SUOMEN ELOKUVASÄÄTIÖ ON TUKENUT TÄHÄN TARINAAN
POHJAUTUVAN ELOKUVAKÄSIKIRJOITUKSEN KIRJOITTAMISTA.

ISBN 978-952-68052-5-2

© Risto Rumpunen 2015

Kustannustoimittaja: Raimo E. Tikkanen
Kansi: Mari Liimatainen
Kannen akvarellimaalaus: Angela Gonzales-Minaya

Kustantaja:
Moimedia Oy, Helsinki 2015

1.

Suomessa

Nainen ajatteli sanoja ja sitä, miten ne olivat muovanneet hänen mieltään, tunkeutuneet sisään kuin pienet loiset tai madot. Ne olivat tulleet hänen vartalonsa vieraiksi pyytämättä, lupaa kysymättä ja hänen tietämättään. Ne olivat sanoja, jotka muodostuivat kirjaimista, jotka joku oli ajatellut, kirjoittanut yksi kerrallaan ja sitten lähettänyt ne hänelle. Aluksi niissä ei ollut ollut voimaa, vaan ne olivat tuntuneet kevyiltä, lapsellisilta ja sitten vähämielisiltä, kunnes ne olivat alkaneet tuntua julmilta ja väkivaltaisilta. Hiljaa ne olivat alkaneet kasvaa ja vaikuttaa häneen kuin myrkky, jota hän ei tiennyt nauttineensa, tai kuin suolistomato, joka söi pois positiiviset kirjaimet, sanat ja lauseet. Hän halusi olla niiltä muutaman päivän rauhassa ja matkusti pieneen mökkiin järven rannalle. Siellä hän saisi olla yksin. Tähän vuodenaikaan siellä ei kuuluisi ilkeitä sanoja idästä eikä lännestä. Etelässä oli vettä ja pohjoisessa metsää. Sinivalkoisen puumökin takaa kohosi jyrkkä kivinen mäki.

Takassa loimuavat koivuhalot rätisivät ja levittivät oranssia valoa rakennuksen ainoaan huoneeseen ja pieneen keittiösyvennykseen. Vanhalla valumetallisella teräsliedellä porisi kahvipannu. Seinän takana oleva sauna hohkasi lämpöä. Aino oli juuri käynyt saunassa ja pessyt ohranvalkeat, olkapäille laskeutuvat hiuksensa. Hän katseli maisemaa ikkunoista, joihin pakkanen oli maalannut jäisiä tähtiä. Järvi oli läpikuultavan jään peitossa. Pienen lahdenpoukaman pohjoisrannalla kohosi jykevä kallio, jonka laella kasvoi koivuja ja mäntyjä. Rannassa leppien latvat olivat taittuneet jään alle. Hän kaatoi itselleen kupillisen kahvia ja sitä siemaillessaan kirjoitti pöydällä lojuvien kirjeiden vasempaan yläreunaan nimensä.

Aino pujotti huopatossut jalkaansa, laittoi kylpytakin hartioilleen, avasi oven ja käveli ulos mökin edessä olevalle kapealle laiturille. Kevyt pakkastuuli kutitti poskia, kun hän kokeili harjan varrella hakkaamalla jään kestävyyttä, ja laskeutui sitten varovasti jäälle. Se kesti hyvin solakan naisen painon. Nähdessään alla uiskentelevan kalan hän lähti seuraamaan sitä, kunnes se katosi tuulen kasaaman ohuen lumivaipan alle. Hän pyyhkäisi tossuilla lunta pois, kun jää yhtäkkiä petti ja hän upposi hyiseen veteen. Aino yritti jaloilla potkien ja kynsillä raapien päästä takaisin jään päälle, mutta kylmyys kangisti nopeasti lihakset. Hän jatkoi taisteluaan urheasti muutamien minuuttien ajan, kunnes vaipui voimattomana pinnan alle.

*

Nummela

Samuel Salo ja Heikki Kankkunen olivat jännittyneinä odottaneet alkutalven ensimmäisiä retkiluistelukelejä. Kovat pakkaset olivat tulleet aikaisin eikä lunta ollut satanut. Kaverukset ja kollegat saisivat luisteluun hyvän mahdollisuuden, jos ehtisivät aamupäivällä jututtaa pienen kirjapainon omistajaa Huhmarissa, vajaan tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Iltapäivällä olisi aikaa luistella teräsjäällä, mikä oli niin harvinaista herkkua, että sitä varten kannatti livistää töistä vaikka kesken päivän.

Heikki Kankkunen käänsi rikospoliisin tunnuksettoman Volkswagen Golfin moottoritieltä kohti mäen päällä olevaa kirjapainoa, jonka katolla loisti valtava Fennoprintin mainosteksti. Se ja rakennuksen edessä levittäytyvä, yli sadalle autolle rakennettu parkkipaikka harhauttivat satunnaisia kulkijoita kuvittelemaan pienen painotalon todellisuutta mahtavammaksi. Rakennuksen julkisivun betoni oli lohkeillut ja yksi räystäistä romahtanut toisesta päästä. Parkissa oli kymmenkunta autoa. Niiden lisäksi pysäköintialueelle oli tuotu ruosteinen, puolivuosisataa vanha amerikkalainen ruumisauto ja samanikäinen, armeijan käytöstä poistettu vihreä venäläinen maastoauto sekä kahden pyörän ja neljän tukijalan varassa seisova vihreäksi maalattu sodanaikainen it-tykki.

Kirjapainon sisäänkäynnin vieressä oleva parkkipaikka oli sinisen kyltin mukaan varattu omistajalle. Kankkunen käänsi auton sen eteen tyhjälle paikalle. Siinä samassa sisäänkäynnin viereisessä toimistossa työskentelevä nainen nousi ylös ja tuli ulos kertomaan, ettei paikalle saanut pysäköidä. Pitkäsäärinen kaunotar, jolla oli avonainen pusero ja valtavat hopeiset rannerenkaat sekä korvakorut, vaikeni nähdessään miesten nousevan autosta. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut syödä juuri lausumansa sanat. Raamikkaille kavereille tuskin kannatti alkaa ryppyillä. Samuel Salo oli kymmenen senttiä keskimittaa pidempi ja leveäharteinen. Heikki Kankkunen oli melkein parimetrinen vaalea partasuinen kolossi, varsinainen viikinki. Kankkunen käänsi päänsä pois ja suojasi kädellään suutaan sylkäistessään mällin ruumisauton tyhjän takarenkaan viereen. Nainen huomasi miesten vyöllä pikkutakin alle piilotetut aseet. Rikospoliiseja oli ennenkin erehdytty luulemaan kovakouraisiksi perintämiehiksi, joten naisen pelokas reaktio ei yllättänyt heitä. Miesten esitellessä virkamerkkiään nainen huokasi helpotuksesta.

– Rikosylikonstaapeli Samuel Salo.

– Vanhempi rikoskonstaapeli Heikki Kankkunen.

– Me haluttaisiin tavata teidän toimitusjohtaja, hän lienee paikalla? Samuel Salo sanoi.

Nainen ohjasi miehet eteiseen, pyysi odottamaan aulassa ja koputti oveen. Ovenpielessä paloi pieni punainen valo, jossa luki ”varattu”. Nainen avasi oven vähän raolleen ja kertoi viestinsä. Huoneesta astui ulos hajareisin hyllyvän pehmeästi puolelta toiselle vaappuva valtava mies, joka oli pukeutunut nahkaliiveihin ja mustiin farkkuihin. Miehellä oli kaljuksi ajettu pää, leuassa ohut sänki ja ranteessa tatuoitu Suomen leijona. Iso mies esitteli itsensä:

– Toni Halva. Mennään tonne ruokalaan juttelemaan. Siellä on rauhallisempaa.

Iso mies johti tutkijat toimistokäytävää pitkin pyydellen anteeksi sitä, ettei voinut ottaa miehiä vastaan työhuoneessaan, koska se oli remontissa, ja valitteli:

– Meillä on tänään vaan vähän ihmisiä töissä. Me ollaan jouduttu siirtymään lyhennettyyn työviikkoon. Kaikessa täytyy säästää.

Ruokalan oven avaaminen säikäytti leivänpalaa jyrsivän pienen hiiren. Sadalle ihmiselle suunniteltu ruokala oli tyhjä ja kaikui puheesta. Valtava kolossi, jonka askel toi Samuel Salon mieleen hänen jossain autolehdessä näkemänsä valokuvan amerikkalaisen jättilimusiinin takaosaan rakennetusta porekylvystä, ohjasi poliisit istumaan ruokalan ainoaan pöytään, joka oli koristeltu oranssilla liinalla ja jonka päässä oli sokeriastia, sinappia ja ketsuppipullot sekä suola- ja pippurisirottimet. Kun poliisit olivat istuneet pöytään, hyllyvä mies tiedusteli tutkijoilta, haluaisivatko he kupin kahvia. Saatuaan myöntävän vastauksen mies nousi ja lompsi ruokalan keittiöön kahvipannun luo, nosti sitä ja katsoi sen pohjaan liimautunutta ruskeaa massaa. Hän laittoi sen takaisin paikalleen ja käveli ruokalan ovelle pyytämään sihteeriään tuomaan paitsi tuoreet kupit kahvia myös yrityksen esitteitä. Miehen askeltaessa kohti ovea Samuel Salo katsoi nahkaliivien selässä olevaa värikästä kuvaa huolestuneesti, kääntyi kollegansa puoleen ja kysyi hiljaa:

– Eihän täällä mitään mopopoikia pitänyt olla?

Heikki Kankkunen naurahti kollegansa kommentille, joka viittasi kovista otteistaan ja liipaisinherkkyydestään tunnettuihin moottoripyöräjengeihin, ja vastasi hiljaa hymyillen:

– Ei toi ole mopopoikien tunnus. Toi on jonkun pleikkarin, jonkun tietokonepelin logo. Mun pojat pelaa samaa peliä.

Valtavan miehen tallustellessa takaisin poliisien luo Salo muisti miehen kävelytyylin. Hänellä oli ilmiömäinen kyky muistaa ihmiset näiden tavasta liikkua. Siitä oli usein ollut työssä apua, mutta koska se ei ollut yhtä helposti mitattava ominaisuus kuin absoluuttinen sävelkorva, erinomainen värisilmä tai matemaattinen muisti, sitä oli vaikeampi todistaa eikä hän sitä paitsi aina ollut varma, oliko hän edes oikeassa. Mutta juuri siksi hän mielellään itse testasi muistiaan ja yllätti muut kysymyksillään:

– Vieläkö pelaat vesipalloa?

Hetken hyllyvä mies näytti hämmentyneeltä, kunnes vastasi pelanneensa joitakin otteluita vesipallojoukkueen maalivahtina ja tiedusteli, pelasiko etsivä itse. Salo kertoi pelanneensa kajakkipooloa ja jääneensä toisinaan omien harjoitustensa jälkeen katsomaan uimahallin vesipallo-otteluita. Siitä hän sanoi muistavansa miehen. Hän sanoi viihtyvänsä mieluummin veden päällä kuin sen alla, mikä oli kevyt valhe. Tosiasiassa hän oli nähnyt vain kerran hyllyvän miehen astuvan uima-altaaseen, jonne oli laitettu vesipallomaalit.

Todistettuaan muistikuvansa oikeaksi Samuel Salo käänsi keskustelun itse asiaan. Poliisia oli pyydetty tutkimaan kirjapainon avunantoa epäiltyyn rikokseen, jonka nimikkeenä oli kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Toimitusjohtaja Halva ei tuntunut yllättyvän syytöksistä. Valtava mies selitti rauhallisesti matalalla äänellä, miten hän eikä kirjapaino voinut ottaa vastuuta kaikesta siitä, mitä heidän asiakkaansa halusivat painettavan. Toimitusjohtajana hänelle oli tärkeintä yrittää pitää firma pystyssä, saada työntekijöille töitä ja johtaa firma uuden kasvun tielle. Poliiseista tuntui oudolta kuunnella kaveria, joka pukeutui kuin moottoripyöräjengin johtaja, mutta puhui kuin kokenut yrityskonsultti.

Pitkäsäärinen nainen toi tutkijoille kahvit ja yrityksen esittelytuotteita. Poliisien katse kiinnittyi vaistomaisesti naisen avonaisesta kaula-aukosta pursuavaan pulleaan poveen. Nainen nautti miesten katseista, sillä hän oli korostanut rintojensa vetovoimaa kohottavilla liiveillä ja heilutti mennessään lantiota tavalla, jota ei ollut opittu rippikoululeirillä. Toimitusjohtaja otti esittelykansiosta kirjekuoria, lehtisiä ja liikekortteja. Niihin oli painettu sosiaali- ja terveysministeriön, sisäministeriön, sairaaloiden, julkisten ja yksityisten terveysasemien sekä muutamien puolueiden tunnuksia ja osoitteita. Niiden joukossa oli myös valmiiksi painettuja mallilaskuja. Esitellessään niitä toimitusjohtaja selitti:

– Nämä on meidän tärkeimpiä tuotteita. Ministeriöt ja muutamat puolueet ja niiden kanssa yhteistyötä tekevät järjestöt on meidän tärkeimpiä asiakkaita. Me oltiin aiemmin erikoistuneita pelkästään näihin, mutta nyt kun painettuja kirjekuoria ja materiaalia tehdään vähemmän ja kaikki menee koko ajan digitaalisempaan suuntaan, me ollaan lähdetty etsimään ennakkoluulottomasti uusia markkinoita.

Selatessaan kirjekuoriin painettuja eri ministeriöiden tunnuksia Heikki Kankkunen totesi:

– Te olette onnistuneet saamaan hyviä asiakkaita? Teillä on ilmeisen hyvät suhteet ministeriöihin ja puolueisiin?

– Kaikki on tulleet tarjouskilpailun kautta. Ensin tuli yksi puolue ja heidän suosittelemanaan toinen ja kolmas.

Lähtiessään rikospoliisit kertoivat toimitusjohtajalle tutkinnan jatkuvan. Noustessaan autoon Salo näki ulkoa vilauksen parrakkaan miehen työhuoneeseen ennen kuin tämä sulki vihreäkeltaiset sälekaihtimet. Työpöydällä ikkunan edessä oli valtava pino tyhjiä pahvisia noutopizzalaatikoita ja seinällä vanhoja sodanaikaisia julisteita.

Suunnatessaan auton nokan kohti pohjoista Salo ja Kankkunen pohtivat ääneen, olivatko he tehneet työnsä kenties liian hätäisesti. Kenties, mutta joskus kannatti livistää pois työpaikalta ennen työajan päättymistä – jo oman mielenterveyden takia. Tänään oli sellainen päivä, jos halusi ehtiä teräsjäälle luistelemaan ennen alkutalven pimeän tuloa. Näillä leveysasteilla se laskeutui tähän vuodenaikaan jo kolmen maissa iltapäivällä.

*

Hiidenvesi

Parikymmentä kilometriä kirjapainolta pohjoiseen Heikki Kankkunen pysäköi auton pitkän sillan jälkeen vanhan huoltoaseman parkkipaikalle Hiidenveden rantaan. Kaverukset vaihtoivat nopeasti vaatteet, laittoivat reput selkään, jäänaskalit kaulaan ja retkiluistimet jalkaan. Reppuihin oli pakattu valmiiksi eväät ja kuivat vaihtovaatteet vedenpitäviin pusseihin – siltä varalta, että jää pettäisi kesken reissun.

Tällaisia päiviä ei olisi alkutalvella kovin monta ennen kuin lumi peittoaisi jään ja tekisi luistelemisesta mahdotonta. Hyvä nyrkkisääntö oli se, että jos metallisauva menisi kertaiskulla suoraan jään läpi, kannattaisi vaihtaa reittiä. Jos jäätä joutuisi hakkaamaan monta kertaa ennen kuin piikki uppoaisi hyiseen veteen, jää kestäisi aikuisen miehen painon. Samuel Salo ja Heikki Kankkunen kiitivät retkiluistimillaan parinkymmenen kilometrin tuntivauhtia leppoisassa myötätuulessa. Silloin tällöin he pysähtyivät kokeilemaan kepeillä jään kestävyyttä ja katselivat, mitä läpikuultavan peitteen alta näkyi.

Varttitunnin luisteltuaan miehet suuntasivat kohti kahta pientä saarta. Niiden välissä oli virtapaikka, missä jää oli ohuempaa kuin muualla. Sieltä miesten matka jatkui kohti lahdenpoukamaa. Parinsadan metrin päässä, jyrkän kallion juurella, sinisen mökin edessä oleva laituri näytti hyvältä eväspaikalta juoda kuppi kahvia ja syödä leivät. Retkiluistelureissuilla heillä oli tavallisesti tapana lorauttaa kahvin sekaan tilkka viskiä, mutta tällä kertaa se unohtui.

Samuel hidasti vauhtia lähestyessään rantaa. Tuuli oli kasannut jään päälle ohuen lumipeitteen. Hän tiesi, että sen alla jää saattoi olla ohuempaa. Hän pysähtyi ja tuijotti jonkin aikaa jään alla näkyvää hahmoa, kunnes viittoi Kankkusen luokseen. Vanha divaritason lätkäpuolustaja pysähtyi kovasta vauhdista terävästi, huomasi Salon vakavan ilmeen ja katseen suunnan. Hän tuijotti jään läpi järven pohjaan ja sanoi:

– Toi näyttää raadolta.

– Perkele, piti pinnata töistä ja heti jouduttiin hommiin.

Salo näppäili puhelinnumeron, kertoi kaameasta löydöstään ja totesi lakonisesti arvioivansa Suomi-neidon olleen jäissä jo seitsemän päivän ajan.

*

Helsinki, Meilahti

Ruumiin naaraaminen jäistä ei onneksi ollut konstaapelien tehtävä, mutta kuolleen jättämien viimeisten viestien viejäksi he joutuivat. Pari päivää luistelureissunsa jälkeen Samuel Salo ja Heikki Kankkunen nousivat autosta varhain aamulla Pihlajatiellä keltaiseksi rapatun nelikerroksisen talon edessä. 1950-luvulla rakennetun talon katutasossa oli pieni ruokakauppa ja hyvinvointikeskus, joka mainosti tarjoavansa asiakkailleen jalkahoitoa sekä niskan ja pään hierontaa.

Uhrin vanhemmille ja läheisimmille oli jo ilmoitettu asiasta. Tuntui reilulta viedä viesti myös ystävälle, jolle osoitettu kirje oli löytynyt mökin pöydältä. Heikki Kankkunen katseli asuinaluetta ja totesi kollegalleen:

– Täällä lepää tällainen kummallinen keskiluokkainen rauha. Eihän tällaisessa kaupunginosassa tehdä edes rikoksia. En mää kuule muista koskaan käyneeni täällä sen jälkeen kun mää tänne muutin. Tossa korttelin toisella puolen Mannerheimintiellä ja länsipuolella noissa sairaaloissa on kyllä tullut käytyä monta kertaa mutta ei tässä. Tää on kuule sellainen suomalaisen keskiluokan mielenmaisema.

– Tasapainoinen, harhainen, epätodellinen, monokulttuurinen, mennyttä maailmaa, protestanttinen, vanhanaikainen, tyylipuhdas vai rauhoittavan tylsä? Samuel Salo kysyi ja virnisti kollegalleen.

– Älä ny tollasta puhu. Tyyni ja kaunishan tää on. Mitä sää nyt sellaista voit väittää, eikös me suomalaiset olla keskiluokkaisia kaikki tyynni?

– Keskiluokka vaikenee rikoksistaan… silloin kun siitä on hyötyä.

– Miten tollasia sammakoita suustaan päästävä kaveri on kuule voinut ees päästä poliisikouluun! Mää kovasti fundeeraan sitä. Ethän sää ny mikää valepoliisi kuule vaan oo? Kankkunen vastasi Salolle virnuillen.

– Eikös se ole tää rappu? Salo kysyi.

– Kyllä.

Toisessa kerroksessa Kankkunen soitti ovikelloa. Emma Leino avasi oven ja näytti säikähtäneeltä, kun miehet esittelivät itsensä poliiseiksi. Miehet kertoivat rauhallisesti asiansa, ojensivat Emmalle mökin pöydältä löytyneen kirjeen ja yhteystietonsa.

– Oliko se itsemurha? Emma tiedusteli.

Salo vastasi:

– Oikeuslääketieteellisten tutkimusten perusteella siitä ei ole mitään näyttöä. Hän ehti kamppailla jonkin aikaa, kunnes kylmyys vei voimat. Me ei tiedetä, miksi hän oli kirjoittanut kirjeitä vanhemmilleen ja ystävilleen. Me ollaan luettu kaikki hänen jättämänsä kirjeet tutkinnallisista syistä, mutta nekään ei anna varmaa tietoa siitä. Jos sä voit kertoa hänestä lisää, me ollaan kiitollisia. Kaikista hänen kirjeistään jää se vaikutelma, että hän pelkäsi jotain ja siksi hän on kirjoittanut jäähyväisviestejä, mutta missään hän ei kerro siitä suoraan.

Emma puki päällysvaatteita ylleen anteeksipyydellen. Hän oli lähdössä töihin kouluun opettamaan. Poliisit ja Emma lähtivät samaa matkaa ulos. Kun miehet istuivat poliisiautoon, he katsoivat Emman perään. Kankkunen totesi Salolle:

– Siinä on nainen joka on kuule just sun tyyppiä.

– Kuinka niin?

– Tumma ruskeaverikkö, melkein eksoottinen, ettei vaan olis romaniverta, kiva peppu, isot silmät, naimaton, opettaja, ihan sun tyyppiä, kansakunnan kynttilä. Eiks ne sun aiemmat ole olleet vähän samanlaisia yhteiskunnan peruskiviä?

– Hyvät opettajat on yhteiskunnan perusta.

– Sää oot lukkiutunu näkemään vaan yhden sortin naisia. Sulla taitaa olla fiksaatio.

– No, hyvät opettajat on yhteiskunnan selkäranka.

– Sun ihanneyhteiskunta ja valtio on siis vähän niin kuin opettajat ja koululaitos?

– No joo, mutta sitähän se ei ole. Jos valtio olisi ihminen, se olisi ammatiltaan psykiatri.

– Psykiatri? Kankkunen kysyi hölmistyneesti ja naurahti: – Mies vai naispsykiatri?

– Psykiatrin pätevyyden edellytyksenä on, että ensin täytyy opiskella lääkäriksi ja sitten jatkaa opintoja.

– Tiedän.

– Lääkäri hoitaa meitä ja pitää meistä huolta. Me halutaan luottaa ja uskoa lääkäreihin. Psykiatrit yrittää ymmärtää meidän psyykettä, sielua ja henkisiä ominaisuuksia, meidän historiaa ja alitajuisia tarpeita, traumoja ja hulluutta. Me ollaan luonnollisesti vähän epäileviä psykiatreja kohtaan. Psykiatri voi myös määrätä ihmisiä pakkohoitoon, ja sellaiset ihmiset pois yhteiskunnasta, joita pidetään yhteiskunnalle liian vaarallisina. Aika monessa valtiossa psykiatrit on ollu tuomitsemassa mieleltään terveitä ihmisiä sairaaloihin, koska heitä on pidetty poliittisesti vaarallisina vallitsevalla yhteiskuntajärjestykselle. Yhteiskunnat, joissa psykiatrit voivat tuomita poliittisista syistä terveitä ihmisiä sairaalaan, eivät tavallisesti ole terveitä. Ja silloin käy usein niin, että terveistä tulee hulluja ja hulluja pidetään terveinä.

Kankkunen naurahti ja sanoi:

– Jos valtio olisi ihminen, hän olisi psykiatri? Toi on todella syvältä. Jos sää pohdit tollasia juttuja, sää oot kyllä kovasti naisen tarpeessa.

*

Espoo, Westend

Emmalla oli koulussa koko päivän niin kiire, ettei hän ehtinyt lukea poliiseilta saamaansa vanhan ystävänsä kirjoittamaa kirjettä, mutta koko päivän käsilaukussa ollut kirje kummitteli hänen mielessään. Ajaessaan Helsingistä kohti Espoota Emma pohti, olisiko ystävä voinut luopua elämästään omasta tahdostaan? Kouluaikoina he olivat olleet bestikset. Ystävätär oli ollut vaalea suomalainen kaunotar, ylväsryhtinen ja sinisilmäinen maatalon tyttö, jolla oli pyöreä povi, korkeat poskipäät ja nöpönenä. Emma itse oli kaikkea muuta. Hänellä oli terävä nenä, isot ruskeat silmät ja pienet rinnat. Hiukset olivat niin tummanruskeat, että toisinaan häntä erehdyttiin luulemaan ranskalaiseksi, espanjalaiseksi ja joskus myös romaniksi. Aina kun häntä luultiin romaniksi, sen huomasi ravintoloissa, kaupoissa ja virastoissa. Silloin palvelu muuttui yleensä huonommaksi ja joskus, mutta paljon harvemmin, oudon varovaiseksi, etäiseksi ja ylikohteliaaksi. Itse hän ei ollut tietoinen mistään suvussaan virtaavasta romaniverestä, mutta toki sitä saattoi ollakin. Viimeisten viikkojen aikana se oli tehnyt hänet pelokkaaksi.

Radion uutislähetys muistutti Emmaa pelon syystä: Uusnatsit ovat ottaneet yhteen rasismin vastustajien kanssa Tukholmassa. Viisi ihmistä on loukkaantunut vakavasti. Poliisi pelkää rasismin ja suvaitsemattomuuden leviämistä Suomessa. Emma vaihtoi radiokanavaa. Kaupallinen radio soitti Pharrell Williamsin kappaletta Happy. Sen keveys piristi mieltä. Laulun loputtua Emma kyllästyi nopeasti omista askareistaan höpöttävän naistoimittajan turhaan pulinaan ja vaihtoi kanavan takaisin Ylen puolelle.

Matalien siltojen ja pengervallien päälle rakennetun moottoritien pohjoispuolella näkyi kalliita omakoti- ja rivitaloja. Etelästä avautui näkymä Suomenlahdelle. Pienten saarten ja kallioluotojen välistä pilkahteli paljas horisontti. Vähän entisen Nokian pääkonttorin jälkeen pikkuauton nokka kääntyi kohti Westendiä. Merenrannassa hän pysäköi autonsa ja otti käsilaukusta kirjeen. Hän luki sen hätäisesti ja laittoi takaisin. Kävellessään kohti veljensä rivitalon ulko-ovea hänestä tuntui yhtäkkiä siltä kuin olisi astunut valtavaan tyhjään akvaarioon ja kävellyt sen sisällä muutamia askeleita apua huutaen, kenenkään kuulematta. Mutta heti kun ovi avautui ja hän astui sisään veljensä Teemun ja tämän vaimon Annan kotiin, tuo outo tunne katosi.

Lapsenvahti otettiin vastaan halauksin. Isännän ja emännän tehdessä lähtöä Emma kehui Annan sinisen leningin juhlavuutta ja sitä miten kauniisti sen linja laskeutui, mutta hän puhui niin laiskasti ja väsyneesti, että kohteliaat sanat kuulostivat Annasta suorastaan loukkaavilta.

Avarassa talossa oli paljon tyhjää tilaa ja vain vähän huonekaluja. Talon isännällä ja emännällä oli tapana kertoa vierailleen, että heillä oli kyllä varaa ostaa arvokas talo, mutta ei enää huonekaluja. Emma yritti keksiä lapsille jotain tekemistä. Hän näpsäytti television auki olohuoneessa, laittoi videon nauhuriin ja istui upottavaan sohvaan Nikon ja Ninan väliin. Ennen kuin varsinainen ohjelma ehti alkaa, Niko kysyi yllättäen:

– Emma-täti, oot sä tulossa hulluksi?

Emma naurahti:

– Minäkö? Pitäisikö mun olla hullu?

– Joo, isi sano niin.

– Sanoko isi niin? Sanoko isi, että mä olen tullut hulluksi?

– Tyhmä, Nina sanoi, tyrkkäsi pikkuveljeään kylkeen ja jatkoi: – Ei kun äiti sano että sä olet tulossa hulluksi. Isi sano, että sä oot aina ollut hullu.

– Ihan totta?

– Joo, molemmat lapset sanoivat yhteen ääneen.

– Kiitti vaan, veliseni. En mä ole hullu. Mä olen viime aikoina ollut vaan hirveen väsynyt.

– Emma-täti, oot sä kipee? Niko kysyi.

– Jos sä oot kipee, sun täytyy mennä lääkäriin, Nina sanoi.

– Mä en tiedä, ehkä mä olen kipee. Mulla on koko ajan huono olo, mä olen ollut hirmu väsynyt.

– Johtuuko se sun keskenmenosta ja avioerosta? Nina kysyi.

– Ehkä.

– Niin äiti sano.

– Oot sä tehny jotain tuhmaa? Niko kysyi.

– Jokainen tekee joskus jotain pahaa.

– Tykkäät sä meistä? Niko kysyi.

– Rakastat sä meitä, Emma-täti? Nina kysyi.

– Totta kai mä rakastan teitä.

– Ei sulla sitten tartte olla paha olo, Niko sanoi pontevasti.

2.

Helsinki, Töölö

Musta vanha auto, joka oli joskus vuosia sitten parhaina päivinään palvellut maan sisäministeriä, ajoi hitaasti Helsingin Olympiastadionin taakse vievää tietä pitkin, teki u-käännöksen ja pysähtyi bussipysäkille, missä kaksi jalkapalloharjoituksista tulevaa somalipoikaa odotteli reput selässä. Auton tummennettu takaikkuna avautui ja paljasti lasin yläreunaan liimatun tarran, jossa luki ”sosiaalitoimisto”. Autosta kuului naurun remahdus, kun joku puhalsi tupakan savua ikkunanraosta ja heitti tumpin poikien jalkoihin. Nauru vaihtui kaiuttimista kuuluvaan miesäänen mörisevään lauluun, sähkökitaran ja basson monotonisesti toistuvaan rytmiin.

Takaa tulevan bussin soittaessa torvea pysäkillä seisovalle autolle musta Volvo mateli pois edestä ja kääntyi valkoisen kuplahallin viereiselle parkkipaikalle. Kolme harmaisiin maihinnousutakkeihin pukeutunutta nuorta nousi autosta ja käveli halliin.

Kuplahallin vihreällä tekonurmikentällä pelasi sekalainen sakki nuoria miehiä kakkosdivarin harjoitusottelua. Kaljupäinen teini-ikäinen poika, jolla oli leuassaan orastava parransänki, pujotteli keskikentän läpi, syötti pallon laitahyökkääjälle, juoksi vapaaseen paikkaan ja sai pallon takaisin rangaistuspotkualueen rajalla. Vastapuolen afrikkalainen puolustaja taklasi kovaa. Kaljupää lensi ilmassa ja putosi maahan kämmenet edellä. Afrikkalainen nosti kädet pystyyn ja yritti esittää viatonta. Kaljupäinen nousi maasta ja tönäisi mustaa kaveria. Afrikkalainen kaatui helposti selälleen. Muut pelaajat juoksivat paikalle ja yrittivät rauhoittaa tilannetta. Hetken kentällä vallitsi täysi sekasorto. Mustasta autosta nousseet maihinnousutakkiset miehet taputtivat koko tappelun ajan kentän laidalla. Mustavalkopaitainen tuomari työnsi toisiaan tuuppivat tappelupukarit erilleen, nosti taskustaan punaisen kortin ja näytti sitä molemmille pelaajille. Nämä perääntyivät protestoiden suihkuun.

Pelin jälkeen tappelupukarit kävelivät kuplasta Mannerheimintien ratikkapysäkille. Ratikassa kaljupäinen poika ja afrikkalainen riitelivät äänekkäästi. Kun vanhempi mies huomautti siitä nuorille miehille, he hiljensivät ääntään. Sen jälkeen kaljupäinen katsoi afrikkalaista syyttävästi ja kuiskasi englanniksi:

– Et sä ole niin tyhmä ja hidas, että sä teet sellasen virheen rankkarialueen rajalla. Sä et vaan ole niin tyhmä ja hidas. Miks tänään? Maksaaks sulle joku siitä?

Afrikkalainen katsoi poispäin eikä vastannut kysymykseen.

*

Ruskeasuo

Ratikan kääntyessä Mannerheimintieltä kohti Pikku Huopalahtea afrikkalainen ja kaljupäinen poika jäivät pois ensimmäisellä pysäkillä ja lähtivät kävelemään eri suuntiin tervehtien toisiaan mutta sanomatta mitään. Kadun toisella puolella olevalla huoltoasemalla seisoi sisäministeriä joskus kauan sitten palvellut musta auto, joka oli vähän aiemmin seissyt kuplahallin parkkipaikalla. Sen sisällä kolme miestä odotti tilaisuuttaan.

Afrikkalainen käveli Mannerheimintien alittavaan tunneliin. Sen itäpäästä maastopukuun pukeutunut parikymppinen harvahampainen pikkumies käveli suoraan kohti afrikkalaista ja tönäisi tätä hartioillaan, vaikka afrikkalainen yritti väistää. Afrikkalainen sanoi ohimennessään selvällä suomella:

– Mee kotiis kasvamaan.

Afrikkalainen yritti jatkaa matkaa, mutta tunnelin päästä häntä kohti käveli kaksi kookasta maihinnousutakkista miestä. Mies, jolla oli hämähäkinseittejä kuvaavia tatuointeja kaulassaan leukaan asti, tuuppi ja sätti afrikkalaista pikkumiehen kanssa. Hetken kuluttua porukan takana hiljaa siihen saakka seissyt johtaja sanoi:

– Mitä sä täällä teet, oot sä kiusaamassa meidän kaveria, häh? Iso kaveri käy pikkukaverin kimppuun, sehän ei oo reilua, eihän?! Ymmärrät sä, mitä mä sanon sulle? Ymmärrätkö?

Afrikkalainen etsi taskunpohjalta kännykkäänsä. Taaempana seisova iso kaveri, joka ei ollut lausunut sanaakaan, vaan vain tuijottanut koko ajan, sanoi yhtäkkiä kovaan ääneen:

– Virkaveljet, lopettakaa, jättäkää se rauhaan.

Afrikkalainen oli ymmällään. Sitten iso kaveri hymyili hetken, kunnes yhtäkkiä työnsi afrikkalaista. Samaan aikaan harvahampainen pikkukaveri potkaisi tummaa miestä polvitaipeeseen. Mies horjahti betoniseinää vasten, iski päänsä ja valahti maahan. Veri juoksi takaraivosta. Harvahammas potkaisi afrikkalaista metallikärkisellä saappaalla vatsaan ja valmistautui uuteen potkuun, muttei ehtinyt. Porukan johtaja tarttui nahkahanskoillaan pikkumiestä niskasta kiinni ja heitti sivuun.

– Lopeta, kuka käski sua potkimaan täällä, kuka häh?! Täällä totellaan komentoja. Onko selvä?

Harvahampainen pikkumies nyökkäsi pelokkaasti. Miesten johtaja otti taskustaan veikkauskuponkeja ja heitteli niitä maassa makaavan afrikkalaisen päälle. Harmaapukuiset kävelivät pois ja nousivat mustaan autoon.

*

Kallioluola

Kaupungin hälytyskeskuksessa, Kallion paloaseman alla sijaitsevassa luolassa, päivystäjä hörppäsi kahvia ja vastasi puhelimeen. Lenkkeilijä kertoi löytäneensä tajuttoman, verta vuotavan miehen alikulkutunnelista. Valvomon suurella näyttötaululla näkyi kaikkien pääkaupunkiseudun hälytysajoneuvojen koodit. Oikeassa laidassa iso televisiomonitori näytti uutislähetystä, jossa kerrottiin Välimerellä hukkuneista siirtolaisista.

Ambulanssin ja lääkintäesimiehen saavuttua Ruskeasuon risteykseen alikulkutunnelin toisessa päässä mies ohjasi ne uhrin luo. Hetkeä myöhemmin paikalle saapui vielä kaksi poliisipartiota.

Samaan aikaan kahden suurimman televisiokanavan uutistoimituksissa soi puhelin. Tuntematon soittaja kertoi poliisipartion ja ambulanssin saapuneen juuri Ruskeasuolle huoltoaseman lähellä olevaan alikulkutunneliin, vain reilun kilometrin päähän televisioyhtiöiden toimituksista. Samaan aikaan myös uutistoimitusten sähköposteihin lähetettiin vihainen viesti, jonka lähettäjä kysyi: ”Miksi ulkomaalaiset saavat räyhätä julkisissa liikennevälineissä rauhassa eikä kukaan puutu asiaan?” Kirjoittaja kertoi, kuinka oli juuri vähän aikaa sitten ollut raitiovaunussa ja nähnyt venäläisen pojan ja afrikkalaisen riidelleen rajusti. Loppuun hän kirjoitti kysymyksen: ”Miksi kukaan ei uskalla tehdä mitään?”

Alikulkutunnelissa lääkintäesimies ja ambulanssimiehet tunnustelivat afrikkalaisen pulssia. Se hakkasi vimmatusti ja verenpaine laski. Uhri oli saanut kovan tällin kalloonsa ja mahdollisesti myös sisäisen verenvuodon. Hän oli tajuton eikä reagoinut kosketukseen. Lääkintämies ilmoitti asiasta Töölön sairaalaan, missä alettiin valmistautua leikkaukseen.

Television uutiskuvaajat saapuivat vähän ennen kun afrikkalaista nostettiin ambulanssiin. Kuvaajat ehtivät tallentaa tilanteen, kun ambulanssi lähti sireenit soiden kohti sairaalaa. Poliisin partioautot sulkivat alikulkutunnelin molemmista päistään, eristivät alueen ja alkoivat haastatella paikalla olevia ihmisiä.

Matkalla sairaalaan afrikkalaisen verenpaine laski edelleen. Aikaa miehen pelastamiseksi oli vajaa tunti.

*

Pihlajatie

Kotona Pihlajatiellä Emma kaatoi itselleen kupin teetä, istui työpöydän ääreen ja otti vetolaatikosta ruutuvihon. Hän ajatteli ystäväänsä, jonka kirjeen poliisit olivat tuoneet. Ystävä oli ehdottanut, että hänen kannattaisi kirjoittaa joka ilta positiivisia isk...