Risto Lahtinen

Dies Irae – Vihan päivä

Rikosromaani

www.myllylahti.fi

© Risto Lahtinen

ISBN 978-952-202-650-7(Sidottu)

ISBN 978-952-202-672-9(e-kirja, epub)

Myllylahti Oy

Espoo 2015

Dies irae dies illa,
dies tribulationis et angustiae,
dies vastitatis et desolationis,
dies tenebrarum et caliginis,
dies nebulae et turbinis

Se päivä on vihan päivä,
hädän ja ahdistuksen päivä,
onnettomuuden ja hävityksen päivä,
pimeyden ja synkeyden päivä,
pilven ja sumun päivä

Sefanjan kirja 1:15

Prologi

Silmät polttivat kuin kaksi punahehkuista rautaa. Ne katsoivat suoraan hänen lävitseen. Sisälle. Kuumotus levisi poskille ja kaulalle. Lamautti hengityksen. Puristi rintaa niin, että oli vaikea saada ilmaa, jonka mukana polte olisi voinut tulla ulos. Nyt se jäi sisälle rintakehään.

Katse naulasi hänet Hjeltin talon puiseen oveen. Oveen, joka tuntui olevan ainoa pysyvä asia koko maailmassa. Se esti kaatumasta ja valumasta kiviselle portaalle. Jalat tuntuivat heikoilta eikä maa niiden alla ollut vakaa. Vaikka katse oli vain liukunut hänen ylitseen, se kirveli yhä hänen poskillaan. Hän sulki silmänsä ja yritti kiskoa ilmaa keuhkoihinsa. Rintakehää puristi ahdistus. Viimein hengitys alkoi virrata, ensin kevyen pinnallisena, sitten liioitellun rauhallisena.

Pilvettömältä taivaalta porottava aurinko sai kuumuuden väreilemään Turun Vanhalla Suurtorilla, vaikka helteinen kesäkuun päivä oli kääntymässä alkuiltaan. Kolme dominikaanimunkin asuun pukeutunutta keskiaikamarkkinoiden näyttelijää seisoi talon seinustalla vailla vähäisintäkään varjon antamaa suojaa. Oikealla seisova munkki yritti varovasti sivulleen vilkuillen nähdä, olivatko muut huomanneet hänen järkytyksensä. Keskustelu jatkui entisellään. Onneksi. Ahdistuksen nostama hiki liimasi paksun kaavun kiinni hänen selkäänsä. Hän mutisi voivansa huonosti ja menevänsä pienelle tauolle. Munkki otti tukea ovesta ja työnsi itsensä liikkeelle. Hatarin askelin hän lähti hoippumaan Suurtorin poikki kohti Aurajoen rantaa.

Apotti katsoi hänen peräänsä ja ajatteli kuumuuden tehneen tehtävänsä. Tällaisella helteellä pitäisi muistaa juoda tarpeeksi.

Muutaman askeleen otettuaan munkki pysähtyi ja kysyi itseltään, mitä oikein oli tekemässä. Minä olen aikuinen, hän sanoi mielessään. Ajatus herätti uudenlaisen tunteen. Hänen pulssinsa kiihtyi. Hänen olisi kohdattava mies uudelleen. Nähtävä silmät, jotka olivat melkein pysäyttäneet hänen sydämensä. Tunne oli pakonomainen. Hän näyttäisi itselleen, että oli aikuinen, joka ei enää pelkäisi. Miehellä ei olisi häneen enää mitään valtaa. Ei mitään.

Munkki suojasi kädellään auringon häikäisemiä silmiään ja yritti löytää etsimänsä keskiaikamarkkinoiden yleisömeren keskeltä. Ympärilleen katsellen hän ylitti Suurtorin ja tunkeutui myyntikojujen välistä Porthanin puistoon. Turhaan. Mies oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Munkki seisoi suuren lehmuksen katveessa ja mietti mitä tehdä. Hetken emmittyään hän päätti lähteä kotiin.

Tapahtuma-alueen portille päästessään hän jäykistyi paikalleen. Mies oli suoraan hänen edessään. Matkalla samaan suuntaan ja vain muutaman askeleen päässä. Miehen aavistuksen liian suora ryhti sai tämän näyttämään poikamaisen innostuneelta, vaikka ikää oli pakko olla ainakin kuusikymmentä. Mies oli pukeutunut polvipituisiin shortseihin ja pikeepaitaan, joka korosti suurehkoksi kasvanutta vatsakumpua. Hän tunnisti miehen vailla epäilystä. Ikääntyminen tai parta eivät muuttaneet asiaa. Vuosikymmenet hävisivät. Tuntui kuin nykyisen ja menneen välissä ei olisi kulunut päivääkään. Hän katsoi loittonevaa selkää ja lähti seuraamaan sitä.

Mies ylitti Uudenmaankadun ja käveli kohti Tuomiokirkkoa. Munkki joutui pysähtymään suojatien reunaan, kun autojono valtasi tien. Vihdoin autot pysähtyivät ja vuoroaan odottanut ihmismassa lähti liikkeelle. Hän ohitti tungoksen parilla juoksuaskeleella. Akatemiantalon nurkalle pysäköidyn Mercedes Benzin vilkut välähtivät. Mies nousi autoon. Munkki otti kädellään tukea Akatemiantalon keltaisesta seinästä ja seurasi miehen jokaista liikettä. Käynnistys, turvavyö, lyhyt peruutus ja rauhallinen ajo pois.

Munkki veti hupun pois päästään ja seurasi katseellaan poistuvaa autoa. Hän antoi ilman virrata ulos raotettujen huuliensa välistä ja painui hitaasti kasaan kuin rantalelu, jonka venttiili oli avattu. Ei yhtään ajatusta, ei mitään. Ilman virratessa ja keuhkojen tyhjetessä hän taipui kaksin kerroin. Lopulta hän oli kyykyssä, toinen käsi nyrkkiin puristettuna polvien välissä ja toinen seinästä tukea ottaen. Hänen silmänsä olivat auki, mutta ne eivät nähneet tuijottamaansa katukivetystä. Tuomiokirkon kellot löivät. Kello oli kuusi.

1

– Polkupyöräteline! komisario Eero Rantala huudahti yllättyneenä.

– Tarkoitatko todella, että annamme 50-vuotislahjaksi polkupyörätelineen? Manner kysyi huomattavasti rauhallisemmalla äänellä. Manner oli ryhmän vanhin. Eläkeikä täyttyisi muutaman vuoden päästä.

Tutkinnanjohtajana toimiva rikosylikomisario Kari Lainio oli aloittanut palaverin muistuttamalla Kankaanrannan syntymäpäivälahjakeräyksestä.

– Emmekö me voisi antaa jotain omaa? Nina Lindström kysyi sovittelevasti.

– Ei, meidän ryhmämme osallistuu osaston yhteiseen lahjaan. Olen antanut jo tähän mennessä maksaneiden rahat yhteiseen pottiin. Sitä paitsi ei se ole mikään tavallinen pyöräteline. Se on sellainen asuntoautoon kiinnitettävä, jossa voidaan kuljettaa neljää pyörää.

– Silti, Rantala yritti vielä, – kuka haluaa lahjaksi pyörätelineen?

– Kankaanranta haluaa.

– On se parempi kuin keinutuoli, reinotossut tai suklaalähde, Markus Arvola puolusteli lahjaa. Hänestä lisävarusteessa ei ollut mitään typerää, jos päivänsankari kerran harrasti matkailuautoilua.

– Mikä on suklaalähde? Manner kysyi. Hän ei ollut ymmärtänyt Arvolan heittoa vitsiksi.

– Se on laite, josta pulppuaa sulaa suklaata. Näin yksillä kutsuilla sellaisen, Arvola valisti.

– Osallistumme yhteiseen lahjaan. Pyöräteline on jo ostettu. Rantala tulee kanssani syntymäpäiville ryhmää edustamaan, Lainio totesi kuivalla äänellä. – Ja ne jotka eivät vielä ole osallistuneet keräykseen, tuovat minulle kakskymppisen mahdollisimman pian.

Lainio käynnisti PowerPoint-esityksen. Uudistuva poliisiorganisaatio ja strategian valmistelu. Otsikko kertoi, että edessä oli tuokio hallinnollista pakkopullaa.

Eero Rantala oli Lainion ryhmän kakkosmies, muttei ollut yhtään kiinnostuneempi esityksestä kuin kukaan muukaan. Esitys oli poliisihallituksen käsialaa ja se oli pidettävä jokaisessa yksikössä. Rantala kuunteli hajamielisenä Lainion selostusta. Muutaman kehityskäyrän ja diagrammin nähtyään hän alkoi katsella ikkunasta marraskuun auringossa kylpevää Eerikinkatua. Yksinäinen kalalokki kaarteli tien yllä, kunnes lähti kirkaisten kohti merta. Lopulta päästiin viimeiseen diaan. Siinä luki suurella Kysymyksiä ja keskustelua. Seurasi vaivautunut hiljaisuus, kun kenelläkään ei ollut mitään kysyttävää. Lainio sammutti tietokoneen.

– Sellainen asia vielä, että saamme vihdoin täytettyä Tapani Jaakkolan paikan. Tapanin selkä ei ole tullut kuntoon, joten hän ei ole näillä näkymin palaamassa palvelukseen. Ensi viikolla meillä aloittaa vanhempi konstaapeli Daniel Lund massarikoksista.

2

Miksi piti puhua joulusta? Miksi ollenkaan, edes ohimennen. Sanni oli maininnut sen viattomasti, kuin se olisi mikä tahansa asia, joka mainitaan ohimennen, kun se sattuu tulemaan mieleen. Joulua pitäisi alkaa suunnitella. Eihän siihen ole kuin puolitoista kuukautta. Jotain sellaista hän oli sanonut. Miksi joulua pitäisi suunnitella? Se tulisi vääjäämättä niin kuin jokainen vuosi. Ja niin kuin jokainen vuosi, se toisi tullessaan kaiken roskan hänen mieleensä. Sen saman tympeän saastan, jonka hän olisi halunnut unohtaa. Sen, että äiti oli lähtenyt joulunviettoon Etelä-Ruotsiin Arnen luo. Ja sen, että äiti ei ollut aikonutkaan palata. Miksi joulu piti ottaa esille jo marraskuun alkupuolella? Joulusta ehtisi puhua vielä monen viikon kuluttua. Ei kai jo nyt ollut sen aika.

Harry tiesi, että Sanni otti asian esille juuri siksi, että joulua oli pakko valmistella ajoissa. Ja ennen kaikkea Harrya oli pakko valmistella tulevaan jouluun. Tytöille joulu oli vuoden tärkeintä aikaa. Kaikki kaikessa. Niin Sanni oli joskus sanonut. Ja nauttisihan hänkin siitä lopulta, koska tytöt olivat hänen kaikkensa. Ja paljon enemmänkin. Mutta vaikka hän tiesi, miksi Sanni mainitsi joulun, kiukku nousi pintaan. Miksi siitä paskasta piti aina muistuttaa.

Äidin lähdöstä oli kaksikymmentäkuusi vuotta, hän laskeskeli. Äiti oli lähtenyt jouluksi Ruotsiin. Neljätoistakesäinen pärjäisi yksin muutaman päivän. Aivan mainiosti. Vain muutaman päivän. Tässä on sinulle rahaa ja kapissa on ruokaa. Älä kerro mummille. Älä ainakaan vielä. Ei, hän ei kertonut. Äiti kertoi sen itse. Soitti mummille joulun jälkeen ja sanoi, ettei aio palata. Hänellä a...