SUOMEN ELOKUVASÄÄTIÖ ON TUKENUT TÄHÄN TARINAAN
POHJAUTUVAN ELOKUVAKÄSIKIRJOITUKSEN KIRJOITTAMISTA.

ISBN 978-952-68052-5-2

© Risto Rumpunen 2015

Kustannustoimittaja: Raimo E. Tikkanen
Kansi: Mari Liimatainen
Kannen akvarellimaalaus: Angela Gonzales-Minaya

Kustantaja:
Moimedia Oy, Helsinki 2015

1.

Suomessa

Nainen ajatteli sanoja ja sitä, miten ne olivat muovanneet hänen mieltään, tunkeutuneet sisään kuin pienet loiset tai madot. Ne olivat tulleet hänen vartalonsa vieraiksi pyytämättä, lupaa kysymättä ja hänen tietämättään. Ne olivat sanoja, jotka muodostuivat kirjaimista, jotka joku oli ajatellut, kirjoittanut yksi kerrallaan ja sitten lähettänyt ne hänelle. Aluksi niissä ei ollut ollut voimaa, vaan ne olivat tuntuneet kevyiltä, lapsellisilta ja sitten vähämielisiltä, kunnes ne olivat alkaneet tuntua julmilta ja väkivaltaisilta. Hiljaa ne olivat alkaneet kasvaa ja vaikuttaa häneen kuin myrkky, jota hän ei tiennyt nauttineensa, tai kuin suolistomato, joka söi pois positiiviset kirjaimet, sanat ja lauseet. Hän halusi olla niiltä muutaman päivän rauhassa ja matkusti pieneen mökkiin järven rannalle. Siellä hän saisi olla yksin. Tähän vuodenaikaan siellä ei kuuluisi ilkeitä sanoja idästä eikä lännestä. Etelässä oli vettä ja pohjoisessa metsää. Sinivalkoisen puumökin takaa kohosi jyrkkä kivinen mäki.

Takassa loimuavat koivuhalot rätisivät ja levittivät oranssia valoa rakennuksen ainoaan huoneeseen ja pieneen keittiösyvennykseen. Vanhalla valumetallisella teräsliedellä porisi kahvipannu. Seinän takana oleva sauna hohkasi lämpöä. Aino oli juuri käynyt saunassa ja pessyt ohranvalkeat, olkapäille laskeutuvat hiuksensa. Hän katseli maisemaa ikkunoista, joihin pakkanen oli maalannut jäisiä tähtiä. Järvi oli läpikuultavan jään peitossa. Pienen lahdenpoukaman pohjoisrannalla kohosi jykevä kallio, jonka laella kasvoi koivuja ja mäntyjä. Rannassa leppien latvat olivat taittuneet jään alle. Hän kaatoi itselleen kupillisen kahvia ja sitä siemaillessaan kirjoitti pöydällä lojuvien kirjeiden vasempaan yläreunaan nimensä.

Aino pujotti huopatossut jalkaansa, laittoi kylpytakin hartioilleen, avasi oven ja käveli ulos mökin edessä olevalle kapealle laiturille. Kevyt pakkastuuli kutitti poskia, kun hän kokeili harjan varrella hakkaamalla jään kestävyyttä, ja laskeutui sitten varovasti jäälle. Se kesti hyvin solakan naisen painon. Nähdessään alla uiskentelevan kalan hän lähti seuraamaan sitä, kunnes se katosi tuulen kasaaman ohuen lumivaipan alle. Hän pyyhkäisi tossuilla lunta pois, kun jää yhtäkkiä petti ja hän upposi hyiseen veteen. Aino yritti jaloilla potkien ja kynsillä raapien päästä takaisin jään päälle, mutta kylmyys kangisti nopeasti lihakset. Hän jatkoi taisteluaan urheasti muutamien minuuttien ajan, kunnes vaipui voimattomana pinnan alle.

*

Nummela

Samuel Salo ja Heikki Kankkunen olivat jännittyneinä odottaneet alkutalven ensimmäisiä retkiluistelukelejä. Kovat pakkaset olivat tulleet aikaisin eikä lunta ollut satanut. Kaverukset ja kollegat saisivat luisteluun hyvän mahdollisuuden, jos ehtisivät aamupäivällä jututtaa pienen kirjapainon omistajaa Huhmarissa, vajaan tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Iltapäivällä olisi aikaa luistella teräsjäällä, mikä oli niin harvinaista herkkua, että sitä varten kannatti livistää töistä vaikka kesken päivän.

Heikki Kankkunen käänsi rikospoliisin tunnuksettoman Volkswagen Golfin moottoritieltä kohti mäen päällä olevaa kirjapainoa, jonka katolla loisti valtava Fennoprintin mainosteksti. Se ja rakennuksen edessä levittäytyvä, yli sadalle autolle rakennettu parkkipaikka harhauttivat satunnaisia kulkijoita kuvittelemaan pienen painotalon todellisuutta mahtavammaksi. Rakennuksen julkisivun betoni oli lohkeillut ja yksi räystäistä romahtanut toisesta päästä. Parkissa oli kymmenkunta autoa. Niiden lisäksi pysäköintialueelle oli tuotu ruosteinen, puolivuosisataa vanha amerikkalainen ruumisauto ja samanikäinen, armeijan käytöstä poistettu vihreä venäläinen maastoauto sekä kahden pyörän ja neljän tukijalan varassa seisova vihreäksi maalattu sodanaikainen it-tykki.

Kirjapainon sisäänkäynnin vieressä oleva parkkipaikka oli sinisen kyltin mukaan varattu omistajalle. Kankkunen käänsi auton sen eteen tyhjälle paikalle. Siinä samassa sisäänkäynnin viereisessä toimistossa työskentelevä nainen nousi ylös ja tuli ulos kertomaan, ettei paikalle saanut pysäköidä. Pitkäsäärinen kaunotar, jolla oli avonainen pusero ja valtavat hopeiset rannerenkaat sekä korvakorut, vaikeni nähdessään miesten nousevan autosta. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut syödä juuri lausumansa sanat. Raamikkaille kavereille tuskin kannatti alkaa ryppyillä. Samuel Salo oli kymmenen senttiä keskimittaa pidempi ja leveäharteinen. Heikki Kankkunen oli melkein parimetrinen vaalea partasuinen kolossi, varsinainen viikinki. Kankkunen käänsi päänsä pois ja suojasi kädellään suutaan sylkäistessään mällin ruumisauton tyhjän takarenkaan viereen. Nainen huomasi miesten vyöllä pikkutakin alle piilotetut aseet. Rikospoliiseja oli ennenkin erehdytty luulemaan kovakouraisiksi perintämiehiksi, joten naisen pelokas reaktio ei yllättänyt heitä. Miesten esitellessä virkamerkkiään nainen huokasi helpotuksesta.

– Rikosylikonstaapeli Samuel Salo.

– Vanhempi rikoskonstaapeli Heikki Kankkunen.

– Me haluttaisiin tavata teidän toimitusjohtaja, hän lienee paikalla? Samuel Salo sanoi.

Nainen ohjasi miehet eteiseen, pyysi odottamaan aulassa ja koputti oveen. Ovenpielessä paloi pieni punainen valo, jossa luki ”varattu”. Nainen avasi oven vähän raolleen ja kertoi viestinsä. Huoneesta astui ulos hajareisin hyllyvän pehmeästi puolelta toiselle vaappuva valtava mies, joka oli pukeutunut nahkaliiveihin ja mustiin farkkuihin. Miehellä oli kaljuksi ajettu pää, leuassa ohut sänki ja ranteessa tatuoitu Suomen leijona. Iso mies esitteli itsensä:

– Toni Halva. Mennään tonne ruokalaan juttelemaan. Siellä on rauhallisempaa.

Iso mies johti tutkijat toimistokäytävää pitkin pyydellen anteeksi sitä, ettei voinut ottaa miehiä vastaan työhuoneessaan, koska se oli remontissa, ja valitteli:

– Meillä on tänään vaan vähän ihmisiä töissä. Me ollaan jouduttu siirtymään lyhennettyyn työviikkoon. Kaikessa täytyy säästää.

Ruokalan oven avaaminen säikäytti leivänpalaa jyrsivän pienen hiiren. Sadalle ihmiselle suunniteltu ruokala oli tyhjä ja kaikui puheesta. Valtava kolossi, jonka askel toi Samuel Salon mieleen hänen jossain autolehdessä näkemänsä valokuvan amerikkalaisen jättilimusiinin takaosaan rakennetusta porekylvystä, ohjasi poliisit istumaan ruokalan ainoaan pöytään, joka oli koristeltu oranssilla liinalla ja jonka päässä oli sokeriastia, sinappia ja ketsuppipullot sekä suola- ja pippurisirottimet. Kun poliisit olivat istuneet pöytään, hyllyvä mies tiedusteli tutkijoilta, haluaisivatko he kupin kahvia. Saatuaan myöntävän vastauksen mies nousi ja lompsi ruokalan keittiöön kahvipannun luo, nosti sitä ja katsoi sen pohjaan liimautunutta ruskeaa massaa. Hän laittoi sen takaisin paikalleen ja käveli ruokalan ovelle pyytämään sihteeriään tuomaan paitsi tuoreet kupit kahvia myös yrityksen esitteitä. Miehen askeltaessa kohti ovea Samuel Salo katsoi nahkaliivien selässä olevaa värikästä kuvaa huolestuneesti, kääntyi kollegansa puoleen ja kysyi hiljaa:

– Eihän täällä mitään mopopoikia pitänyt olla?

Heikki Kankkunen naurahti kollegansa kommentille, joka viittasi kovista otteistaan ja liipaisinherkkyydestään tunnettuihin moottoripyöräjengeihin, ja vastasi hiljaa hymyillen:

– Ei toi ole mopopoikien tunnus. Toi on jonkun pleikkarin, jonkun tietokonepelin logo. Mun pojat pelaa samaa peliä.

Valtavan miehen tallustellessa takaisin poliisien luo Salo muisti miehen kävelytyylin. Hänellä oli ilmiömäinen kyky muistaa ihmiset näiden tavasta liikkua. Siitä oli usein ollut työssä apua, mutta koska se ei ollut yhtä helposti mitattava ominaisuus kuin absoluuttinen sävelkorva, erinomainen värisilmä tai matemaattinen muisti, sitä oli vaikeampi todistaa eikä hän sitä paitsi aina ollut varma, oliko hän edes oikeassa. Mutta juuri siksi hän mielellään itse testasi muistiaan ja yllätti muut kysymyksillään:

– Vieläkö pelaat vesipalloa?

Hetken hyllyvä mies näytti hämmentyneeltä, kunnes vastasi pelanneensa joitakin otteluita vesipallojoukkueen maalivahtina ja tiedusteli, pelasiko etsivä itse. Salo kertoi pelanneensa kajakkipooloa ja jääneensä toisinaan omien harjoitustensa jälkeen katsomaan uimahallin vesipallo-otteluita. Siitä hän sanoi muistavansa miehen. Hän sanoi viihtyvänsä mieluummin veden päällä kuin sen alla, mikä oli kevyt valhe. Tosiasiassa hän oli nähnyt vain kerran hyllyvän miehen astuvan uima-altaaseen, jonne oli laitettu vesipallomaalit.

Todistettuaan muistikuvansa oikeaksi Samuel Salo käänsi keskustelun itse asiaan. Poliisia oli pyydetty tutkimaan kirjapainon avunantoa epäiltyyn rikokseen, jonka nimikkeenä oli kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Toimitusjohtaja Halva ei tuntunut yllättyvän syytöksistä. Valtava mies selitti rauhallisesti matalalla äänellä, miten hän eikä kirjapaino voinut ottaa vastuuta kaikesta siitä, mitä heidän asiakkaansa halusivat painettavan. Toimitusjohtajana hänelle oli tärkeintä yrittää pitää firma pystyssä, saada työntekijöille töitä ja johtaa firma uuden kasvun tielle. Poliiseista tuntui oudolta kuunnella kaveria, joka pukeutui kuin moottoripyöräjengin johtaja, mutta puhui kuin kokenut yrityskonsultti.

Pitkäsäärinen nainen toi tutkijoille kahvit ja yrityksen esittelytuotteita. Poliisien katse kiinnittyi vaistomaisesti naisen avonaisesta kaula-aukosta pursuavaan pulleaan poveen. Nainen nautti miesten katseista, sillä hän oli korostanut rintojensa vetovoimaa kohottavilla liiveillä ja heilutti mennessään lantiota tavalla, jota ei ollut opittu rippikoululeirillä. Toimitusjohtaja otti esittelykansiosta kirjekuoria, lehtisiä ja liikekortteja. Niihin oli painettu sosiaali- ja terveysministeriön, sisäministeriön, sairaaloiden, julkisten ja yksityisten terveysasemi...