Ursula K. Le Guin

Haikaran silmä

Alkuteos: The Eye of the Heron

Copyright © 1978 by Ursula K. Le Guin

By arrangement with Curtis Brown Ltd, New York, and Ia Atterholm Agency, Sweden.

ISBN 978-952-5722-28-4 nid.

ISBN 978-952-5722-29-1 epub

Käännös: Jyrki Iivonen

Kansi: Jani Laatikainen

EPUB ja taitto: Erkka Leppänen

Kustantaja: Vaskikirjat

1

Auringonpaisteessa, puiden muodostaman kehän keskellä, Lev istui jalat ristissä ja pää painettuna kumaraan käsien yläpuolelle.

Pieni olento ryömi hänen kämmentensä muodostamassa lämpimässä ja matalassa kuopassa. Hän ei pitänyt siitä kiinni; se oli päättänyt tai vain suostunut tulemaan siihen. Se näytti aivan kuin pieneltä toukalta, jolla oli siivet. Siivet oli kääritty kummuksi sen selän päälle. Ne olivat himmeän väriset ja niissä oli varjomaisia viivoja. Myös sen ruumis oli varjomaisen värinen. Kolme kullan väristä silmää, kuin suuret nuppineulat, koristi sen päätä. Kummallakin puolella oli yksi silmä, ja kolmas oli keskellä kalloa. Tämä ylöspäin katseleva keskimmäinen silmä tarkkaili koko ajan Leviä. Lev räpytti silmiään. Olento muuttui. Pölyiset, punertavat tuntokarvat ojentautuivat sen käärittyjen siipien alta. Hetken ajan se näytti aivan karvaiselta pallolta, jota oli vaikea nähdä selvästi, koska tuntokarvat ja höyhenet värisivät koko ajan ja saivat sen muodot näyttämään epämääräisiltä. Asteittain tärinä lakkasi. Siivekäs toukka istui taas paikallaan kuten ennenkin, mutta nyt se oli vaaleansininen. Se hieroi vasenta silmäänsä takimmaisella kolmesta vasemmanpuoleisesta takajalastaan. Lev hymyili. Toukka, siivet, silmät ja jalat katosivat. Litteä, perhosmainen olento ryömi Levin kämmenellä. Se oli melkein näkymätön, koska se oli muutamaa varjomaista läikkää lukuun ottamatta väriltään ja koostumukseltaan täsmälleen samanlainen kuin hänen ihonsa. Lev istui liikkumatta. Vähitellen sininen, siivekäs toukka palasi takaisin, ja yksi kultainen silmä tarkkaili häntä koko ajan. Toukka kulki yli hänen kämmenensä aina hänen sormenväleihinsä saakka. Kuusi pientä ja lämmintä jalkaa tarttui ja liikkui varovasti ja tarkasti. Toukka pysähtyi hänen sormiensa päähän ja katsoi häneen oikealla silmällään pää kallellaan, samalla kun sen vasen ja keskimmäinen silmä tutkivat taivasta. Se muutti itsensä nuolen muotoiseksi, levitti ulospäin kaksi läpinäkyvää alempaa siipeään, jotka olivat sen ruumista kaksi kertaa pidemmät, ja nousi pitkään ja vaivattomaan lentoon kohti aurinkoista rinnettä puiden muodostaman kehän takana.

“Lev?”

“Leikin tässä mikseonin kanssa.” Hän nousi ylös ja liittyi Andren seuraan puukehän ulkopuolella.

“Martin on sitä mieltä, että saatamme ehtiä kotiin täksi illaksi.”

“Toivottavasti hän on oikeassa”, sanoi Lev. Hän tarttui selkäreppuunsa ja asettui takimmaiseksi seitsemän miehen muodostamassa jonossa. He lähtivät äänettöminä liikkeelle eivätkä puhuneet kuin silloin, kun joku jonossa olleista halusi kertoa ensimmäisenä kulkevalle mahdollisesta helpommasta reitistä tai kun jonossa toisena kulkeva, se jolla oli kompassi, neuvoi ensimmäisenä kulkevaa kääntymään oikealle tai vasemmalle. He kulkivat kohti lounasta. Kulku ei ollut vaikeaa, mutta sekä polku että maamerkit puuttuivat. Metsän puut kasvoivat kehinä, kahdestakymmenestä kuuteenkymmeneen puuhun. Ne muodostivat ympyröitä, joiden keskelle jäi selvä paljas tila. Kumpuilevan maan laaksoissa puiden kehät kasvoivat usein toisiinsa kytkeytyneinä ja niin lähekkäin, että matkamiesten tie oli jatkuvaa mutkittelua ja tunkeutumista aluskasvillisuuden läpi tummien, hämyisten runkojen välissä. Toisinaan kuljettiin halki karhean ruohikon auringon valaisemissa keskuksissa ja sitten taas varjossa, missä oli pudonneita lehtiä sekä paljon versoja ja runkoja. Kukkuloiden rinteillä kehät olivat kauempana toisistaan, ja aika ajoin oli mahdollista nähdä kauaksi yli kiemurtelevien laaksojen, joita värittivät loputtomiin puiden pehmeät ja punaisen karheat kehät.

Iltapäivän edetessä usva peitti auringon osittain näkyvistä. Pilvet tihentyivät lännestä alkaen. Alkoi sataa ohutta, pientä tihkua. Ilma oli lämmin eikä tuullut. Matkamiesten paljaat rintakehät ja hartiat kiiltelivät kuin öljyttyinä. Vesipisarat tarttuivat heidän hiuksiinsa. He jatkoivat kulkuaan pitäen suunnan koko ajan lounaaseen. Valo alkoi muuttua harmaammaksi. Laaksoissa puukehien keskellä ilma oli sumuista ja pimeää.

Kärjessä kulkeva mies, Martin, kipusi pitkän, kivisen rinteen harjalle, kääntyi ja kutsui muita. Yksi toisensa jälkeen he kipusivat ylös ja seisoivat hänen vierellään harjun päällä. Alapuolella leveä joki hohti värittömänä tummien rantojen välissä.

Vanhin heistä, Pidäkiinni, pääsi harjalle viimeisenä ja seisoi katsellen alas joelle hyvin tyytyväisen näköisenä. “Terve sinulle”, mutisi hän kuin vanhalle ystävälle.

“Missä päin veneet ovat?” kysyi kompassista huolehtivat nuori mies.

“Ylävirtaan”, sanoi Martin epäröiden.

“Alavirtaan”, ehdotti Lev. “Eikö tuo ole harjun korkein kohta, tuolla lännessä?”

He keskustelivat asiasta hetken ja päättivät sitten lähteä alavirtaan. Ennen liikkeelle lähtöä he seisoivat vielä hetken aikaa äänettöminä harjun päällä, sillä heille aukeni sieltä maailmasta laajempi näkymä kuin mitä heillä oli ollut moneen päivään. Joen toisella puolella metsä kumpuili kohti lounasta loputtomina, toisiinsa kytkeytyvinä puiden kehinä matalalla roikkuvien pilvien alla. Idän suunnalla, ylävirtaan, maa kohosi jyrkästi; lännessä joki kiemurteli harmaana ketjuna matalien kukkuloiden keskellä. Siellä missä se katosi näkyvistä, sen yläpuolella oli juuri ja juuri havaittavissa olevaa kirkkautta, kuin häivähdys auringonvaloa avomerellä. Pohjoisessa matkamiesten selän takana metsittyneet kukkulat, heidän matkansa päivät ja kilometrit, kätkeytyivät tummuvaan sateeseen ja yöhön.

Kaikessa tuossa valtavassa, hiljaisessa kukkuloiden, metsän ja joen muodostamassa maisemassa ei näkynyt mitään savua, kylää tai yhtään taloa tai tietä.

He kääntyivät länteen ja seurasivat harjanteen selkää. Suunnilleen kilometrin jälkeen Tervetuloa-niminen poika, joka nyt johti joukkoa, huudahti ja osoitti kahta tummaa möhkälettä joen mutkassa kivikkoisella rannalla. Ne olivat veneet, jotka he olivat hinanneet siellä maihin monta viikkoa aikaisemmin.

He laskeutuivat rannalle liukumalla ja harppomalla alas jyrkkää rinnettä. Alhaalla joen rannassa tuntui pimeämmältä ja kylmemmältä, vaikka sade olikin lakannut.

“Kohta on pimeää. Pitäisikö meidän leiriytyä?” kysyi Pidäkiinni vastahakoisella äänellä.

He katsoivat ohitse kiitävää harmaata jokea ja harmaata taivasta sen yläpuolella.

“Joella olisi valoisampaa”, sanoi Andre ja veti esiin melat yhden rannalle vedetyn ja nurin käännetyn kanootin alta.

Pussilepakkoperhe oli pesinyt melojen keskellä. Keskenkasvuiset poikaset pomppivat ja loikkivat pitkin rantaa ja ääntelivät kärttyisästi, kun niiden ärtyneet vanhemmat syöksähtelivät niiden perään. Miehet nauroivat ja heilauttivat kevyet kanootit harteilleen.

He lähtivät liikkeelle, neljä miestä kanoottia kohti. Lännen hopeinen valo heijastui ylös kohotettuihin meloihin. Keskellä virtaa taivas tuntui valoisammalta ja korkeammalta molemmilla puolilla levittäytyviä matalia ja tummia penkereitä vasten.

Oi kun me saavumme

Oi kun me Lissaboniin saavumme,

Valkoiset laivat odottavat,

Oi kun me saavumme…

Yksi miehistä ensimmäisessä kanootissa aloitti laulun, ja kaksi tai kolme ääntä toisessa yhtyi siihen. Lyhyen, pehmeän laulun ympärillä lepäsi erämaan hiljaisuus, sen alapuolella ja yläpuolella, ennen sitä ja sen jälkeen.

Joenpenkat muuttuivat matalammiksi ja varjoisammiksi ja etääntyivät toisistaan. He olivat nyt hiljaisella, harmaalla joella, joka oli lähes kilometrin levyinen. Taivas pimeni hetki hetkeltä. Sitten kaukana etelässä syttyi yksi valopiste. Se oli kaukainen ja kirkas ja mursi vanhan pimeyden.

Kylässä ei kukaan asukkaista ollut hereillä. He nousivat ylös läpi savisten peltojen heiluvien lyhtyjen ohjaamina. He haistoivat ilmassa turpeensavun vahvan tuoksun. He kulkivat äänettömästi kuin sade pitkin katua pienten nukkuvien talojen välissä, kunnes Tervetuloa päästi äkkiä huudon: “Hei, me olemme kotona!” ja paiskasi auki oven perheensä taloon. “Herää, äiti! Se olen minä!”

Viidessä minuutissa puolet kylästä oli kadulla. Valot sytytettiin, ovet olivat auki, lapset tanssivat ympäriinsä, sadat äänet puhuivat, huusivat, toivottivat tervetulleiksi ja ylistivät.

Lev lähti tapaamaan Etelätuulta, ja tämä syöksyi kiireellä pitkin katua unisin silmin, hymyillen ja huivi sidottuna takkuisten hiuksiensa päälle. Lev ojensi kätensä ja tarttui Etelätuulen käsiin pysäyttäen tämän. Etelätuuli katsoi Levin kasvoihin ja nauroi. “Olette tulleet takaisin, olette tulleet takaisin!”

Sitten hänen ilmeensä muuttui; hän vilkaisi hyvin nopeasti ympärillään kadulla vallitsevaa riemukasta jälleennäkemistä ja sitten taas Leviä.

“Voi”, hän sanoi. “Minä tiesin sen. Minä tiesin.”

“Matkalla pohjoiseen. Kymmenisen päivää sen jälkeen kun olimme lähteneet liikkeelle. Olimme laskeutumassa joen muodostamaan rotkoon. Kivet luistivat hänen kätensä alla. Siellä oli kiviskorpionien pesä. Hän oli aluksi ihan kunnossa. Mutta puremia oli tusinoittain. Hänen kätensä alkoivat turvota…”

Hän tarttui lujemmin tytön käteen; tämä katsoi häntä edelleen silmiin.

“Hän kuoli seuraavana yönä.”

“Oliko hänellä paljon kipuja?”

“Ei”, valehteli Lev.

Kyyneleet täyttivät tytön silmät.

“Hän jäi siis sinne”, jatkoi Lev. “Me teimme hänelle hautakummun valkoisista kivenmurikoista. Lähelle vesiputousta. Niin että hän – hän on siellä.”

Heidän takanaan yleisen hälinän ja juttelun keskeltä kuului selvänä naisen ääni: “Mutta missä on Timmo?”

Etelätuulen kädet hellittivät otteensa Levistä; hän tuntui muuttuvan pienemmäksi, kutistuvan ja katoavan kokonaan. “Tule mukaani”, sanoi Lev, ja he poistuivat vaiteliaina, miehen käsi tytön hartioilla, tämän äidin taloon.

Lev jätti Etelätuulen sinne Timmon äidin ja tytön oman äidin seuraan. Hän poistui talosta ja seisoi epäröiden paikallaan ja palasi sitten hitaasti kohti väkeä. Hänen isänsä tuli nyt häntä kohti; Lev näki soihtujen valossa kiharaiset, harmaat hiukset ja etsivät silmät. Sasha oli hoikka ja lyhyt mies; heidän syleillessään Lev tunsi luut ihon alla kovina ja hauraina.

“Olitko Etelätuulen kanssa?”

“Olin. En pystynyt…”

Lev piti hetken kiinni isästään, ja kova ja kapea käsi tarttui hänen käsivarteensa. Soihdut välkkyivät ja pistelivät hänen silmissään. Kun hän päästi irti, Sasha vetäytyi ja katseli häntä tarkoilla, tummilla silmillään sanomatta mitään, suu kätkettynä tiukasti harmaiden viiksien taakse.

“Oletko ollut kunnossa, isä?”

Sasha nyökkäsi. “Olet väsynyt. Tule kotiin.” Heidän lähtiessään liikkeelle pitkin katua isä kysyi: “Löysittekö te luvatun maan?”

“Kyllä. Laakson. Jokilaakson. Viiden kilometrin päässä merestä. Siellä on kaikkea mitä tarvitsemme. Ja kauniit – kauniit vuoret yläpuolella. Harju harjun jälkeen, korkeampina ja korkeampina, korkeampina kuin pilvet, valkoisempina… Et voi uskoa, kuinka korkealle on katsottava, jotta näkee kaikkein korkeimmat huiput.” Lev seisahtui.

“Entä vuorten välissä? Jokia?”

Lev katsoi alas silmissään näkemästään valkeasta korkeudesta takaisin isänsä silmiin.

“Onko niitä tarpeeksi estämään päälliköitä seuraamasta meitä sinne?”

Hetkisen kuluttua Lev hymyili. “Ehkäpä”, sanoi hän.

* * *

Suoriisin korjaaminen oli kesken, joten monet viljelijät eivät olleet voineet saapua paikalle, mutta kaikki tilat lähettivät miehen tai naisen Hökkelikylän kokoukseen kuulemaan, mitä retkeilijöillä oli kerrottavanaan ja mitä ihmiset sanoisivat kuulemastaan. Oli iltapäivä ja sade jatkui. Suuri avoin tila kokoustalon edessä oli täynnä sateenvarjoja, jotka oli valmistettu kaislapuun leveistä, punaisista, paperimaisista lehdistä. Ihmiset seisoivat sateenvarjojen alla tai juttelivat lehtimatoilla mudassa ja pureskelivat pähkinöitä, kunnes kokoussalin pieni pronssinen kello kilkatti kuuluvasti; silloin kaikki kohottivat katseensa kokoustalon verannalle, missä Vera seisoi valmiina puhumaan.

Hän oli hoikka nainen, jolla oli teräksenharmaat hiukset, kapea nenä ja tummat soikiomaiset silmät. Hänen äänensä oli vahva ja selvä, ja kun hän puhui, ei kuulunut muuta ääntä kuin sateen hiljainen ropina sekä silloin tällöin pikkulasten tirskunta ihmisten keskellä. Ne vaiennettiin kuitenkin nopeasti.

Vera toivotti tutkimusretkeläiset tervetulleiksi takaisin. Hän puhui Timmon kuolemasta sekä hyvin hiljaa ja lyhyesti Timmosta itsestään, siitä millaisena hän oli nähnyt tämän päivänä, jolloin retkikunta oli lähtenyt matkaan. Hän puhui heidän sata päivää kestäneestä retkestään läpi erämaan. He olivat kartoittaneet laajan alueen Songen lahdesta itään ja pohjoiseen, kertoi Vera, ja he olivat löytäneet sen mitä olivat lähteneet etsimään – paikan uudelle siirtokunnalle sekä sinne kuljettavan reitin. “Monet meistä täällä”, sanoi Vera, “eivät pidä ajatuksesta perustaa uutta siirtokuntaa niin kauaksi Hökkelikylästä. Ja joukossamme on nyt myös joitakin naapureitamme kaupungista, niitä jotka saattavat haluta olla mukana suunnitelmissamme ja keskusteluissamme. Kaikki asianhaarat täytyy pohtia tarkoin ja niistä pitää keskustella vapaasti. Annetaan Andren ja Levin puhua ensin retkikunnan jäsenten puolesta ja kertoa meille, mitä he näkivät ja löysivät.”

Andre, kolmekymppinen roteva ja ujo mies, kuvasi heidän matkaansa pohjoiseen. Hänen äänensä oli pehmeä eikä hänen ollut helppo puhua, mutta ihmiset kuuntelivat tarkkaan hänen kuvaustaan maailmasta heille pitkään tuttujen niittyjen toisella puolen. Jotkut taaempana olleet kurkottelivat kaulojaan, kunnes he näkivät Kaupungista tulleet ihmiset, joiden läsnäolosta Vera oli kohteliaasti varoittanut heitä. Nämä olivat nyt lähellä verantaa, kuusi miestä nahkaliiveissä ja pitkävartisissa saappaissa. Nämä olivat päälliköiden henkivartijoita, joilla jokaisella oli vyötäröllään pitkä puukko tupessa sekä ruoska, jonka köysiosa oli huolellisesti kiedottu ja työnnetty vyön alle.

Andre mutisi viimeiset lauseensa ja antoi tilaa Leville, nuorelle hoikalle ja raskasluiselle miehelle, jolla oli paksut, mustat ja kiiltävät hiukset. Myös Lev aloitti epäröiden ja haki sanoja, joilla kuvata heidän löytämäänsä laaksoa ja kertoa, miksi he pitivät sitä kaikkein parhaimpana siirtokunnan paikkana. Mutta kun hän puhui, hänen äänensä lämpeni ja hän alkoi unohtaa itsensä, oli kuin hän olisi nähnyt edessään sen mitä hän kuvasi: leveän laakson ja joen, jolle he olivat antaneet nimeksi Levollisuus, sekä järven sen yläpuolella, suomaat, missä kasvoi villiriisiä, metsät, joissa kasvoi hyviä havupuita, aurinkoiset rinteet, minne oli mahdollista istuttaa hedelmätarhoja ja erilaisia juurikaskasveja ja missä talojen ympärillä ei olisi mutaa ja pölyä. Hän kertoi jokisuistosta, lahdesta, joka oli täynnä simpukoita ja syötävää levää; hän puhui myös vuorista, jotka kohosivat pohjoisessa ja idässä laakson yläpuolelle ja suojelivat sitä tuulilta, jotka tekivät talvet sietämättömiksi Songessa mudan ja pakkasen vuoksi. “Vuorten huiput kohoavat ylemmäs ja ylemmäs hiljaisuuteen ja auringon valoon pilvien yläpuolelle”, sanoi Lev. “Ne suojaavat laaksoa kuin äiti, joka pitää lastaan sylissään. Me kutsuimme niitä Mahatman vuoriksi. Aika näyttää, pitävätkö vuoret loitolla myrskyt, sillä olimme siellä vain viisitoista päivää. Mutta varhainen syksy on siellä kuin keskikesä täällä, yöt vain ovat kylmemmät; päivät olivat aurinkoisia eikä satanut. Pidäkiinni uskoi, että riisistä voi saada siellä kolme satoa vuodessa. Metsissä on runsaasti hedelmiä, ja kalastaminen joesta ja lahden rannoilta voisi auttaa ruokkimaan ensimmäisen vuoden muuttajat ensimmäiseen satoon saakka. Aamut ovat siellä niin kirkkaita! Olisi ollut hyvä nähdä, millaiseksi sää olisi muuttunut, jos olisimme jääneet pidemmäksi aikaa. Oli vaikea lähteä sieltä, edes palataksemme kotiin.”

Ihmiset kuuntelivat lumoutuneina ja kaikki olivat hiljaa kun puhe päättyi.

Joku kysyi: “Kuinka kaukana se on päivämatkoissa laskettuna?”

“Martinin arvion mukaan noin kahdenkymmenen päivän päässä, kun mukana ovat perheet ja kannettavat tarvikkeet.”

“Onko matkalla ylitettäviä jokia tai vaarallisia paikkoja?”

“Paras tapa toimia olisi lähettää muutama päivä aikaisemmin eturyhmä merkitsemään helpoin kulkureitti. Palatessamme takaisin me kiersimme kaikki vaikeakulkuiset alueet, joiden läpi olimme kulkeneet matkalla pohjoiseen. Ainoa hankala joenylitys on aivan tässä lähellä, Songen lahdella. Se täytyy tehdä veneillä. Kaikki muut on mahdollista ylittää kahlaamalla aina Levollisuudelle saakka.”

Lisää kysymyksiä huudettiin; ihmiset olivat kadottaneet kiihkeän vaiteliaisuutensa, ja punalehtisten sateenvarjojen alla he olivat kasvaneet sadaksi äänekkääksi keskusteluksi, kun Vera astui taas esiin ja pyysi hiljaisuutta. “Yksi naapureistamme on täällä ja haluaisi puhua meille”, hän sanoi ja astui sivuun, jotta hänen takanaan seisonut mies pääsisi astumaan eteenpäin. Mies oli pukeutunut mustiin, ja hänellä oli leveä hopeasolkinen vyö. Kuusi verannan lähellä seisonutta miestä oli noussut sille hänen kanssaan ja liikkui eteenpäin puoliympyränä erottaen hänet muista verannalla seisoneista.

“Tervehdys teille kaikille”, sanoi mustiin puettu mies. Hänen äänensä oli kuiva eikä kovinkaan voimakas.

“Falco”, mutisivat ihmiset toisilleen, “päällikkö Falco.”

“Minulla on ilo esittää Victorian hallituksen onnittelut näille rohkeille tutkimusretkeilijöille. Heidän karttansa ja raporttinsa ovat erittäin arvokas lisä Victorian kaupungin arkistoon. Neuvosto selvittää parhaillaan suunnitelmaa, jonka mukaan rajattu määrä maanviljelijöitä ja käsityöläisiä voisi muuttaa. Suunnittelu ja valvonta ovat välttämättömiä koko yhteisön turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaamiseksi. Kuten tämä retkikunta on tehnyt selväksi, me asumme tämän suuren ja tuntemattoman maailman yhdessä nurkassa, yhdessä turvasatamassa. Me jotka olemme asuneet täällä pisimpään, me jotka pidämme yllä asiakirjoja asutuksen alkuvuosista, tiedämme että nopeat asutuksen laajentamiset saattavat uhata olemassaoloamme ja että viisaus piilee järjestyksessä ja täsmällisessä yhteistyössä. Minulla on ilo kertoa teille, että neuvosto ottaa kaupungin puolesta vastaan nämä rohkeat retkikunnan jäsenet ja antaa heille sopivan palkkion heidän saavutuksistaan.”

Syntyi toisenlainen hiljaisuus.

Vera puhui; hän näytti hauraalta näiden rotevien miesten rinnalla, ja hänen äänensä kuulosti hennolta ja kirkkaalta. “Kiitämme neuvoston edustajaa tästä kohteliaasta kutsusta.”

Falco sanoi: “Neuvoston tarkoituksena on ottaa vastaan retkikunnan jäsenet ja saada heidän karttansa ja raporttinsa tutkittavakseen kolmen päivän kuluessa.”

Jälleen väkinäinen hiljaisuus.

“Kiitämme neuvosmies Falcoa ja torjumme hänen kutsunsa”, sanoi Lev.

Eräs vanhempi mies tarttui Levin käsivarteen ja kuiskasi hänelle jotain kovalla äänellä; verannalla olleet ihmiset keskustelivat kiivaasti hiljaisella äänellä, mutta kokoustalon edessä olleet ihmiset pysyivät vaitonaisina ja liikkumattomina.

“Meidän on päätettävä monista asioista ennen kuin pystymme vastaamaan neuvoston kutsuun”, sanoi Vera Falcolle, mutta sen verran kovalla äänellä että kaikki saattoivat kuulla sen.

“Päätökset on jo tehty, senhora Adelson. Neuvosto on tehnyt ne. Teidän edellytetään noudattavan niitä.” Falco kumarsi Veralle, kohotti kätensä tervehdykseksi ihmisille ja poistui verannalta vartijoittensa ympäröimänä. Ihmiset väistyivät heidän tieltään.

Verannalle muodostui kaksi ryhmää: retkikunnan jäsenet ja lähinnä nuoret miehet ja naiset Veran ympärille sekä suurempi ryhmä vaalean, sinisilmäisen Elia-nimisen miehen ympärille. Alhaalla ihmisten joukossa toistui sama malli, kunnes pian näky muistutti rengaspuiden muodostamaa metsää; lähinnä nuorten muodostamat pienemmät renkaat ja lähinnä vanhempien muodostamat isommat renkaat. Kaikki ihmiset väittelivät kiivaasti mutta ilman riitelyä. Kun eräs vanhempi nainen alkoi heilutella kiihtyneenä punalehtistä sateenvarjoaan kohti erästä tyttöä ja huutaa, “Karkuri! Sinä haluat karata ja jättää meidät päälliköiden armoille! Sietäisit saada selkääsi!” heiluttaen yhä kiivaammin sateenvarjoaan, ihmiset näyttivät nopeasti kaikkoavan hänen ympäriltään ja veivät mukanaan tytön, joka oli alkujaan ärsyttänyt vanhempaa naista. Tämä jäi seisomaan yksin, yhtä punaisena kuin sateenvarjonsa, ja heilutti sitä pahantuulisena eri suuntiin. Huokaillen ja mutristaen huuliaan Vera liittyi tässä vaiheessa toiseen piiriin sen ulkoreunalla.

Kaksi verannalla ollutta ryhmää oli nyt liittynyt yhteen. Elia puhui hiljaisella äänellä mutta kiihkeästi: “Suora kieltäytyminen on väkivaltaa, Lev, aivan samalla tavoin kuin mikä tahansa nyrkinisku tai puukolla lyöminen.”

“Samalla tavoin kuin kieltäydyn itse väkivallasta, kieltäydyn myös palvelemasta niitä, jotka ovat väkivaltaisia”, vastasi nuori mies.

“Jos kieltäydyt neuvoston pyynnöstä, tulet aiheuttamaan väkivaltaa.”

“Vangitsemisia, ehkä pahoinpitelyjä; se on totta. Mutta haluammeko me, Elia, vapautta vai pelkkää turvallisuutta?”

“Jättämällä huomioimatta Falcon määräyksen vapauden tai minkä tahansa muun asian vuoksi synnytät vain sortoa. Toimit silloin hänen etujensa mukaan.”

“Olemme jo hänen vallassaan, eikö niin?” sanoi Vera. “Mutta haluamme päästä siitä vapaaksi.”

“Olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että meidän on aika, korkea aika, keskustella neuvoston kanssa – keskustella tiukasti mutta järkevästi. Mutta jos aloitamme kieltäytymällä, käyttämällä moraalista väkivaltaa, emme saavuta mitään, ja he ryhtyvät käyttämään väkivaltaa uudelleen.”

“Ei meillä ole mitään tarkoitusta kieltäytyä”, sanoi Vera. “Pidämme yksinkertaisesti vain kiinni totuudesta. Mutta jos he turvautuvat väkivaltaan, niin silloin, Elia, jopa yrityksemme toimia järkevästi muuttuu vastarinnaksi.”

“Vastarinta on toivotonta, meidän täytyy puhua yhdessä! Jos siihen tulee mukaan väkivaltaa, teoissa tai sanoissa, totuus on menetetty – elämämme Hökkelikylässä, meidän vapautemme tulee tuhoutumaan. Väkivalta hallitsee, kuten se teki Maapallolla!”

“Se ei hallinnut jokaista Maapallolla, Elia. Se hallitsi vain niitä, jotka suostuivat palvelemaan sitä.”

“Maapallo karkotti isämme”, sanoi Lev. Hänen kasvonsa hehkuivat kirkkaina; hänen äänessään oli kova, vaativa sävy, kuin harpun jousia olisi kiristetty. “Me olemme karkotettuja, karkotettujen lapsia. Eikö siirtokuntamme perustaja sanonut karkotetun olevan vapaa sielu, Jumalan lapsi? Elämämme Hökkelikylässä ei ole vapaan ihmisen elämää. Pohjoisessa, uudessa siirtokunnassa, me olemme vapaita.”

“Mitä on vapaus?” kysyi kaunis, tumma nainen, joka seisoi Elian vieressä. “En usko teidän saavuttavan sitä olemalla tottelematta, vastustamalla tai kieltäytymällä. Vapaus kulkee kanssanne, jos te kävelette rakkauden polkua. Kaiken hyväksyminen on kaiken saamista.”

“Meille on annettu koko maailma”, sanoi Andre alistuneella äänellään. “Olemmeko me hyväksyneet sen?”

“Kieltäytyminen on ansa, väkivalta on ansa, niistä täytyy kieltäytyä – ja juuri sen me teemme”, sanoi Lev. “Me kuljemme vapaina. Päälliköt yrittävät pysäyttää meidät. He tulevat käyttämään moraalista väkivaltaa, he saattavat käyttää fyysistä väkivaltaa; väkivalta on heikon ase. Mutta jos luotamme itseemme, päämääräämme ja voimaamme, jos pidämme pintamme, kaikki heidän valtansa meidän ylitsemme haihtuu pois kuin varjot, kun aurinko nousee!”

“Lev”, sanoi tumma nainen pehmeällä äänellä, “Lev, tämähän on varjojen maailma.”

2

Sadepilvet liikkuivat pitkinä harmaina aaltoina Songen lahden päällä. Sade hakkasi taukoamatta Falcon talon tiilikattoa. Talon päädyssä sijaitsevassa keittiössä kuului kaukaisia, hajanaisia elämän ääniä, palvelijoiden ääniä. Mitään muita ääniä ei kuulunut, vain sadetta.

Luz Marina Falco Cooper istui pehmeässä ikkunatuolissa polvet vedettyinä leukaa vasten. Välillä hän vilkaisi paksun, vihertävän ikkunalasin läpi merta ja sadetta ja pilviä. Välillä hän tarkasteli kirjaa, joka oli avoimena hänen vieressään ja luki muutaman rivin. Sitten hän huokaisi ja katsoi jälleen ulos ikkunasta. Kirja ei ollut kiinnostava.

Se oli harmi. Hänellä oli ollut siitä suuria toiveita. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin lukenut kirjaa.

Hän oli tietenkin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, olihan hän päällikön tytär. Paitsi että hän opetteli kaikki läksyt ulkoa, hän oli kopioinut erilaisia moraaliohjeita ja osasi kirjoittaa hienolle rullapaperille kirjeen, jossa vastattiin myöntävästi tai kieltävästi kutsuun. Samoin hän osasi kirjoittaa tervehdyksen erityisen suurella ja jäykällä käsialalla. Mutta koulussa käytettiin liitutauluja tai kopioituja kirjoja, jotka opettajattaret olivat jäljentäneet omin käsin. Hän ei ollut koskaan edes koskenut kirjaan. Ne olivat liian arvokkaita käytettäviksi koulussa; niitä oli vain muutama tusina koko maailmassa. Niitä säilytettiin arkistossa. Mutta astuessaan tänään iltapäivällä saliin hän oli huomannut matalalla pöydällä pienen ruskean rasian; hän oli nostanut kantta nähdäkseen mitä siinä oli, ja se oli täynnä sanoja. Siistejä, pieniä sanoja, kaikki kirjaimet samankaltaisia; millaista kärsivällisyyttä olikaan vaatinut tehdä ne kaikki niin samankokoisiksi! Kirja – oikea kirja Maapallolta. Sen oli täytynyt jäädä siihen hänen isältään. Hän tarttui siihen, vei sen ikkunan edessä olevalle tuolille, avasi kannen uudelleen huolellisesti ja luki hyvin hitaasti kaikki eri sanat paperin ensimmäiseltä sivulta.

ENSIAPU

MANUAALI VAMMOJEN JA SAIRAUKSIEN

ENSIHOITOA VARTEN

M. E. ROY, LTT

Geneve Press

Geneve, Sveitsi

2027

Lisenssi no. 83A38014

Geneve

Tekstissä ei tuntunut olevan suurempaa järkeä. “Ensiapu” oli selvä, mutta seuraava rivi oli arvoitus. Se alkoi jollain nimellä, Manuaali, ja sitten siinä puhuttiin jostain vammoista. Sitten seurasi paljon isoja kirjaimia, joiden perässä oli pisteet. Ja mikä oli geneve tai press tai sveitsi?

Yhtä hämmentäviä olivat punaiset kirjaimet, jotka oli lätkäisty sivulle kuin ne olisi kirjoitettu muiden sanojen päälle: MAAILMAN PUNAISEN RISTIN LAHJOITUS KÄYTETTÄVÄKSI VICTORIAN RANGAISTUSSIIRTOLASSA.

Hän käänsi ylimmän paperin ja ihaili sitä. Se oli pehmeämpi koskettaa kuin hienoin vaate, karhea ja kuitenkin sileä kuin tuore kaislapuun lehti sekä puhtaan valkoinen.

Hän jatkoi lukemista sana kerrallaan ensimmäisen sivun alareunaan asti ja alkoi sitten kääntää useampia sivuja kerrallaan, koska enemmän kuin puolet sanoista ei merkinnyt hänelle kuitenkaan mitään. Näkyviin tuli raakoja kuvia: hänen kiinnostukseensa liittyi myös järkytystä. Ihmisiä kannattelemassa toisten ihmisten päitä ja hengittämässä heidän suihinsa; kuvia jalan luista tai käsivarsien verisuonista; värikuvia ihmeellisellä paperilla, joka hohti kuin lasi, ihmisiä, joilla oli pieniä punaisia täpliä hartioissaan tai suuria punaisia läiskiä poskissaan, kammottavia paiseita joka puolella sekä mystisiä sanoja kuvien alla: allerginen ihottuma, tuhkarakko, vesirakko, isorakko. Ei, sana olikin rokko, ei rakko. Hän tutki kaikkia kuvia ja toisti aina välillä vastakkaiselta sivulta lukemiaan sanoja. Hän ymmärsi, että kyseessä oli terveyskirja ja että lääkärin eikä hänen isänsä oli täytynyt jättää se pöydälle edellisenä iltana. Lääkäri oli hyvä mies, mutta hieman herkkä; mahtaisiko tämä suuttua, jos tietäisi hänen katselleen kirjaa? Siinä oli tämän salaisuuksia. Luz halusi pitää salaisuutensa itsellään.

Luz huokasi jälleen ja katseli repeilleitä, sadetta tihkuvia pilviä. Hän oli katsellut kaikki kuvat, eivätkä sanat olleet kiinnostavia.

Hän nousi ylös ja oli juuri asettamassa kirjaa takaisin pöydälle täsmälleen samaan asentoon, josta hän oli löytänyt sen, kun hänen isänsä astui sisälle huoneeseen.

Hänen askeleensa olivat tarmokkaat, selkänsä suora ja silmät kirkkaat ja lujat. Hän hymyili nähdessään Luzin. Hieman hämmentyneenä ja syyllisenä Luz niiasi hänelle ujosti niin että hänen hameensa kätki pöydän ja kirjan näkyvistä. “Senhor! Tuhannet tervehdykset!”

“Siinähän minun pieni kaunottareni on. Michael! Kuumaa vettä ja pyyhe – minä olen hyvin likainen!” Hän istuutui yhteen hienosti veistetyistä puisista nojatuoleista ja ojensi jalkansa, vaikka hänen selkänsä pysyi edelleen yhtä suorana.

“Missä olet tullut likaiseksi, isä?”

“Loisten joukossa.”

“Hökkelikylässäkö?”

“Maapallolta tuli tänne Victoriaan kolmenlaisia olentoja: ihmisiä, luteita ja hökkelikyläläisiä. Jos minulla olisi tilaisuus päästä eroon vain yhdestä ryhmästä, se olisi viimeksi mainittu.” Hän hymyili jälleen ilmeisen tyytyväisenä vitsiinsä, katsoi sitten tytärtään ja sanoi: “Yksi heistä suvaitsi vastata minulle. Luulen sinun tunteneen hänet.”

“Tunsinko minä hänet?”

“Koulussa. Loisia ei pitäisi laskea kouluun. Olen unohtanut hänen nimensä. Heillä kaikilla on niin hölmöt nimet: Tartulujaa, Pidäkiinni, Mitäkuuluu, mitä sinä olet… Pieni tummatukkainen pojanketale.”

“Lev?”

“Hän juuri. Riidankylväjä.”

“Mitä hän sanoi sinulle?”

“Hän sanoi minulle ei.”

Falcon palvelija kiiruhti huoneeseen mukanaan savivati ja kannullinen kiehuvaa vettä; palvelijatar seurasi perässä pyyhkeiden kanssa. Falco hankasi kasvonsa ja kätensä puhisten ja puhkuen ja puhui veden ja pyyhkeiden läpi. “Hän ja jotkut muut palasivat juuri tutkimusretkeltä pohjoiseen, erämaihin. Hän väitti heidän löytäneen hienon paikan kaupungille. He haluavat, että he kaikki muuttaisivat sinne.”

“Lähtisivät Hökkelikylästä? He kaikkiko?”

Falco myönsi tuhahtaen ja ojensi jalkansa, jotta Michael saattoi riisua hänen saappaansa. “Ikään kuin he selviytyisivät yhtäkään talvea ilman että kaupunki katsoisi heidän peräänsä! Maapallo lähetti heidät tänne viisikymmentä vuotta sitten vajaamielisinä, joille ei ole mahdollista opettaa mitään, sillä sitä he ovat. Heidän on aika oppia läksynsä uudelleen.”

“Mutta eiväthän he voi lähteä erämaahan noin vain”, sanoi Luz...