Copyright © Andy Weir 2011, 2014.

This translation published by arrangement with Crown Publishers, an imprint of the Crown Publishing Group, a division of Random House LLC, a Penguin Random House Company and Lennart Sane Agency AB.

Alkuteos: The Martian: A Novel

Into Kustannus Oy
Meritullinkatu 21
00170 Helsinki
www.intokustannus.fi

Kansi: Eric White

Kannen kuva (astronautti): NASA

Kuva Marsista: NASA/JPL-Caltech

Kirjailijan kuva: Andy Weir

Kartta: Fred Haynes

ISBN: 978-952-264-438-1

ISBN 978-952-264-566-1 (epub)

ISBN 978-952-264-567-8 (epub jossa DRM-suojaus)
ISBN 978-952-264-568-5 (mobi)

joka kutsuu minua vintiöksi,

ja isälleni

joka kutsuu minua äijäksi.

Lokimerkintä: Sol 6

Olen melkoisessa kusessa.

Tämä on harkittu mielipiteeni.

Kusessa.

Se minkä piti olla elämäni hienoimmat kaksi kuukautta, muuttui painajaiseksi kuudentena päivänä.

En edes tiedä lukeeko tätä kukaan. Ehkä joku löytää nämä muistiinpanot lopulta. Sadan vuoden päästä.

Tiedoksi: en kuollut kuudentena päivänä. Muu miehistö varmasti luuli niin enkä voi syyttää heitä. Kenties minulle järjestetään kansallinen surupäivä ja Wikipedia-sivullani lukee: ”Mark Watney on ainoa Marsissa kuollut ihminen.”

Ja se pitää todennäköisesti paikkansa. Koska täällä minä kuolen. En kuitenkaan solina 6 niin kuin kaikki luulevat.

Katsotaanpa… mistä aloittaisin?

Ares-ohjelma. Ihmiskunta kurkottaa kohti Marsia lähettämällä ensimmäisen miehitetyn lennon toiselle planeetalle ja laajentaa ihmisyyden horisonttia ja plaa plaa plaa. Ares 1:n miehistö hoiti oman hommansa ja he palasivat sankareina. He saivat paraateja ja mainetta ja maailman rakkauden.

Ares 2 teki saman tempun eri sijaintiin Marsissa. Kun he palasivat kotiin, he saivat lujan kädenpuristuksen ja kupin kuumaa kahvia.

Ares 3. Niin, se on minun tehtäväni. Okei, ei aivan minun, per se. Komentaja Lewis oli johdossa. Minä olin vain yksi hänen alaisistaan. Itse asiassa olin arvoltani alin miehistön jäsen. Minä ”johtaisin operaatiota” vain siinä tapauksessa, että muita miehistön jäseniä ei olisi.

Kappas. Minä johdan operaatiota.

Noinkohan tämä lokikirja löydetään ennen kuin loput miehistön jäsenet kuolevat vanhuuteen? Oletan että he pääsevät takaisin Maahan. Kaverit, jos luette tätä: se ei ollut teidän vikanne. Te teitte mitä teidän pitikin tehdä. Olisin tehnyt saman teidän asemassanne. En syytä teitä vaan olen iloinen että selvisitte.

Minun pitää varmaan selittää kuinka lennot Marsiin sujuvat, jos joku maallikko sattuu lukemaan tätä. Pääsimme Maan kiertoradalle normaalia reittiä, kuljetusalus vei meidät Hermekseen. Kaikilla Ares-lennoilla matkustetaan Marsiin ja takaisin Hermeksellä. Se on tosi iso ja maksoi paljon, joten NASA rakensi niitä vain yhden.

Päästyämme Hermekseen neljä miehittämätöntä huoltolentoa toi meille polttoainetta ja tarvikkeita sillä välin kun me valmistauduimme reissuun. Kun kaikki oli valmista, suuntasimme Marsiin. Hyvin hitaasti. Raskaskemikaalien polttaminen ja vähäenergiset siirtoradat ovat eilispäivää.

Hermeksen voimansiirrosta vastaavat ionimoottorit. Ne sylkevät valtavalla sykkeellä argonia avaruuteen aluksen takaosasta pikkuruista kiihdytystä varten. Juju on siinä, että kun reagenssia ei tarvita massoittain, hieman argonia (ja virtaa puskeva ydinreaktori) auttaa meitä jatkuvasti kiihdyttämään nopeutta koko matkan Marsiin. Hämmästyttävää mihin nopeuteen pääsee kun pitkän ajan kuluessa vauhtia hiljalleen kertyy lisää ja lisää.

Voisin kestitä teitä tarinoilla kuinka hauskaa meillä oli reissussa mutta en aio. Ei tunnu siltä että haluaisin elää niitä hetkiä uudelleen juuri nyt. Riittää kun sanon, että pääsimme Marsiin 124 päivää myöhemmin kuristamatta toisiamme.

Marsin kiertoradalta pudottauduimme ML:llä (Mars-laskeutuja) Marsin pinnalle. Laskeutuja on käytännössä suuri tölkki, johon on kiinnitetty kevytmoottorit ja laskuvarjot. Sen ainoa tehtävä on viedä kuusi ihmistä Marsin kiertoradalta Marsin pinnalle niin ettei kukaan kuole.

Ja nyt me pääsemme varsinaiseen aiheeseen Marsin tutkimusretkeilyssä: varusteemme on järjestetty Marsiin ennakolta.

Kokonaiset 14 miehittämätöntä lentoa toimitti kaiken mitä tarvitsisimme Marsin pinnan tutkimiseen. He yrittivät tähdätä tarvikeluotaimet suurin piirtein samalle alueelle ja tekivätkin siinä suhteellisen hyvää työtä. Tavarat eivät ole yhtä hauraita kuin ihmiset ja ne saavat iskeytyä maahan todella lujaa. Niillä vain on taipumus pomppia ympäriinsä.

Eivät he tietenkään lähettäneet meitä Marsiin ennen kuin olivat vahvistaneet tavaroiden päässeen perille ja tarkistaneet että kontit olivat ehjiä. Alusta loppuun, tarvikelennot mukaan luettuina, yksi Mars-tehtävä kestää noin kolme vuotta. Itse asiassa Ares 3:n tarvikkeet olivat matkalla Marsiin samaan aikaan kun Ares 2:n miehistö oli palaamassa Maahan.

Tärkein ennakolta Marsiin lähetetty varuste oli, luonnollisesti, MN. Mars-nousija. Sillä me pääsisimme takaisin Hermekseen suoritettuamme pintatutkimukset. MN:n piti laskeutua pehmeästi (toisin kuin ilmapallojen lailla riehakkaasti poukkoilevat muut tarvikkeet). Nousija oli keskeytymättömässä yhteydessä Houstoniin ja jos siinä olisi ilmaantunut minkäänlaisia ongelmia, me olisimme tyynesti ohittaneet Marsin ja palanneet kotiin.

MN on aika siisti kapine. Näppärien kemiallisten reaktioiden ja Marsin ilmaston ansiosta yhdestä Marsiin tuodusta vetykilosta saa tehtyä 13 kiloa polttoainetta. Se on kylläkin hidas prosessi. Tankin täyttyminen kestää 24 kuukautta. Siksi nousija lähetettiin Marsiin paljon ennen meitä.

Ette usko miten pettynyt olin kun minulle paljastui, että MN oli lähtenyt.

Naurettava tapahtumasarja johti minut liki pitäen kuolemaani ja vielä naurettavammin minä jäin henkiin.

Operaatio Marsissa on suunniteltu kestämään 150 kilometriä tunnissa puhaltavat puuskittaiset hiekkamyrskyt. Niinpä Houstonissa oltiin ymmärrettävästi huolissaan, kun meitä vastaan pieksivät tuulet 175 kilometriä tunnissa. Me pistimme ylle lentoavaruuspukumme ja painauduimme rykelmäksi keskelle tutkimusasemaa siltä varalta että moduulista häviäisi paine. Mutta asema ei ollut se ongelma.

MN on avaruusalus. Siinä on runsaasti herkkiä osia. Se sietää myrskyjä tiettyyn pisteeseen asti mutta sitä ei voi hiekkapuhalluttaa loputtomiin. Puolentoista tunnin taukoamattoman tuulen jälkeen NASA antoi käskyn tehtävän keskeyttämisestä. Kukaan ei halunnut lopettaa kuukauden kestoista pintatutkimusta kuudenteen päivään mutta jos nousija olisi rikkoutunut, me kaikki olisimme jääneet tänne jumiin.

Meidän oli mentävä tutkimusasemasta ulos myräkkään siirtyäksemme nousijaan. Siinä oli riskinsä mutta oliko meillä vaihtoehtoja?

Jokainen selviytyi, paitsi minä.

Pääviestintäjärjestelmän satelliittilautanen, joka välitti signaaleja tutkimusasemalta Hermekseen, lensi kuin sateenvarjo repeydyttyään kiinnikkeistään. Ryöppy vei lautasta mennessään ja matkalla se ruhjoi vastaanottoantenniryhmän. Sitten yksi noista pitkistä ohuista antenneista paukahti minuun kärki edellä. Se läpäisi pukuni kuin luoti margariinin. Kipu oli hirvittävä antennin nyhtäessä kylkeäni auki. Muistan hämärästi kuinka tuuli tyrmäsi minusta ilmat pihalle (kiskoi, oikeastaan) ja korvani poksahtivat tuskallisesti, kun pukuni ilmanpaine katosi.

Viimeinen asia minkä näin oli Johanssen, joka epätoivoisesti yritti tavoitella minua.

Heräsin pukuni happihälyttimen ääneen. Tasainen ärsyttävä piippaus havahdutti minut syvästä ja perinpohjaisesta halusta vittu vain kuolla pois.

Myrsky oli laantunut. Makasin naama Marsissa, lähes kauttaaltaan hiekkaan hautautuneena. Tullessani tajuihini ihmettelin tokkuraisena, miksen ollut enemmän kuollut.

Antenni puhkaisi pukuni ja kylkeni mutta lantioni pysäytti sen. Puvussa oli siis vain yksi reikä (ja toinen reikä oli minussa, tietenkin).

Olin vierinyt pitkän matkaa ja kierinyt alas jyrkkää kukkulaa. Jotenkin tulin laskeutuneeksi maha edellä mikä pakotti antennin ääriviistoon kulmaan mikä puolestaan kohdisti vääntömomenttia puvun reikään. Syntyi heikko sinetti.

Sitten: verenpaljous ryhtyi norumaan haavasta reikää kohti. Kun veri saavutti reikäkohdan, veren vesi haihtui alhaisessa paineessa. Verestä jäi jäljelle sotkuista hyhmää. Lisää verta virtasi ja sekin tiivistyi hyhmäksi. Lopulta veri sulki hiusrepeämät reiän ympärillä ja puvun ilmavuoto tyrehtyi niin alhaiseksi että puku pystyi vastatoimiin.

Puku teki työnsä ihailtavasti. Aistiessaan paineen alenemisen se tulvi itseensä ilmaa typpisäiliöstä. Kun vuoto oli hallittavissa, puvun piti vain hissuksiin valuttaa uutta ilmaa poistuvan ilman tilalle.

Jonkin ajan kuluttua puvun CO2-suodattimet olivat täynnä. Se on nimenomaan se rajoittava tekijä elämän jatkumiselle. Ei saatavan hapen määrä vaan poistettavan hiilidioksidin. Moduulissa on happigeneraattori, iso laitteen rotisko, joka hajottaa hiilidioksidia ja tuottaa siitä happea. Mutta avaruuspukujen on oltava liikuteltavissa, joten niissä käytetään mutkatonta kemiallista imeytymisprosessia eli rajallisia filttereitä. Olin ollut niin kauan tainnuksissa että suodattimet olivat yhtä tyhjän kanssa.

Puku havaitsi ongelman ja vaihtoi päälle hätätilan, jota insinöörien piirissä kutsutaan nimellä ”verenvuodattaminen”. Kun hiilidioksidin erotteluun ei ollut keinoa, puku purki tarkoituksella ilmaa Marsin kaasukehään ja täydensi sitten poistettavan ilman typellä. Reikä ja verenvuodatus kuluttivat nopeasti typen loppuun. Jäljelle jäi enää happisäiliö.

Niinpä puku teki ainoan asian minkä kykeni pitääkseen minut hengissä. Se alkoi työntää puhdasta happea. Nyt olin vaarassa kuolla happimyrkytykseen, liiallinen määrä happea uhkasi polttaa hermojärjestelmäni, keuhkoni ja silmäni. Ironinen loppu jollekulle jonka avaruuspuku vuotaa: liikaa happea.

Koko tapahtumaketjun on täytynyt olla katkeamatonta tuuttausta, valmiustilaa, hälytystä ja varoitusta. Minut herätti kuitenkin varoitus korkeapitoisesta hapesta.

Avaruuslentoa varten harjoitellaan tyrmistyttävän paljon. Olin suorittanut Maassa viikon pelkkiä avaruuspuvun hätätilaharjoitteita. Minä tiesin mitä tehdä.

Tavoittelin hätiköimättä kypäräni sivuun asennetun paikkaussarjan. Paikkaustyökalu ei ole mitään sen enempää kuin suppilo, jonka kapeassa päässä on venttiili ja leveässä uskomattoman tarttuvaa hartsia. Ideana on pitää venttiili auki ja tuikata leveä puoli reiän päälle. Ilma pakenee venttiilin kautta eikä häiritse hartsia, joka umpeuttaa reiän. Sen jälkeen venttiili suljetaan ja reikä on paikattu.

Inhottavin osuus oli saada antenni pois. Irvistin ja vedin antennin ulos niin nopeasti kuin pystyin. Äkillinen paineen putoaminen huimasi, kyljen haava sai minut parkumaan.

Hamuilin suppilon reiän päälle ja suljin venttiilin. Paikka piti. Puku korvasi puuttuvaa ilmaa yhä enemmällä hapella. Tarkistin käsivarren mittareiden lukemat ja totesin puvun happipitoisuudeksi 85 prosenttia. Vertailun vuoksi, Maan ilmastossa luku on noin 21 prosenttia. Pärjäisin kyllä, jos en viettäisi liikaa aikaa tässä hapessa.

Kompuroin kukkulaa ylös takaisin tutkimusasemalle päin. Kun saavutin laen, näin jotain joka teki minut hyvin onnelliseksi ja jotain joka teki minut hyvin surulliseksi: moduuli oli ehjä (jei!) ja MN oli poissa (buu!).

Juuri sillä hetkellä tiedostin että peli oli menetetty. En silti halunnut ruveta kuolemaan Marsin pinnalle. Nilkutin asemalle ja kompuroin ilmalukkoon. Heti kun ilmalukko oli tasattu, riisuin kypärän ja viskasin sen menemään.

Päästyäni sisään moduuliin hankkiuduin puvusta eroon ja tarkastelin haavaani. Se tarvitsi tikkejä. Meille kaikille on koulutettu lääketieteen perusteet ja asemalla on erinomaiset lääkintävälineet. Nopea pistos paikallispuudutusta, haavan huuhtelu, yhdeksän tikkiä, valmista. Ottaisin antibioottia muutaman viikon ja siinä se.

Yritin virittää viestinnän vaikka tiesin että se oli toivotonta. Ei signaalia, tietenkään. Primaari satelliittilautanen oli murtunut irti, muistattehan? Ja se vei vastaanottoantennit mukanaan. Tutkimusasemassa oli kaksi muuta, sekundaarinen ja tertiaarinen viestintäjärjestelmä, mutta niillä molemmilla puhuttiin nousijaan. MN taas käyttää huomattavasti tehokkaampia laitteita yhteydenpidossa Hermekseen. Tosin, yhteyttä ei ole, jos ei ole nousijaakaan.

En pystynyt kommunikoimaan Hermeksen kanssa. Saattaisin löytää lautasen tuolta ulkoa mutta tuhraantuisi viikkoja äheltää sitä kuntoon ja silloin olisi liian myöhäistä. Tehtävän keskeytyessä Hermes irtaantuu kiertoradalta 24 tunnin sisällä. Kiertoratamekaniikan mukaan matka on turvallisempi ja lyhyempi mitä aiemmin radalta lähdetään, joten miksi odottaa?

Tutkin pukuni ja kävi ilmi että antenni oli raivannut tiensä biomonitorin läpi. EVA:ssa (eli ekstravehikulaarisessa aktiviteetissa eli kulkuvälineen ulkopuolisessa toiminnassa, tuttavallisemmin avaruuskävelyssä) miehistön puvut ovat verkostoituneita, jotta voimme nähdä toistemme tilan. Muu miehistö on nähnyt pukuni paineen romahtavan lähelle nollaa ja välittömästi sen jälkeen biosignaalieni vetävän tasaista viivaa. Yhdistetään siihen näkymä minusta kierimässä mäkeä alas keihäällä lävistettynä keskellä hiekkamyrskyä… okei. He luulivat minua kuolleeksi. Miten he voisivat kuvitella mitään muuta?

Ehkä he pitivät lyhyen neuvottelun koskien ruumiini hakemista mutta säännöt ovat yksiselitteiset. Mikäli miehistön jäsen kuolee Marsissa, hän jää Marsiin. Ruumiin jättäminen vähentää nousijan painoa kun matkataan takaisin Hermekseen. Se tarkoittaa että käytössä on enemmän polttoainetta ja virheille on enemmän tilaa nousussa. Ei ole järkeä luovuttaa tällaista etua sentimentaalisuuden tähden.

Tilanne on siis tämä. Olen haaksirikkoutunut Marsiin. Minulla ei ole yhteyttä Hermekseen eikä Maahan. Kaikki luulevat minun kuolleen. Olen moduulissa, joka on suunniteltu kestämään 31 päivää.

Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, minä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossakin vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään.

Niinpä. Kusessa ollaan.

Lokimerkintä: Sol 7

Okei, olen nukkunut yön ja asiat eivät enää näytä aivan yhtä toivottomilta kuin eilen.

Tänään inventoin tavarat ja piipahdin avaruuskävelyllä tarkistaakseni ulkovarusteet. Tässä mennään:

Pinnan tutkimiseen oli varattu 31 päivää. Tarvikeluotaimiin on varalta pakattu ruokaa koko ryhmää varten 56 vuorokaudeksi. Mikäli yksi tai kaksi luotainta olisi menetetty, meillä olisi silti tarpeeksi ruokaa tehtävän loppuun viemiseksi.

Kuudentena päivänä helvetti jäätyi, joten ruokaa riittää viideksikymmeneksi päiväksi kuudelle ihmiselle. Minua on vain yksi, joten minä syön siitä kolmesataa päivää. Ja vieläpä niin että en säännöstele ruokaani. Minulla on ruhtinaallisesti aikaa.

Minulla on myös ylenpalttisesti EVA-pukuja. Jokaisella tutkimusryhmän jäsenellä oli kaksi avaruuspukua: lentopuku Marsista nousuun ja laskuun ja paljon jykevämpi ja rotevampi EVA-puku Marsin pintatutkimuksiin. Minun avaruuslentopuvussani on reikä ja ryhmän viisi muuta jäsentä tietenkin pitivät omaa lentopukuaan palatessaan Hermekseen. Mutta kaikki kuusi EVA-pukua ovat vielä täällä iskemättömässä kunnossa.

Moduuli otti myrskyn vastaan mukisematta. Ulkona ei ole niin ruusuista. En löydä satelliittilautasta. Se on luultavasti ajautunut kilometrien päähän.

Nousija on poissa, ilman muuta. Miehistö matkasi sillä Hermekseen. Sen alaosa (laskeutumisteline) on vielä täällä. Sitä ei ole syytä ottaa mukaan kun paino on vihollinen. Teline koostuu laskeutumiskalustosta, polttoainereaktorista, ja kaikesta muusta minkä NASA pähkäili olevan tarpeetonta paluumatkalla kiertoradalle.

ML repsottaa kyljellään, sen rungossa on halkeama. Vaikuttaisi siltä että myrsky kiskaisi varavarjon (jota meidän ei tarvinnut käyttää laskeutumisessa) suojuksen irti. Kun varjo on auennut, se on vetänyt laskeutujaa perässään, hakaten sitä joka ikiseen alueen kiveen. Eipä silti että laskeutujasta olisi minulle mitään hyötyä. Sen moottoreiden työntövoima ei jaksa nostaa edes omaa painoaan. Mutta siinä saattaisi olla arvokkaita varaosia.

Kumpikin Mars-liikkuja on puoliksi hautautunut hiekkaan mutta muutoin hyväkuntoinen. Ne ovat yhä painetiiviitä. Loogista. Menettelytapa myrskyn noustessa on lopettaa kaikki liike ja odottaa myrskyn menevän ohi. Liikkujat on valmistettu ottamaan iskua vastaan. Pystyn kaivamaan ne hiekasta päivässä parissa.

Olen menettänyt yhteyden sääasemiin, jotka on sijoitettu kilometrin päähän moduulista kaikkiin ilmansuuntiin. Ne saattavat olla täysin toimintakunnossa, mistäpä minä tiedän. Tutkimusaseman viestintäjärjestelmä on tällä hetkellä niin heikko, että se tuskin lähettää signaalia kilometrinkään päähän.

Aurinkokennosto oli peittynyt hiekkaan ja oli siten hyödytön (vihje: paneelit tarvitsevat auringonvaloa tuottaakseen sähköä). Pyyhittyäni kennot puhtaiksi tehot palautuivat. Mitä hyvänsä päädynkin puuhaamaan, minulla on siihen yllin kyllin virtaa. Kaksisataa neliömetriä aurinkopaneeleita, vedyllä toimivat polttokennot varastoimassa yllin kyllin sähköä. Eikä minun tarvitse muuta kuin pyyhkiä paneeleista hiekat muutaman päivän välein.

Sisällä asiat ovat mallillaan, kiitos moduulin vankan rakenteen.

Suoritin happigeneraattoriin vianmäärityksen. Kahdesti. Se toimii kuin unelma. Jos se alkaa temppuilla, voin käyttää lyhytkestoista varalaitetta, joka on ainoastaan hätätilanteita varten silloin kun päälaitetta huolletaan. Varalaite ei vedä hiilidioksidia erilleen ja ota siitä happea uudelleen talteen vaan CO2 imeytyy samalla tavalla kuin avaruuspuvuissa. Laitteen on määrä kestää viisi päivää ennen kuin suodattimet kyllästyvät, ja se tarkoittaa 30 päivää minulle (vain yksi henkilö hengittää kuuden sijaan). Jonkinlainen henkivakuutus sekin.

Vedenkerääjä toimii myös hyvin. Ikävä kyllä sille ei ole varalaitetta. Jos se lakkaa toimimasta, juon varastoitua vettä siihen asti kunnes saan kyhättyä yksinkertaisen tislaamon ja keittelen virtsaani. Edelleen: menetän puoli litraa vettä päivässä hengittämiseen kunnes tutkimusaseman ilmankosteus saavuttaa maksiminsa ja vesi alkaa tiivistyä pinnoilla. Sitten minä nuolen seiniä. Jei. Joka tapauksessa, tällä hetkellä ei ongelmia vedenkerääjän kanssa.

Eli perhana. Ruoka, vesi, suoja – kaikki kunnossa. Ryhdyn säännöstelemään ruokaani saman tien. Ateriat ovat melko vähäisiä jo nyt mutta luulen pystyväni nipistämään annokseni kolmeen neljännekseen ja pärjään sillä. Kolmensadan päivän ruuat vaihtuvat neljäänsataan. Penkoessani lääkintäosastoa löysin vitamiinit. Siinä on multivitamiinia vuosiksi. Ravitsemuksellista pulmaa ei siis ole (tosin ilman ruokaa kuolen nälkään, popsinpa sitten kuinka vitamiineja).

Lääkintäosastolla on morfiinia hätätapauksia varten. Ja sitä on niin paljon että sillä saa hengen pois. Minä en aio hiljalleen nääntyä nälkään, se on varma. Jos asiat menevät niin pitkälle, valitsen helpomman tien.

Jokaisella ryhmän jäsenellä oli kaksi erikoisosaamista. Minä olen botanisti ja mekaniikan insinööri; käytännössä se retkikunnan yleismies joka korjaa kaiken ja pelailee kukkien kanssa. Mekaaninen osaaminen saattaa pelastaa henkeni, jos jokin menee rikki.

Olen mietiskellyt kuinka selviän tästä. Ei tämä ihan toivotonta ole. Marsiin tulee ihmisiä noin neljän vuoden kuluttua kun Ares 4 saapuu (olettaen että he eivät peru ohjelmaa ”kuolemani” johdosta).

Ares 4 laskeutuu Schiaparellin kraatteriin, joka on noin 3 200 kilometrin päässä minun sijainnistani täällä Acidalia Planitiassa. En pääse sinne mitenkään. Mutta jos voisin kommunikoida, minut kyettäisiin ehkä pelastamaan. En tiedä kuinka he tekisivät sen näillä käytössä olevilla välineillä mutta NASAssa on paljon fiksua porukkaa.

Se on uusi tehtäväni. Etsi keino kommunikoida Maan kanssa. Jos se ei onnistu, etsi keino kommunikoida Ares 4:n luotsaaman Hermeksen kanssa kun se palaa neljän vuoden kuluttua.

Minulla ei tietenkään ole suunnitelmaa kuinka selvitä neljä vuotta yhden vuoden ruuilla. Asia kerrallaan kun ollaan Marsissa. Toistaiseksi olen hyvin ravittu ja minulla on tarkoitus: korjaa se pirun radio.

Lokimerkintä: Sol 10

Olen käynyt kolmella avaruuskävelyllä eikä antennin heijastimesta näy jälkeäkään.

Kaivoin toisen liikkujan hiekasta ja ajelin ympäriinsä. Päiväkausien sompaamisen jälkeen on aika luovuttaa. Myrsky luultavasti puhalsi lautasen kauas pois ja pyyhki kaikki raahausjäljet tai vanat, jotka olisivat johdattaneet minut jäljille. Myrsky kai hautasi koko kapineen.

Suurimman osan päivääni ällistelin antenniryhmää, tai sitä mitä siitä on enää jäljellä. Se on surullinen näky. Siitä on yhtä paljon hyötyä kuin että huutaisin Maahan.

Voisin kasata tukikohdan metallista alkeellisen antennin mutta kun kyseessä ei ole mikään radiopuhelin. Viestintä Marsista Maahan on viety melko pitkälle ja vaatii juuri tietynlaiset erikoisvälineet. En pysty vispaamaan mitään sopivaa foliosta ja purukumista.

Samoin kuin ruokaa, minun on säännösteltävä ekstravehikulaarista aktiviteettia. CO2-suodattimia ei voi puhdistaa. Kun ne kerran on kyllästetty hiilidioksidilla, se on siinä. Tutkimus on mitoitettu neljän tunnin avaruuskävelyyn per yksi miehistön jäsen per päivä. Onneksi CO2-suodattimet ovat kevyitä ja pieniä ja siksi NASA saattoi hemmotella meitä useammalla suodattimella kuin oli tarpeen. Kaikki yhteenlaskettuna minulla on 1 500 tunnin edestä CO2-suodattimia. Sen jälkeiset kävelyt minun on hoidettava vuodattamalla verta.

Tuhatviisisataa tuntia voi kuulostaa paljolta mutta minulla on täällä edessäni vähintään neljä vuotta ennen minkäänlaista toivoa pelastumisesta ja useita tunteja viikossa aurinkopaneeleiden putsaamista. Oli miten oli. Ei ylimääräistä avaruuskävelyä.

Lisää uusinta uutta, idea ruuasta on alkanut muhia mielessäni. Voi olla että botanistin taustastani on sittenkin hyötyä.

Miksi Marsiin lähetetään kasvitieteilijä? Planeettahan on tunnettu nimenomaan siitä että siellä ei kasva mikään. No, ajatuksena oli saada selville kuinka hyvin Marsin painovoima soveltuu kasvattamiseen, tutkia mihin – jos mihinkään – Marsin maaperästä on. Suppea vastaus kuuluu: aika moneen… melkein. Marsilaisessa maa-aineksessa on kasvin kasvun edellyttämät peruspalikat mutta Maan mullassa möyrii niin paljon enemmän kuin Marsin. Vaikka Marsin maaperää sovitettaisiin Maan ilmastoon ja sille annettaisiin runsaasti vettä. Bakteerien toiminta, eläinkunnan lahjoittamat ravinteet, jne. Mikään niistä ei tapahdu Marsissa. Yksi tutkimuksen vastuualueistani oli tarkastella kasvien kasvamista monilla eri Maan ja Marsin maaperien ja ilmakehien yhdistelmillä.

Siksi minulla on mukanani pieni määrä Maan multaa ja arsenaali kasvinsiemeniä.

Pyrin olemaan innostumatta liiaksi. Multaa on määrällisesti sen verran mitä ikkunaruukkuun mahtuu ja siemeniä on vain useaa lajia nurmikasvia ja saniaista. Ne ovat karuihin oloihin tottuneita ja helpoimmin kasvatettavia kasveja Maassa, ja siitä syystä NASA päätyi niiden testaamiseen Marsissa.

Minulla on kaksi ongelmaa: 1) maata ei ole riittävästi ja 2) ei mitään syömiskelpoista siihen maahan istutettavaksi.

Mutta minä olen botanisti, jukolauta! Minun pitäisi saada homma toimimaan jotenkin. Jos en saa, olen vuoden kuluttua nälkäinen kasvitieteilijä.

Lokimerkintä: Sol 11

Mitenköhän Cubsilla menee?

Lokimerkintä: Sol 14

Suoritin tutkintoni Chicagon yliopistossa. Puolet kasvitieteen opiskelijoista oli hippejä, jotka kuvittelivat voivansa palata takaisin johonkin maailman luonnontilaan. Seitsemän miljardia ihmistä voitaisiin ruokkia vain kokoontumalla yhteen. Enimmäkseen he pähkäilivät parempia keinoja hampun kasvattamiseen. En pitänyt heistä. Minä olen aina ollut tieteen kannalla, en Uuden maailmanjärjestyksen perseilyn.

Kun he kasasivat kompostikekoja ja koettivat säilöä joka ainoan gramman elävää materiaa, minä nauroin heille. ”Hassut viherpiipertäjät! Tuollainen monimutkaisen globaalin ekosysteemin mallintaminen omalla takapihalla on pateettista rimpuilua.”

Nyt minä teen juuri sitä samaa. Säilytän vähäisimmänkin hippusen biomateriaa minkä löydän. Ruokailun tähteet menevät kompostiämpäriin. Mitä muuhun biologiseen materiaan tulee…

Moduulissa on sofistikoidut vessat. Paska tyhjiökuivataan ja kerätään suljettaviin pusseihin, jotka sitten hylätään planeetan pinnalle.

Ei enää!

Itse asiassa, suoritin avaruuskävelyn etsiäkseni varhaisemmat paskapussit ajalta ennen kuin muu miehistö lähti. Tämä nimenomainen paska ei enää sisältänyt lainkaan bakteereita, koska se oli täydellisen kuivattua mutta siinä oli kompleksisia proteiineja ja se kelpaisi mainiosti lannaksi. Veteen ja eläviin bakteereihin sekoittamalla se rivakasti hukkuisi uusiin bakteereihin, jotka korvaisivat Tuomiopäivän Vessan tappaman populaation.

Löysin ison säiliön ja laitoin vettä sen pohjalle. Lisäsin kuivatetun paskan. Siitä lähtien olen lisännyt siihen myös omaa paskaani. Mitä pahemmin haisee, sitä paremmin menee. Bakteerit jylläävät!

Kunhan saan marsilaista maata sisään, sekoitan paskan joukkoon ja levitän seoksen. Sitten ravistelen Maan maata päällimmäiseksi. Voisi luulla että se ei ole tärkeää, mutta se on. Maan mullassa elää tusinoittain bakteerilajeja ja ne ovat elintärkeitä kasvulle. Ne leviävät ja lisääntyvät kuin… no, kuin bakteeritulehdus.

Ihmisen jätöksiä on käytetty lannoitteena vuosisatoja. Sille on jopa kiertoilmaus: ”yölannoite.” Tavallisesti se ei ole ihanteellinen maanviljelyyn, koska se levittää tauteja. Ihmisen ulosteessa on taudinaiheuttajia jotka, aivan oikein, tarttuvat ihmisiin. Minua tämä ei koske. Ainoat patogeenit tässä ulosteessa ovat niitä jotka minulla jo on.

Viikon sisällä Marsin maaperä tulee olemaan valmis kasvien itää. En istuta ihan vielä silloinkaan. Aion tuoda ulkoa lisää elotonta maata ja levitän sen päälle elävää. Elävä maa ”tartuttaa” uuden maan ja pian minulla on kaksinkertainen määrä multaa. Seuraavalla viikolla tuplaan maan uudestaan. Ja niin edelleen. Kaiken tämän ajan lisään tietenkin tuoretta lannoitetta palstalleni.

Peräreikäni osallistuu pitämään minua hengissä siinä missä aivonikin.

Konsepti ei ole minun juuri keksimäni älynväläys. Marsin maan muuttamisesta satoa tuottavaksi mullaksi on spekuloitu vuosikymmeniä. Minä vain satun testaamaan teoriaa ensimmäisenä.

Kävin läpi ruokavarantoja ja silmiini osui monenmoista mitä voisin istuttaa. Herneitä esimerkiksi. Papuja on joka lähtöön. Löysin myös muutaman perunan. Jos yksikään niistä itäisi kaiken kokemansa avaruusmatkailun jälkeen, mahtavaa. Lähes loppumattoman vitamiinivaraston oheen en tarvitse juuri muuta kuin mitä hyvänsä kaloreita.

Moduulin koko pinta-ala on noin 92 neliömetriä. Aion omistaa hankkeelle joka ainoan neliön. Minua ei haittaa kävellä mullassa. Siinä on tuhottomasti työtä, sillä minun on peitettävä koko lattiatila kymmenen sentin paksuudelta. Toisin sanoen sisälle moduuliin pitäisi siirtää 9,2 kuutiometriä marsilaista maata. Pystyn kerrallaan tuomaan ehkä noin kuution kymmenesosan ilmalukon läpi, ja sen keräämisessä tulee olemaan selkä koetuksella. Lopulta, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, minulla on 92 neliötä kylvömultaa.

Helvetti ellen ole botanisti! Vapiskaa botaanisten voimieni edessä!

Lokimerkintä: Sol 15

Uuh! Selkä hajoaa!

Kärräsin tänään 12 tuntia maata moduuliin avaruuspuvussa. Onnistuin peittämään vain aseman nurkkauksen, ehkä jonkun viitisen neliötä. Tätä vauhtia minulta kuluu viikkoja että saan kaiken maan sisään. Mutta hei, ajasta ei ole pulaa.

Pari ensimmäistä avaruuskävelyä oli suhteellisen tuottamatonta työtä; täyttelin pikku astioita hiekalla ja kiikutin niitä peremmälle ilmalukon läpi. Siitä viisastuttuani sijoitin ilmalukkoon yhden isomman säiliön ja keräsin sen pienillä astioilla täyteen. Se nopeutti touhua huomattavasti, koska ilmalukosta etenemiseen kuluu kymmenisen minuuttia.

Särkee joka paikkaan. Käyttämäni lapiot on tarkoitettu näytteiden ottoon, ei raskaaseen kaivamiseen. Selkää kivistää. Pengoin lääkevarastot ja löysin Vicodinia. Otin pillerin kymmenen minuuttia sitten. Sen pitäisi tepsiä piakkoin.

Joka tapauksessa on mukavaa nähdä edistystä. Kohta on aika päästää bakteerit mineraalien kimppuun. Päivällisen jälkeen. Eikä mitään kolmea neljäsosaa tänään. Olen ansainnut täyden aterian.

Lokimerkintä: Sol 16

Kompastuskivi jota en ollut osannut ottaa huomioon: vesi.

Hullu juttu, Marsin pintakerroksesta on muutamassa miljoonassa vuodessa hävinnyt vesi kokonaan. Kasvitieteen maisterina olen aika vakuuttunut siitä että kasvit tarvitsevat kosteutta. Puhumattakaan bakteerikannasta jonka on ensin asutettava maata.

Onni on että vettä on. Mutta ei aivan riittävästi. 40 litraa kuutiometriä kohti tekee mullasta elinkelpoisen. Suunnitelmaani kuuluu 9,2 kuutiota maata. Sen kastelemiseen kuohkeaksi kuluu siis 368 litraa vettä.

Moduulissa on erinomainen vedenkerääjä. Maailman parasta teknologiaa. NASAssa ajateltiin: ”Miksi lähettää sinne valtavasti vettä? Lähetetään vain parahiksi hätätilanteita varten.” Ihminen tarvitsee päivässä kolme litraa vettä hyvään elämään. Me saimme 50 litraa kukin, se tekee yhteensä 300 litraa.

Olen valmis uhraamaan aatteelle valtaosan ja jätän 50 litraa hätävaraksi. Siitä seuraa että voin kastella kymmenen sentin syvyistä maata 62,5 neliömetriä. Suurin piirtein kaksi kolmasosaa tutkimusaseman lattiasta. Sen on kelvattava. Se on pitkän tähtäimen suunnitelma. Tälle päivälle tavoitteeni oli viisi neliötä.

Niputin poislähteneiden tovereideni huopia ja univormuja istutuslaatikon yhdeksi laidaksi moduulin kaareutuvan seinän toimittaessa m...