutta lisärakentaminen törmäili käytännöllisiin tai maisemasuunnittelullisiin esteisiin. Tähän mennessä rakennettu goottilainen kompleksi ei joidenkin mielestä soveltunut lainkaan nykyaikaisten insinööritieteiden käytännönläheisiin vaatimuksiin, mutta toisaalta sen laajentaminen puhtaasti näistä lähtökohdista olisi tehnyt yliopistokokonaisuudesta entistä omituisemman näköisen. Hajasijoittamista ehdotettiin – ihmistieteet voisivat sijaita omalla kampuksellaan ja insinööritieteet omallaan – mutta yliopiston sisällä tämä idea tyrmättiin oitis. Utopistinen haave kaikkien tieteiden kylästä ei sietänyt mahdollisuutta pirstoa sitä eri puolille kaupungin aluetta.

Rahaa laajentumiselle oli kuitenkin jo olemassa, ja mitä pidempään tilanne venyi, sitä selvempää kaikille järkevästi asiaan suhtautuville oli, että kompromissi oli saavutettava. Ääripäät kaivautuivat syvemmälle ideologisiin poteroihinsa, mutta tämän tuloksena heidät vain sivuutettiin lopullisesta päätöksenteosta. Kun eräs asiaa puivista virkamiehistä viimein esitti ehdotuksen, johon kaikki olivat yhtäläisen tyytymättömiä, mutta jota kukaan vielä keskustelussa mukana olevista ei suorastaan vihannut, siihen tartuttiin kuin pelastusrenkaaseen.

Teknillinen tiedekunta päätyi osaksi jättiläismustekalaa. Goottilainen tyyli oli tiedekunnalle kohoavissa tiilisissä rakennuksissa enää vain kalpea muisto: teekkarit saivat tiloikseen tehdasmaisia laatikoita. Niiden suunnittelu oli tehty vauhdilla ja käytännössä pelkästään tiedekunnan toiminnallisten tarpeiden ehdoilla: yliopiston kokonaistoiminnan suuntaan oli sentään nyökätty, mutta ulkomuodon sopivuutta muuhun kokonaisuuteen oli pohdittu vain sen verran, että rakennusmateriaaliksi oli valittu sama punainen tiili, josta yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan lonkerot oli tehty. Edelleen alkuperäisen vision mukaan yliopisto muodosti yhden ainoan yhtenäisen kompleksin, jotta pohjoisen talven iskiessä opiskelijoiden ja työntekijöiden olisi mahdollista liikkua jatkuvasti sisällä, tarvitsematta joutua sääolojen armoille.

Rakennustöiden lopulta valmistuttua yliopisto alkoi muistuttaa pienoisversiota englantilaisesta tehdaskaupungista. Ennen teknillisen tiedekunnan tiloja jotkut olivat vielä uppiniskaisesti puolustaneet kokonaisuutta kauniina, mutta nyt nämäkin äänet vaikenivat. Yleinen konsensus niiltä jotka joutuivat katselemaan yliopistoa ulkopuolelta oli, että oli ollut kaukonäköistä sijoittaa se niin kauas kaikesta muusta. Kampusalueen muut rakennukset – opiskelija-asunnot, huoltohallit, lähelle kohonnut pieni liikekeskus – olivat aiemmin olleet jonkin matkan päässä yliopistokompleksista, mutta viimeisimmän laajenemisen jälkeen nekin olivat suoraan kosketuksissa jättiläismustekalaan, ja saivat sen näyttämään vielä epäsointuisammalta.

Tässä ulkoasullisessa katastrofissa matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta heitettiin osaksi ...