Poikkeava mielipide, juontajana Olga Žuravljova
Eho Moskvy, 2. helmikuuta 2010 klo 19.08
Olga Žuravljova: Hyvää iltaa. Tämä ohjelma on Osoboje mnenije (Poikkeava mielipide), ja tänään kuulemme Artemi Troitskin poikkeavan mielipiteen.
Artemi Troitski: Iltaa, Olga.
OŽ: Meiltä kysytään usein, miksi Artemi Troitski on yksi vakiovieraistamme – hänhän on tiettävästi musiikin asiantuntija, ja vieläpä aivan tietynlaisen musiikin. Mistä hänen kanssaan voi muka keskustella? Tänään hän on vieraanamme poikkeuksellisessa ominaisuudessa. Hän on ollut todistamassa viime päivien tärkeintä puheenaihetta: hän oli 31. tammikuuta Triumfalnaja-aukiolla ja on siis ihka-aito silminnäkijä. Esipuheena tähän uutiseen olkoon erään ”kaverini” päivitys sosiaalisessa mediassa: ”Tänään oli oikea ’murmelinpäivä’ venäläisittäin. Aina kun kuussa on 31 päivää, oppositio kokoontuu kuun viimeisenä päivänä Triumfalnajalle ja ennustaa, milloin suojasää alkaa.”1
AT: Tuo oli hauska.
OŽ: Minusta tässä limittyy monta asiaa. Lisäksi tänään todella muuten on murmelinpäivä. Kertoisitteko, mitä näitte mielenosoituksessa, ja alkaako Venäjällä pian suojasää.
AT: Toivotan kaikille hyvää murmelinpäivää, vaikka merkkipäivänä se ei ole hilpeimmästä päästä. Minulla on tosiaan viime aikoina ollut pitkittynyttä yhteiskuntapoliittista aktiivisuutta...
OŽ: Kansalaisrohkeutta.
AT: ...ja kansalaisrohkeutta. Niinpä riensin tai tarkemmin sanottuna ajoin 31. tammikuuta Boris Nemtsovin autolla Triumfalnaja-aukiolle, ja tänään olin Mihail Hodorkovskin ja Platon Lebedevin oikeudenkäynnissä. Minulla on siis yhtä ja toista kerrottavaa. Mennään aikajärjestyksessä. Mielenosoitukseen minut kutsui edellä mainittu veikkonen, johon minua eivät yhdistä mitkään puoluetoveruuden kaltaiset siteet, vaan jonkinlainen miehinen ystävyys, tarkemmin sanottuna kaverisuhde. Hän on mukava mies ja pystyy puhumaan pyörryksiin kenet tahansa. Siis ei ainoastaan nuoria tyttösiä, mikä häneltä onnistuu mitä mainioimmin, vaan myös tällaisia harmaaohimoisia ukkoja, kuten minä. Argumentointi meni näin: ”Kuules nyt Artjom. Ljudmila Aleksejevalle2 kävi ikävästi uudenvuodenaaton mielenosoituksessa. Sillä aikaa, kun me raavaat miehet kilisteltiin maljoja ja mässäiltiin, mellakkapoliisi murjoi ihanaa Ljudmila-mummoa niin, että hän sai oikein vammoja. Eihän tällainen ole mistään kotoisin.”
OŽ: Ja te nielaisitte syötin, lyhyesti sanottuna.
AT: Minua alkoi hävettää ja omatuntoni alkoi kolkuttaa. Sitten soitin vielä Dima Muratoville, Novaja gazetan päätoimittajalle, ja hän sanoi, että hänestä oli alkanut tuntua aivan samalta. Niinpä lähdimme Triumfalnajalle, entiselle Majakovskin aukiolle. Edellinen kerta, kun olen ollut vastaavissa joukkotapahtumissa – olisiko ”konfrontaatio” oikea sana niille? – oli elokuussa -91. Sen jälkeen on luoja armahtanut moiselta. Tällä kertaa se ei tosin ollut lainkaan pelottavaa. Nemtsov kirjoitti jälkeenpäin blogissaan, että mellakkapoliisi käyttäytyi kovakouraisesti. Totta puhuen minusta kovakouraisuus tarkoittaa sitä, että hakataan pampuilla tai vielä ikävämmillä aseilla, käytetään kyynelkaasua, ja kaikki on jotenkin sellaista kuin...
OŽ: Elokuvissa.
AT: ...niin, sellaista kuin televisiossa yleensä näytetään. Nyt ei tapahtunut mitään sellaista, tai minä en ainakaan nähnyt, että ketään olisi hakattu. Mellakkapoliiseja tai tavallisia miliisejä, tai keitä he sitten olivatkaan – en tunne lainkaan heidän univormujaan – oli todella paljon, enemmän kuin mielenosoittajia. Mielenosoittajia oli noin 500 ja mellakkapoliiseja luultavasti lähemmäs 1000. Lisäksi koko aukio oli saarrettu busseilla, joita oli valtavasti. Ja vielä oli jonkinlaisia armeijan kuorma-autoja, joten kaikki näytti hyvin pelottavalta, mutta se mitä tapahtui, ei ollut sitä lainkaan. Väkijoukkoa tuupittiin ja ohjailtiin, mutta se tehtiin minusta melko hienovaraisesti. Mustelmia minä kyllä sain, mutta se ei ollut mellakkapoliisin tekosia, vaan vieressäni olleiden mielenosoittajien, jotka olivat minun laillani puristuksissa mellakka-aitojen välissä.
OŽ: Sanottiinko teille mitään? ”Siirtykää eteenpäin, toveri, häiritsette liikennettä”?
AT: Jotain siellä kuulutettiin megafoneilla, mutta ei mitään kovin kiinnostavaa tai sisällyksekästä. ”Siirtykää kohti metroasemaa, älkää häiritkö liikennettä”, ja niin edelleen. Pahin, mitä näin, oli se, kun joitain mielenosoittajia raahattiin käsistä ja jaloista putkabusseihin. Hauskinta oli se, että paikalle tuli jonkin verran ihmisiä aivan toiseen tapahtumaan. He olivat nähneet mainoksen Talvihuvit-nimisestä tapahtumasta, joka kaupungin muka piti järjestää samaan aikaan samassa paikassa. Siis pormestari Lužkovin.
OŽ: Näkyikö siellä merkkiäkään tuosta tapahtumasta?
AT: Aukiolla harhaili joitain eläkeläismummoja, ja muistan yhden vanhan ukonkin, joka kiersi aukiota, vilkuili ympärilleen aivan pöllämystyneenä ja kyseli ihmisiltä, että missä ovat talvihuvit ja miten sinne pääsee. Ja tietenkin hänelle vastattiin: ”Nämä ovat näitä meidän moskovalaisia talvihuveja, käytä tilaisuus hyväksesi, kun kerrankin on harvinaista herkkua tarjolla.” Toinen mainio ja ajatuksia herättänyt episodi oli se, kun eräs nelikymppinen daami tunnisti minut ja kysyi: ”Oletteko te Troitski?” Minä vastasin ylpeänä ja sankarilliseen äänensävyyn: ”Kyllä olen.” En tiedä, oliko hän mielenosoittaja vai satunnainen ohikulkija, mutta hän jatkoi kysymällä: ”Mitä tuollainen menestyvä julkkis täällä tekee?” Minä luonnollisesti vastasin, että olen kyllästynyt menestykseen ja julkisuuteen, ja tulin siksi paikalle. Todellisuudessa en ole pätkääkään kyllästynyt kumpaankaan, vaikka pohjimmiltaan ne ovat tietysti aivan yhdentekeviä, mutta silloin tajusin, että ainoa hyöty, mikä minusta saattoi siellä olla, ja ylipäänsä ainoa järki siinä, että tulin mielenosoitukseen, oli se, että...
OŽ: Teidät tunnistettaisiin.
AT: Niin, siinä että olen menestyvä julkkis. Sillä niin vain on ollut jo ammoisista ajoista lähtien – 1800-luvusta en tiedä, mutta viimeistään 1900-luvulla – että neuvostoliittolaiset toisinajattelijat, kuten nykyinen oppositioväkikin, ovat joitain harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta enimmäkseen olleet...
OŽ: Täysin tuntemattomia.
AT: Ei, kyse ei ole vain siitä. He ovat ihmisiä, joita on nuorison keskuudessa tapana kutsua luusereiksi. Siis jonkinlaisia epäonnistujia ja hylkiöitä julkisuuden ulkopuolelta.
OŽ: Artemi, te olette tässä tilanteessa voittajan asemassa. Meidän on nyt pidettävä lyhyt tauko. Poikkeava mielipide palaa hetken kuluttua silminnäkijäkertomukseenne. Pysykää taajuudella.
Mainostauko
OŽ: Ennen taukoa johdattelitte keskustelun siihen, että roolinne Triumfalnaja-aukiolla oli olla toisenlaisesta ympäristöstä tullut henkilö. Siis ei yksi niistä luusereista, jotka yleensä taistelevat joidenkin oikeuksien puolesta. Anteeksi nyt vain, mutta ilmaisin vain toisin sanoin sen, mitä itse juuri sanoitte. Teille on tullut kysymys kuulijaltamme Vadimilta Krasnoje Selosta: ”Aiotteko mennä 31. maaliskuuta mielenosoitukseen, miksi ylipäänsä menitte viime mielenosoitukseen ja ettekö kadu sitä?”
AT: Aloitan lopusta. Kerroin jo, miksi menin sinne. Siis...
OŽ: Näyttäytymään.
AT: Ei, minulla ei ollut lainkaan tarkoitus näyttäytyä. Menin siksi, koska Boris Nemtsovin moitteet saivat omatuntoni heräämään, kun hän sanoi, että siellä pahoinpidellään mummoja, ja me vain istumme kotona ja ryyppäämme. Muuta motivaatiota minulla ei ollut. Menenkö 31. maaliskuuta uudelleen, on täysi kysymysmerkki. Sen jälkeen, kun Nemtsov pääsi putkasta, hän tuli käymään luonani ja pohdimme tapahtunutta. Sanoin hänelle suoraan, että en tule uudelleen, jos ensi kerralla kaikki on samaa kuin viimeksi. Se olisi ikävystyttävää ja epäkiinnostavaa. Koko tapahtumaan pitää saada lisää dynamiikkaa ja jokin uusi taso – silloin tulen hyvin mielelläni ja kutsun ystäviänikin mukaan.
OŽ: Onko teillä joitain aatteita? Miksi siellä oikeastaan seistään? Perustuslain 31. pykälähän takaa kansalaisille kokoontumisvapauden.
AT: Minä kannatan vapautta ja kaikkia pykäliä, jotka ovat vapauden puolesta. Ja kannatan kaikkea sitä, mikä on poliisivaltiota vastaan, enkä pidä nykyisestä hallinnosta. Se on ainoa aatteeni. Tässä mielessä olen täysin epäideologinen ihminen ja kategorisesti ja lopullisesti puolueisiin kuulumaton. Mutta haluaisin vielä jatkaa erittäin tärkeää ajatusta, jonka aloitin ennen mainostaukoa, siitä, että koko oppositiota, nonkonformisteja, dissidenttejä ja niin edelleen, pidetään meillä jotenkin maailman murjomina ihmisinä. Se on erittäin huono asia, sillä silloin vastaavasti päinvastainen tilanne – se, jos ihmisellä on kaikki kunnossa ja hän on pidetty, suosittu ja niin edelleen – tarkoittaa vastaavasti sitä, että kyseinen ihminen pitää vallanpitäjistä.
OŽ: Yksinkertaista: jos ihminen pitää vallanpitäjistä, hän on pidetty, suosittu ja hänellä on kaikki kunnossa. Eikö totta?
AT: Ei, asia ei ole lainkaan noin. On tietenkin olemassa sellaisia pahamaineisia takinkääntäjiä kuin Nikita Mihalkov, Josif Kobzon ja niin edelleen. He seisovat puhujakorokkeella jokaisen vallan aikana, ja heillä menee aina hyvin. Mutta heidän lisäkseen on olemassa valtava määrä menestyneitä ja suosittuja julkisuuden henkilöitä, jotka ovat lisäksi aidosti lahjakkaita ja joilla on ansaitusti erinomainen maine kaikkialla Venäjällä. Ohjaajia, näyttelijöitä, muusikoita ja niin edelleen. Tunnen heistä lukemattomia, monet ovat kavereitani, jotkut jopa ystäviäni. Enkä tunne näiden satojen ihmisten joukosta ainoatakaan, joka pitäisi nykyisestä hallinnosta.
OŽ: Miksi he eivät ilmaise sitä?
AT: Eivät he myöskään laula oodeja vallanpitäjille, kuten Nikolai... oliko se Baskov? Ja muut vastaavat oksettavat alkueliöt. He eivät laula oodeja, vaan vaikenevat kokonaan. Ja vaikeneminenhan on myöntymisen merkki. Toisin sanoen jos he eivät metelöi, eivät nouse barrikadeille eivätkä ota oikeutta puhua kovin suoraan, se tarkoittaa sitä, että heillä ei ole mitään nykyhallintoa vastaan. Mikä ei suoranaisesti pidä paikkaansa, sillä kun heidän kanssaan juttelee rauhassa, niin käy ilmi, että olemme kaikki samaa mieltä. Medvedevin ja Putinin tandemista ei pidä meistä kukaan. Ongelma on vain siinä, että kaikki nämä menestyneet ja suositut julkisuuden henkilöt ovat enemmän tai vähemmän – yleensä erittäin suuressa määrin – riippuvaisia vallanpitäjistä. Mittaustapoja on monia.
OŽ: Ohjaajan pitää päästä kuvaamaan, teatterilla pitää olla tilat.
AT: Kyse on valtion tuista, valtion tekemistä tilauksista, jopa sellaisista sinänsä erittäin tuottoisista latteuksista kuin esiintymiset yritysjuhlissa. Ja tietenkin televisioesiintymisistä. Tästä kaikesta kulttuuri- ja taidealan väki on erittäin riippuvaista. Muistakaa, miten kävi ainoalle julkkikselle, joka ilmaantui Erimielisten marssille Pietarissa, Juri Ševtšukille3. Häntä ei sen jälkeen päästetty tärkeimmille televisiokanaville, kuten ykköselle ja kakkoselle, ainakaan puoleen vuoteen tai ehkä vuoteen. Voi olla, että häntä ei vieläkään näytetä niillä. Tällaisen takia ihmiset pelkäävät ilmaista mielipiteitään. Se on hyvin surullista. Jos he ryhtyisivät ilmaisemaan niitä ja käymään sellaisissa kansankokouksissa kuin Triumfalnaja-aukiolla 31. tammikuuta, niin en usko, että heitä alettaisiin vainota tai ylipäänsä mitään kauheaa tapahtuisi. Jos kaikki nuo menestyksekkäät julkisuuden henkilöt ja kansansuosikit muodostavat niihin suoranaisen jonon ja sanovat yhtäkkiä kuorossa, että vastustavat sitä, tätä ja kolmatta, niin en usko, että heiltä viedään heti kaikki, että heidät heitetään tyrmään, julistetaan sisäisiksi emigranteiksi ynnä muuta vastaavaa. Se olisi luonnollisesti hyvin ikävää nykyhallinnolle, mutta vallanpitäjämme ovat pelkurimaisia, ja käytäntö on osoittanut useasti, että heti kun he kohtaavat vastarintaa, tulipa se sitten vaikka eläkeläisten, opiskelijoiden, huijatuiksi tulleiden asunnon ostajien tai julkisen liikenteen hinnankorotuksista kärsivien taholta – heti kun vallanpitäjät kohtaavat edes jossain määrin järjestäytynyttä ja tavoitteellista protestointia, he alkavat kiemurrella, kyyristellä ja tekevät housuihinsa...
OŽ: Ja arvioivat uudelleen lippuhintojen korotukset ja muut päätökset.
AT: Arvioivat uudelleen, perääntyvät ja niin edelleen. Todellisuudessa vallanpitäjämme ovat hyvin heikkoja. Heidän joukossaan ei ole raivohulluja, luojan kiitos, vaan kaikki ovat harmaita hiirulaisia. Te tiedätte sen, ja kaikki tietävät sen. Mutta en usko, että heille onnistuttaisiin tekemään niin kuin hiirille tehtiin baletissa Pähkinänsärkijä, toisin sanoen mitään vallankumouksellista ei tule tapahtumaan. Sen sijaan aivan realistista on se, että julkisen mielipiteen ja mielipidejohtajien avulla voisi ainakin ohjata vallanpitäjiä melko tehokkaasti enemmän tai vähemmän oikeampaan suuntaan ja tehdä heistä vähemmän röyhkeitä ja moukkamaisia. Siksi osoitan sanani teille, taiteen mestarit...
OŽ: Kenen joukoissa seisotte?
AT: Niin juuri, kaikki te ihmissielujen insinöörit, henkiset johtajat ja niin edelleen. Rakkaat ystävät, älkäämme harjoittako itsesensuuria ja omien suidemme tukkimista. Olkaamme rehellisempiä, vilpittömämpiä ja niin edelleen. Muistan, että Karl Marx piti sanonnasta, jonka mukaan nainen ei voi olla vähän raskaana. Minusta kukaan ei voi olla vähän kastroitu. Joko on tai ei ole. Ihminen on joko vapaa ja sanoo, mitä ajattelee, tai sitten hän on kuohilas. Ja vaikka kunnioitan syvästi sitä valtavaa joukkoa kulttuurin tekijöitä, joka meillä on, ja osoitan pelkkää respektiä sitä kohtaan, haluaisin sanoa, että syytä pelkoon ei ole. Pelottomuus on helppoa, eikä se vaadi mihinkään puolueeseen kuulumista eikä minkään liikkeen tukemista. Minä en tue yhtäkään oppositioliikettä, koska en näe yhdessäkään mitään, mikä tuntuisi läheiseltä tai lämmittäisi sydäntäni. Valitettavasti meillä ei ole poliittisia johtajia, joita haluaisin kannattaa. Ei vain ole, mutta piruako siitä. Sen sijaan on maa, jossa elän, ja minä pidän itseäni isänmaallisena. En siinä mielessä, jossa tuota arveluttavaa sanaa yleensä käytetään, vaan hiljaisella ja rauhallisella tavalla isänmaallisena. Sillä minä asun täällä, ja pyrin tekemään ainakin itseni ympärillä elämästä omassa maassani hiukan iloisempaa ja kiinnostavampaa. Enkä aio myöskään muuttaa täältä. Minusta tässä on tarpeeksi ainesosia oikeanlaiseen patriotismiin. Että näin... Jollain tavalla tässä on vihdoin alettava vapautua.
OŽ: Tänne tulleissa tekstiviesteissä sanotaan, että te olette aito rock’n’roll-mies, mutta samalla esimerkiksi kysytään näin: mitä jos skinheadit ja nationalistit alkavat kokoontua Moskovan keskustassa kokoontumisvapauteen vedoten? Mitä tehdä pahuutta julistaville mielenosoituksille? Pitääkö niitäkin saada järjestää vapaasti?
AT: Minusta kaikilla ihmisillä on oikeus kokoontua vapaasti, ilmaista itseään ja julistaa niin poliittisia iskulauseitaan kuin henkilökohtaisia pyrkimyksiäänkin.
OŽ: Entä jos iskulauseet ovat fasistisia?
AT: Olga, on joitain asioita, joita perustuslaki rajoittaa. En tiedä pykälistä, vaikka minulla onkin jossain perustuslain teksti Novaja gazetan julkaisemana vihkosena. Ei ole tullut tutkittua kovin perusteellisesti tuota historiallista dokumenttia. Historiallista sanan joka merkityksessä – sehän on jo siirtynyt historiaan, kuten tiedämme. Fasisteista siinä on sanottu kaikki tarpeellinen.
OŽ: Entä gay-paraatit, joita meillä ei myöskään sallita?
AT: Fasistien kokoontumiset ovat perustuslain vastaisia, mutta mielenosoittaminen vapauden puolesta on eri asia. Onko vapaus muka kielletty perustuslaissa? Ja gay-paraatit, järjestäkööt vain, herran tähden. Gay-paraatihan voisi kohdata vastakkaisesta suunnasta saapuvan tosimiesten paraatin...
OŽ: Viranomaisten pitäisi päinvastoin eristää ne toisistaan, ettei synny yhteenottoja.
AT: Miksi? Siitähän tulisi oikein kunnon kukkotappelu. Tosimiehet olisivat tietenkin kaljahuuruissaan ja homot tietenkin kaikki...
OŽ: Urheilullisia ja vetreitä.
AT: Aivan, ja piikkikorkokengissä. Ja tekisivät varmasti selvää tosimiehistä ennen pitkää. Tai ehkä siinä kävisi toisin päin. Minulle se on totta puhuen samantekevää. Gay-paraatit, olutfestivaalit ja muu vastaava ei häiritse minua lainkaan, mutta ei toisaalta nauratakaan.
OŽ: Kaikki kukat kukkikoot. Tärkeintä, että kaikkea on.
AT: Kaikkea, paitsi sitä, mitä ei todellakaan pidä olla. Siis fasismia, rasismia, lapsipornoa, pedofiliaa, vielä jotain.
OŽ: Eli sitä, mikä on rikoslaissa kielletty.
AT: Aivan, aivan. On ...