CILLA & ROLF
BÖRJLIND
KOLMAS ÄÄNI
SUOMENTANUT
SIRKKA-LIISA SJÖBLOM
SCHILDTS & SÖDERSTRÖMS
Jos sulkee silmänsä uudelleen
suljettujen luomien takana,
niin kivetkin heräävät henkiin.
Sisällysluettelo
Kappale 1
Kappale 2
Kappale 3
Kappale 4
Kappale 5
Kappale 6
Kappale 7
Kappale 8
Kappale 9
Kappale 10
Kappale 11
Kappale 12
Kappale 13
Kappale 14
Kappale 15
Kappale 16
Kappale 17
Kappale 18
Kappale 19
Kappale 20
Kappale 21
Kappale 22
Kappale 23
Kappale 24
Kappale 25
Kappale 26
Kappale 27
Kappale 28
Kappale 29
Kappale 30
Tekijänoikeudet
Minä seison katon reunalla avojaloin, yhdeksän kerrosta alempana näkyy harmaa katu. Se on autio, kaupunki nukkuu. On tyyntä. Otan pari askelta reunalla ja levitän kädet, niin pysyy paremmin tasapainossa. Lintu liitelee taivaalta ja laskeutuu jonkin matkan päähän, se taitaa olla naakka. Se katselee hiljaisten talojen yli. Silläkin on siivet. Minulla on valkoiset, sillä mustat.
Pian sarastaa.
Lähestyn naakkaa varovasti, etten pelästytä sitä. Haluan, että se ymmärtää miksi olen täällä. Tähän aikaan.
Haluan selittää.
Poistuin ruumiistani viime yönä jo ennen kuin kuolin, kuiskaan naakalle. Leijuin ruumiini yläpuolella, kun hän alkoi pahoinpidellä minua, näin kaiken ylhäältäpäin. Näin kuinka hihnat upposivat kaulaani, ne oli kiristetty aivan liian tiukalle. Ymmärsin että olin kuristumassa. Siksi huusin niin hirvittävästi, teki kipeää, en ollut koskaan ennen huutanut niin. Luultavasti hän rupesi siksi lyömään, hän löi uudestaan ja uudestaan, painava tuhkakuppi murskasi ohimoni. Näytti kauhealta.
Nyt tunnen tuulen.
Leppeä tuulahdus käy mereltä, naakka killittää minua toisella silmällä. Kaukana on jättimäinen kultainen madonna. Se seisoo korkeimmalla kukkulalla kasvot minuun päin. Näkikö sekin mitä illalla tapahtui? Oliko sekin huoneessa? Miksei se auttanut minua?
Katson naakkaa taas.
Ennen kuin kuolin olin sokea, kuiskaan, siksi viime yö oli niin inhottava. Emme olleet kahdestaan huoneessa, hän ja minä, kuulin että siellä oli myös muita. Pelkäsin sitä mitä en nähnyt, miehiä jotka puhuivat vierasta kieltä, halusin pois. Haisi. Sitten kuolin. Silloin huoneessa olimme enää hän ja minä, hänen oli siivottava veri yksin pois. Siinä meni kauan.
Naakka istuu paikallaan liikkumatta. Onko se lintuenkeli? Onko se sotkeentunut kalaverkkoon ja taittanut niskansa? Jäänyt rekan alle? Nyt kuuluu ääniä alhaalta kadulta, joku on herännyt, palavien jätteiden lemu leviää tänne saakka. Pian talojen välissä kuhisee ihmisiä.
Pitää kiiruhtaa.
Hän kantoi minut ulos pimeässä, kuiskaan naakalle, eikä kukaan nähnyt. Leijuin yläpuolella. Hän nosti minut auton takaluukkuun ja taivutti hoikat jalkani koukkuun, kiireesti. Ajoimme kallioiselle rannalle. Hän nosti alastoman ruumiini auton viereen soralle, halusin kurottua silittämään poskeani. Näytin niin häväistyltä. Hän kiskoi minut käsivarsista syvälle puiden ja kallioiden lomaan ja paloitteli minut. Ensin hän irrotti pään. Mietin miltä hänestä tuntui, hän viilsi nopeasti suurella veitsellä. Hän hautasi osani kuuteen paikkaan kauas toisistaan, jottei niitä löydettäisi. Kun hän ajoi pois, lensin tänne. Katolle.
Nyt olen selittänyt.
Kaukana pohjoisen puolella ensimmäiset auringonsäteet liukuvat vuorenharjan yli, kaste kimmeltää katoilla, yksinäinen kalastusvene lähestyy satamaa.
Tulee kaunis päivä.
Naakka heittäytyy tuuleen siivet levällään, minä nojaudun eteenpäin ja seuraan sitä.
Joku löytää minut kyllä.
Tiedän sen.
Minut on leikattu ulos murhatun äitini vatsasta.” Olivia kiusasi itseään vuorokaudet läpeensä. Mustat, hirveät ajatukset täyttivät yöt, päivisin hän karttoi ihmisiä.
Sitä jatkui kauan.
Sitä jatkui kunnes hän muuttui apaattiseksi.
Kunnes hän ei enää kyennyt kiusaamaan itseään.
Eräänä aamuna eloonjäämisvietti voitti ja ajoi hänet takaisin maailmaan.
Silloin hän teki ratkaisun.
Hän kävisi poliisikorkeakoulun viimeisen lukukauden, suorittaisi kokelasjakson ja valmistuisi poliisiksi. Sitten hän lähtisi ulkomaille. Hän ei hakisi virkaa. Hän katoaisi kauas ja koettaisi löytää sen, joka oli ollut ennen kuin hänestä tuli murhattujen vanhempien tytär.
Jos se olisi mahdollista.
Hän toteutti suunnitelmansa, lainasi rahaa sukulaiseltaan ja matkusti heinäkuussa.
Yksin.
Ensin hän lensi murhatun äitinsä synnyinmaahan Meksikoon, vieraisiin paikkoihin, joissa oli vieraita ihmisiä ja joissa puhuttiin vierasta kieltä. Hänellä oli vain vähän matkatavaroita – ruskea rinkka ja kartta – ei suunnitelmaa eikä määränpäätä. Kaikki paikat olivat uusia, hän ei ollut kukaan. Hän saattoi työstää ajatuksiaan omassa tahdissaan. Kukaan ei nähnyt kun hän itki, kukaan ei tiennyt miksi hän saattoi äkkiä vajota veden äärelle ja antaa pitkän mustan tukkansa huljua virrassa.
Hän oli omissa maailmoissaan.
Ennen matkaa hän oli epämääräisesti suunnitellut etsivänsä äitinsä juuret ja ehkä tapaavansa joitain sukulaisiaan, mutta pian hänelle selvisi, ettei se onnistuisi hänen vähäisillä tiedoillaan.
Niinpä hän nousi bussiin milloin missäkin pikkukaupungissa ja jäi pois kyydistä vielä pienemmässä.
Runsaat kolme kuukautta myöhemmin hän saapui Cuatrociénegasiin.
Hän kirjoittautui pikkukaupungin laidalle Xipe Tóteciin, nyljetyn jumalan hotelliin. Illan hämyssä hän käveli avojaloin kauniille keskustorille. Oli hänen 25-vuotissyntymäpäivänsä, hän halusi olla ihmisten joukossa. Plataanipuista riippui värillisiä lyhtyjä. Jokaisen puun alla seisoskeli nuoria pienissä ryhmissä: tyttöjä värikkäissä hameissa, poikia haarat pullottaen nenäliinoista. Nauru raikui. Baarien musiikki soljui torilla yhteen, aasit seisoivat liikkumatta suihkulähteen luona, ilmassa leijui monia erikoisia tuoksuja.
Olivia istui penkillä kuin vieras ja tunsi olonsa hyvin turvalliseksi.
Tunnin päästä hän käveli takaisin hotelliin.
Ilta oli yhä lämmin hänen istuutuessaan puuterassille, jolta avautuivat näkymät laajalle Chihuahuan aavikolle. Kaskaiden siritys sekoittui kaukaiseen kavionkapseeseen. Hän oli juhlinut juuri merkkipäiväänsä juomalla kylmän kaljan ja pohti, ottaisiko toisen. Silloin se tapahtui ensimmäisen kerran: hän tunsi kovaa maata jalkojensa alla.
Minä vaihdan sukunimeä, hän ajatteli.
Minähän olen puoliksi meksikolainen. Otan äidin sukunimen. Hänen nimensä oli Adelita Rivera. Vaihdan sukunimeni Rönningistä Riveraksi.
Olivia Rivera.
Hän katseli edessä levittäytyvälle aavikolle. Niin tietysti, hän ajatteli, sillä lailla minun on aloitettava alusta. Äkkiä se oli päivänselvää. Hän kääntyi ja näytti tyhjää olutpulloaan sisälle baariin päin. Pian hän saisi toisen.
Sen hän joisi Olivia Riverana.
Hän tähyili taas aavikolle. Leppeä tuuli puhalsi kuivaa risupalloa kuumuudesta väreilevän maan yli, mustanvihreä lisko vilisti kolmihaaraista piikikästä saguarokaktusta ylös, pari petolintua liisi äänettömästi kohti liekehtivää horisonttia. Äkkiä hän hymyili leveästi. Ensimmäistä kertaa sitten edellisen syyskesän hän oli melkein onnellinen.
Niin yksinkertaista se oli.
Sinä yönä hän nukahti nuoren Ramón-baarimikon sänkyyn. Ramón oli tiedustellut lievästi sammaltaen mutta hyvin kohteliaasti, halusiko hän rakastella.
Nyt hän saattoi lähteä Meksikosta. Matka oli auttanut häntä tekemään tarpeellisen päätöksen. Hänen seuraava määränpäänsä oli Costa Rica ja Mal Paísin kylä, jossa hänen biologinen isänsä oli asunut. Isä oli elänyt siellä nimellä Dan Nilsson, mutta todellisuudessa hänen nimensä oli ollut Nils Wendt.
Isä oli viettänyt kaksoiselämää.
Matkalla Mal Paísiin Olivia päätti useita asioita uudesta nimestään kumpuavalla ihmeellisellä voimalla.
Ensinnäkin hän panisi poliisinuransa toistaiseksi jäihin ja rupeaisi opiskelemaan taidehistoriaa. Adelita oli ollut taiteilija, hän oli kutonut kauniita kankaita. Taiteen kautta he ehkä voisivat kohdata toisensa.
Toinen ja ratkaisevampi päätös liittyi hänen elämänasenteeseensa: siitä lähtien, kun hän palaisi Ruotsiin, hän kulkisi omaa tietään. Hän oli joutunut pettymään ihmisiin, joihin luotti. Hän oli ollut naiivi ja sinisilmäinen, ja hänen sydämensä oli särkynyt. Hän ei panisi enää itseään alttiiksi. Tästä lähtien hän luottaisi vain yhteen ihmiseen.
Olivia Riveraan.
Eräänä iltapäivänä hän nousi merestä Nicoyan niemimaalla Costa Ricassa. Pitkät tummat hiukset valuivat pavunruskealle vartalolle, hän oli viettänyt neljä kuukautta tropiikin auringossa. Hän kahlasi autiolle rannalle ja kietoi pyyhkeen hartioilleen, vihreä kookospähkinä kieri edestakaisin vesirajassa, hän kääntyi merelle päin ja tiesi, että hänen olisi tehtävä se vielä kerran.
Juuri täällä, juuri nyt.
”Minut on leikattu ulos murhatun äitini vatsasta.”
Kuva kohosi taas hänen mieleensä. Ranta, nainen, kuu, murha. Hänen äitinsä oli haudattu kaulaa myöten hiekkaan rannalla Nordkosterissa, oli tullut tulvavuoksi ja äiti oli hukkunut. Se tapahtui ennen kuin minä synnyin, Olivia ajatteli. Äitini kuoli ennen kuin minä synnyin.
Hän ei ehtinyt nähdä minua.
Nyt Olivia seisoi aivan toisella rannalla ja yritti hyväksyä ajatuksen, jota oli paljon vaikeampi hyväksyä kuin ymmärtää. Hän yritti hyväksyä, ettei hän ollut milloinkaan asunut äitinsä katseessa.
Hän oli syntynyt ilman että hänet oli nähty.
Hän katseli ulappaa edessään, valtameri jatkui leimuavaan oranssinpunaiseen horisonttiin saakka. Alkoi hämärtää. Lempeät mainingit vierivät rantaan, pehmeät lämpöiset aallot loiskuivat hänen jaloilleen, kaukana joukko tummia päitä keikkui laineilla.
Hän puki ohuen valkoisen mekon ylleen ja lähti kävelemään.
Pienet harmaanvalkeat ravut vilahtelivat hiekkakoloihin hänen kulkiessaan ohi, vesi pyyhki pois jalanjäljet hänen takaansa. Hän oli vaeltanut verkkaisesti rannalla melkein tunnin, Santa Teresasta Mal Paísin kallioille asti. Hän oli tiennyt, että näin kävisi, että kuvat ja ajatukset nousisivat pintaan.
Juuri täällä, juuri nyt.
Se oli koko kävelyretken tarkoitus.
Hän halusi sukeltaa tuskaansa viimeisen kerran ollakseen valmis. Kohta hän tapaisi miehen, joka johdattaisi hänet vielä lähemmäs hänen arvoituksellista menneisyyttään.
Mies istui pitkällä puunrungolla lähellä vesirajaa. Koko ikänsä, seitsemänkymmentäneljä vuotta, hän oli...