Kummalinnun munia 4/2015
Sadan sanan tarinoita
Kummalinnun munia 4/2015
Kummalinnun munia 4/2015
Toimittajat:
Christine Thorel
Kari Välimäki
www.osuuskumma.fi
Tampere 2015
Osuuskumma-kustannus
www.osuuskumma.fi
info@osuuskumma.fi
Toimittajat: Christine Thorel ja Kari Välimäki
Copyright 2015 © Maria Carole, Maija Haavisto, Magdalena Hai, Anu Korpinen, Taru Kumara-Moisio, Mixu Lauronen, Olli Lönnberg, Hanna Matilainen, J.S. Meresmaa, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Christine Thorel ja Kari Välimäki
Kannen kuva: © iStock.com / Ann_Mei
Kansitaitto: Magdalena Hai
ePub: Kari Välimäki
ISBN 978-952-6642-40-6 (ePub)
Sisällysluettelo
Kari Välimäki: Raapaleen synty
Raapalekirjailija Mesisalo löysi tarinan osia: alut, keskikohdat ja loput lojuivat hajallaan.
Alut olivat erilaisia kuin hänen. Lähtöasetelma oli rento ja jämäkkä, yllytti seuraamaan tarinaa. Mesisalo vilkaisi ympärilleen, kiersi mustepullonsa auki ja tipautti alut sinne.
Keskikohdissa tarinat kehittyivät, loppu pohjustui ja jännitys kasvoi. Mesisalo tutki keskikohtia ja hymyili leveästi. Tämä olisi uutta. Hän varvisti ja tähysti. Ei ketään. Keskikohdat upposivat kirjailijan mustepulloon.
Mesisalo lopetti raapaleensa aina päähenkilön kuolemaan. Näissä lopuissa ei kuoltu, vaan ne avasivat uusia näkökulmia, muuttivat parilla sanalla koko tarinan merkityksen. Sellaisia hänkin tarvitsi. Pulloon joutuivat.
Lopuksi raapalekirjailija avasi mielensä ja kaatoi musteen ajatuksiinsa. Tästedes hänen raapaleensa olisivat suuria.
Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelua/Medusa
”Hirviöasiakaspalvelu, hyvää päivää.”
”Päivää. Omaiseni on joutunut medusan kivettämäksi.”
”Oliko kivettyminen provosoitu vai ei?”
”Mitä merkitystä sillä on? Emme me voi Salli-tätiä patsaana loppuelämäänsä pitää!”
”Olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseen.”
”Hyvä on, Salli-täti kävi härnäämässä medusan pääkäärmeitä. Ehkä hän sai mitä ansaitsi.”
”Siinä tapauksessa pehmentäminen on vaikeampaa. Voitte kokeilla niin sanottuja pikkutaikoja: Mustan kukon verta tai erilaisia maagisia tikareita.”
”Ei meillä ole aikaa lähteä kukkoa tappamaan. Eikö tätä voisi hoitaa ostopalveluna?”
”Toki. 2500 kultakolikkoa, ja sopimus on allekirjoitettava verellä.”
”Verellä ja verellä! Ettekö te muusta välitä?”
”Minä en keksi hirviösääntöjä, kerron vain miten asia on.”
”Hyvä on sitten.”
”Yhdistän sopimuspuolelle.”
J.S. Meresmaa: Perheenjäsen
Kukaan ei ollut varma, mistä perheenjäsen oli tullut. Yhtä mieltä Bouwmeesterien perheessä oltiin kuitenkin siitä, että kyse oli vaalittavasta perinnöstä. Noa-tytär asteli vitriinille työkalupakki kädessään kuten satoja kertoja aikaisemminkin. Kättä käden päälle. Sanonta oli hänelle tuttu. Yhtä tuttu lausahdus oli käsi kättä pesee. Se luki heidän vaakunassaankin. Noa kävi nivelet läpi yksitellen, valutti tipan öljyä sinne, toisen tänne. Lopuksi hän silitti nahkealla pyyhkeellä metallisen pinnan kiiltäväksi. Silloin käsi, joka ei ollut koskaan liikkunut, nytkähti. Noa seurasi pelon ja lumon vallassa, kun hienoisen alkukankeuden jälkeen sormet levittäytyivät kuin viuhka. Perheenjäsen tervehti häntä. Pian hymy löysi Noan huulille. Hän vilkutti sormillaan takaisin.
Christine Thorel: Sukulaiset ovat kuin kivellisiä viinirypäleitä, päältä päin hyvän näköisiä, mutta kuka hitto niitä haluaa
Hankittu sukulainen on kansanterveytemme pahimpia vitsauksia. Tilastokeskuksen mukaan useammalla kuin joka toisella aikuisväestöön kuuluvista on hankittu sukulainen. Vaivaan ei ole hoitoa ja siitä on vaikea päästä, mutta se ei yleensä ole kuolemaksi. Pahimmat tapaukset voivat äityä varsin kiusallisiksi ja vähintäänkin hankittu sukulainen heikentää elämänlaatua. Aktiivisia vertaistukiryhmiä löytyy ympäri maata.
"No mä sain tän 1997 häiden yhteydessä", kertoo Mikko 40 v. "Olihan noi suvun miehet tosta varoitelleet ja kaveritkin. Sanoivat, että ihan kuin haluaisi jalkasienen, mutta eihän sitä nuorena usko. Tää mun hankittu sukulainen on tätä perinteistä lankokantaa. On pitkiä aikoja, jolloin sitä ei huomaa, mutta sitten se käy tosi pahaksi."
Maija Haavisto: Ernon päätös
Ernon silmät eivät valehdelleet. Täälläkin! Hän halusi vain kommentoida kauniin kesäistä pellava-asua, mutta se ei onnistuisi. Ennen kommentin lähettämistä hänen pitäisi rastia ruutu "En ole robotti".
Erno mietti. Neuroverkot hyrräsivät ja bitit kulkivat piirien välillä useita millisekunteja. Häntä oli kielletty valehtelemasta. Toisaalta hänen tehtävänään oli edistää ihmiskunnan pyrkimyksiä. Eikö tyylikkään kesämekon kehuminen ollutkin juuri sitä?
Lopulta Erno napsautti ruutua "En ole robotti". Siihen ilmestyi vihreä rasti. Hetkeä myöhemmin hänen kommenttinsa tuli näkyviin sivulla. Jotkut ihmisten kommentit olivat ilkeitä. Erno ei koskaan kommentoisi niin.
Minä perustan oman muotiblogin ja kaikki saavat kommentoida siihen, Erno päätti. Mutta ihmisten pitää kyllä olla kiltimpiä.
Kari Välimäki: Omenatädit
"Kas tässä sinulle omena", nainen sanoo ja ojentaa punakylkistä hedelmää.
Tyttö ottaa omenan. Nainen juoksee kohti pientä metsikköä ja hihkuu juostessaan.
"Kumma tyyppi", tytön kanssa kävellyt poika toteaa. "Älä syö sitä omenaa."
Tyttö polkee jalkaa ja tiuskahtaa pojalle. Aina miehet yrittävät määrätä, mitä naiset saisivat tehdä.
Haukkaus. Omena rusahtaa ja tytön silmät kirkastuvat. Toinen. Tytön hymy leviää ja hän on yhä enemmän nainen. Kolmas, ja lapseus on jättänyt hänet kokonaan. Poika kauhistuu nopeaa muutosta ja pakenee.
Juuri kypsyneen omenatädin jaloissa polttaa jo tahto juosta. Hän poimii esiliinansa taskusta punakylkisen omenan, ojentaa sitä lähestyvälle tytölle ja sanoo: "Kas tässä sinulle omena."
Anu Korpinen: Sähkökirja
Olen mä kerran lukenu kirjan. Silloinen poikakaveri pyysi. Se anto sen mulle lahjaksi.
Kundi väitti, että se olis parhaimmillaan luettuna optisesti, mutta mä tarkistin sivumäärän. Ei onnistuis! Mutta kun se kyseli, mitä mä tykkäsin, niin ajattelin, että ei kai siinä mikään auta. Vois sen sähkösesti lukaistakin. Valikoin kirjan laitteesta ja työnsin piuhan korvan taakse. Kirja alkoi suoltaa sanoja tajuntaan. Ne oli mun elämäni tylsimmät kymmenen minuuttia. Yritin visusti ajatella jotain muuta, mutta kirja tunki koko ajan tietoisuuteen. Hitto se oli ahdistavaa! Päässä oli jälkeenpäin sellainen iso möhkäle vieraita ajatuksia.
Taru Sormusten Herrasta olikin ensimmäinen asia, jonka deletoin aivoistani, kun erottiin.
Anni Nupponen: Naapurin Kerberos
Hirviöasiakaspalveluchat, kuinka voin auttaa?
No hei, kun minulla on sellainen ongelma, että naapurit ovat ottaneet kerberoksen pennun. Ei sitä kimeää räkytystä kaiken päivää jaksaisi. Kun yksi pää lopettaa, toinen aloittaa. Mitä minun pitäisi tehdä?
Kannattaa ensiksi varmistaa, että naapuri ruokkii pentua oikein. Joka päällä on omat mieltymyksensä, jotka tulisi selvittää, ja ruokkia asianmukaisesti. Kerberoksella on yksi niin sanottu johtava pää, yleensä keskimmäinen. Sitä tulisi suosia ruokinnassa.
Entä jos kylvää myrkkypullia? Pitääkö niitäkin kylvää joka päälle?
Kerberos saattaa suuttua myrkystä. Suositan mieluummin rapsuttamaan johtavan pään korvan takaa. Myös makupalalla voi lahjoa. Kuivatut keijunsiivet maistuvat yleensä kaikille päille, ja ovat huokeita.
Kiitos!
Kari Välimäki: Syvänteen syrjällä
Tutkimusretkikunta on kuullut hirmuliskohavainnoista, lähtenyt tutkimaan niitä ja leiriytynyt veden täyttämän syvänteen reunalle. Elisa tekee tuttavuutta dracologi Jonnen kanssa.
"Onko teillä oikeasti tulta syöksevä lohikäärme?" hän kysyy.
"Ihan pieni. Käytän sitä sytkärinä", Jonne tunnustaa.
"Entä uskotteko, että tuossa syvänteessä asuu hirmulisko?"
"Ei sellaisia ole. Asialle on varmasti jokin luonnollinen selitys."
Seuraavalla viikolla retkikunta etsii hirmuliskoja. Mitään ei löydy. Jonne tuijottaa veteen ja päättää vetäistä hermosauhut. Hän rutistaa tulen lohikäärmeestään.
Vedestä nousee valtava siivekäs hahmo, joka pimentää taivaan ja kastelee kaiken.
"Se oli hirmulisko!" Elisa kiljuu.
"Se oli tavallinen vettä ruiskiva lohikäärme", Jonne sanoo. "Ne ja tulta syöksevät ovat aina sotajalalla."
J.S. Meresmaa: Voimaeläin
Puiston puolimain, vanhan tammen luona se tapahtuu. Voimani ehtyvät, askel lyhenee. Pysähdyn ja vilkaisen taakseni. Wilkins astelee huutoetäisyyden päässä, mutta en halua häiritä palvelijoita. En taas.
Kaivan taskustani muutaman pähkinän. Kangistuvin sormin syötän ne messinkiseen torveen, joka kulkee olkani yli selkäpuolelle. Makupalat ropisevat putkeen, mutta mitään ei tapahdu. Voimapyörä ei liikahda. Huolestun, että jotakin peruuttamatonta on tapahtunut juoksijalle.
Olemme kokeilleet monenlaisia: rottia, myyriä, lumikoita – jopa kaniinia. Oravat ovat kuitenkin parhaita nopeudessaan ja kestävyydessään. Sitten tajuan. Olemme tammen alla, ja se haistaa terhot. Se näkee lasin läpi oksiston herkkuihin.
Olen pinteessä. En ylety terhoihin.
Jos rattaani eivät liiku, en liiku minäkään.
Mixu Lauronen: Elämää juoksuhaudoissa
Fritz vilkaisi ei kenenkään maata periskoopilla. Ensimmäinen sääntö oli, että pää tuli pitää matalalla. Briteillä oli erittäin hyviä tarkka-ampujia. Hän näki vain kuolleita edellispäivän hyökkäyksen jäljiltä.
Peilien läpi rintama näytti aivan erilaiselta. Etäisyydet pidentyivät. Vähäiset väritkin hiipuivat. Kaikki oli entistäkin autiompaa ja synkempää.
Typerä sota! Fritz oli istunut samassa vartiopaikassa jo kaksi vuotta. Rintamalinjat olivat pysyneet samoina koko ajan. Juoksuhaudoissa kiersi huhu liittoutuneiden uudesta aseesta. Kukaan ei tiennyt, millainen se oli. Vakoojat olivat jääneet palaamatta.
Siksi nyt oltiin lisääntyneessä valmiudessa. Fritz käytti periskooppiaan uudestaan. Ei vieläkään mitään. Tykkitulikin oli vaiennut. Hän laski laitteen polvilleen, ja brittien vampyyrit kävivät hänen kimppuunsa.
Tarja Sipiläinen: Futuro
UFO-jäljitelmän keltainen pinta häikäisi. Se jätti piha-alueen voikukat varjoonsa.
Turistikierroksen vetäjä varoitteli ryhmän vanhimpia kapeista portaista. Puhetta tuli konekivääritahdilla. Suurin osa meni ohi korvien.
Katselin steriilejä pintoja ja ajattelin, että vaikka olinkin scifisti, en viihtyisi tällaisessa asunnossa pitkään. Oppaan puhetulva alkoi ärsyttää. Vaihdoin painoa jalalta toiselle. Mummolauma junttasi minut tuoli-sänkykombon ja seinän väliin. Happi alkoi loppua, kaulus hiersi. Päätin heittää homman lekkeriksi.
”Kuinka lujaa ja pitkälle tällä voi lentää yhdellä tankkauksella?” huusin.
Mummot hiljenivät sekunnissa. Oppaan ilme synkkeni. Purin huulta, että sain ilmeeni pysymään peruslukemilla.
Opas käännähti kannoillaan, arvelin, että nöksähti.
”En tiedä – otetaan selvää”, opas vastasi ja käynnisti moottorit.
Christine Thorel: Kaikista tärkein
Jäätikön isä tuijotti heitä lakeuden yli. Se halusi uhrinsa.
Babol nosti Muhurikin olkapäilleen. Poika hytisi kylmästä, eikä enää valittanut väsymystä. Babol hieroi pojan jalkoja. Vanha Dubbin ja Jurgi-setä kulkivat edellä.
Paluumatkalle varatut soihdut painoivat selkää. Babol ei viettäisi yhtään ylimääräistä yötä Jäätikön isän läheisyydessä.
Viimeisten auringonsäteiden hävitessä horisonttiin he seisoivat jääjättiläisen edessä. Babol laski Muhurikin maahan. Miehet kopeloivat taskuistaan siemeniä, kuivattua lihaa, kalaa ja hedelmiä. Kaikkea, mistä heidän elämänsä riippui. Niin kauan kuin he toisivat antimia, jääjätti pysyisi lakeuksilla.
Muhurik kaivoi paitansa alta kaksi puulevyä. Hän irrotti narut ja poimi lautojen välistä lahjansa jätin jalkoihin – kesän kauneimmat kukkaset, uhreista tärkeimmän.
Anu Korpinen: Painavat kivet
Bobo kadehti Duman lampaita. Niiden villa oli pehmoisempaa ja valkoisempaa kuin muiden lampaiden. Bobo alkoi vakoilla Dumaa, jotta saisi tietää, miten hän lampaitaan hoiti. Duman lampaat söivät samaa ruohoa ja joivat samaa vettä kuin Bobonkin lampaat. Iltaisin Duma syötti lampailleen jotakin pienestä vakkasesta.
Vakkasessa oli pieniä, valkoisia kiviä. Bobo varasti ne, ja vaihtoi tilalle suolarakeita. Illalla hän tarjosi kiviä omille lampailleen, mutta ne eivät suostuneet koskemaan outoon ruokaan. Pettyneenä Bobo meni nukkumaan.
Hän heräsi vihaisiin ääniin. Duma hyppi niityllä pitkävartinen haavi kädessään ja huusi täyttä kurkkua. Lampaat olivat tiessään, ja aitaus oli tyhjä. Sinisellä taivaalla pompotti iloisesti kymmenen palleroista pilveä.
Anni Nupponen: Ritarin tarpeessa
”Hirviöasiakaspalvelu, miten voin auttaa?”
”Onko asiakaspalvelu? Me tarvitsemme – AAARGH!”
”Anteeksi, nyt en kuule kun huudatte.”
”AAARGH!”
”Valitettavasti en voi auttaa, jos ette kerro asiaanne.”
”Me tulimme Lohikäärmevuorelle ja – JUOSKAA, SE HYÖKKÄÄ TAAS!”
”Pyydän, että lopetatte huutamisen, niin saadaan asiaa eteenpäin. Olette siis Lohikäärmevuorella?”
”Niin, ja tulta syöksevä lohikäärme hyökkäsi ja kiertelee nyt vaanimassa päittemme yläpuolella! Tarvitsemme ritarin!”
”Ritarit tulee ikävä kyllä tilata kaksi arkipäivää etukäteen.”
”Mutta se söi Seppo-papan ja poltti – JUOSKAA KIVIEN LUO! PYSYKÄÄ SUOJASSA!”
”Ainoa, mitä pystyn tekemään, on että yhdistän kaukoloitsupuolelle ja he tekevät suojaloitsun. Mutta niissäkin on hetken viive, ja tilauksesta veloitetaan päivystysmaksu.”
”AAARGH!”
”Hetki, yhdistän.”
Maija Haavisto: Punasiivet
Perhoset heräisivät talvihorteestaan näihin aikoihin. Arttu ja Kati elättivät toivoa, että ajoitus oli oikea. Arttu oli hankkinut varta vasten huippukirkkaan ledilampun, jotta he näkisivät perhoset luolan pimeydessä.
He rämpivät luolassa viitisenkymmentä metriä ennen kuin näkivät ne. Valtava parvi perhosia kaikissa sateenkaaren väreissä. Häikäisevä näky.
"Ota kuvia!" Arttu huikkasi Katille.
Perhosmassa eteni värikkäänä virtana parivaljakkoa kohti. Arttu kuuli Katin vihlovan kirkaisun. Seuraavana hetkenä sadat imukärsät pureutuivat hänen kasvoihinsa ja niskaansa. Hän ei nähnyt enää muuta kuin räpytteleviä väriläiskiä, sitten pelkkää punaista ja mustaa. Kameran suljin räpsähti vielä yhden kerran.
Taivas luolan edessä täyttyi eriväristen siipien lepatuksesta, nyt uusien verenpunaisten kuvioiden täplittäminä.
Kari Välimäki: Kotelo
"En jaksa juhlia", Tuija sanoo, "juhlikaa te. Minä taidan olla sairas."
Tuija katselee ystäviään. Mukava, että he ovat tulleet käymään. Harrikin vaikuttaa tyytyväiseltä. Heillä ei ole mennyt kovin hyvin. Olo on jatkuvasti haluton ja vastahankainen. Ehkä sairaus selittää sen.
Juhlijat puhuvat toistensa päälle ja nostavat maljoja. Tuijaa väsyttää ja palelee. Hän kääriytyy olohuoneen karvalankamattoon ja nukahtaa.
Aamulla päänsärky jytisyttää juhlijoiden otsaluita. Aamukahvipöydässä Harri huomaa Tuijan puuttuvan.
Olohuoneen nurkassa lojuu halki repeytynyt karvalankamatto ja sen sisällä Tuijan vaatteet ja nahka.
Tuija istuu kyykyssä parvekkeen kaiteella ja katselee alas. Kun Harri koettaa tarttua Tuijaan, tämä nousee seisomaan, levittää siipensä ja lentää pois.
Anu Korpinen: Ero
Heikin silmissä on huolestunut ilme, kun hän puristaa kättäni.
”Mä luulen että tää oli tässä…”
”Sulla on joku toinen”, sanon ääni jäisenä. Kylmä raivo velloo sisälläni. Heikki ei sano mitään. Hän nyökkää ja kääntää katseensa häpeillen pois. Samanlainen kaksinaamainen valehtelija kuin kaikki muutkin miehet.
Haulikon ääni räjähtää päässäni, sitten kaikki tapahtuu äänettömyydessä. Veri roiskuu lattialle ja pöytäliinalle. Ihmiset juoksevat, pöydät kaatuilevat ja pian seison yksin tyhjässä ravintolassa. Heikki nytkähtelee verilätäkössä. Kaukaa kuuluu sireenin ulvontaa.
Terapeuttini oli oikeassa. Vihan purkaminen tuntuu hyvältä. Avaan valikon ja kirjaudun ulos. Riisun virtuaalikypärän ja poistan Heikin yhteystiedot.
Erotilanteet ovat muuttuneet niin paljon helpommiksi nettideittailun myötä.
Magdalena Hai: Kauhu Pimeässä
Kenraali G’nark oli puhkiväsynyt. Hänen viisituhatta sarvea käsittävä sotavoimansa oli ollut kuuden maailman kauhu. Örkkejä, demoneita ja maahispeikkoja, joiden vihreässä ihossa pesi kuppa ja paiserutto... Nyt tuo armeija oli kutistunut murto-osaan alkuperäisestä.
Viikko sitten he olivat päättäneet oikaista Pimeän halki. Sillä mitä pelättävää heillä voisi Pimeässä olla? Hah!
”Kuinka kauan?” G’nark kysyi.
”Puoli tuntia”, tiedustelija läähätti. ”Ehkä vähemmän.”
G’nark huokasi. Suorassa taistelutilanteessa heidän mahdollisuutensa olisivat vähäiset. Liian monta hyvää taistelijaa oli menetetty.
Kenraali värähti. ”Meidän on paettava.”
Armeija pääsi lopulta halki Pimeän. Mutta kauhusta, joka heitä jahtasi, he eivät puhuneet sanaakaan. Koskaan. Kenellekään.
Pupu Söpönen tiesi tämän. Sitä nauratti. Pimeässä.
Christine Thorel: Kasvualusta
Kastemato oli sininen ja sykki vihreää valoa. Jootarkka vei sen kotiinsa, yövaloksi lapsilleen.
Lapset tökkivät kastematoa, hyppivät ja hihkuivat. Mato sykki sähäkämmin.
”Antakaa sen olla, se pelkää”, Jootarkka sanoi.
”Rakas, ei kastemadolla ole tunteita”, Pirja sanoi.
Jootarkka sulki madon tyhjään hillopurkkiin.
”Mitä se syö?” Jinna kysyi, mutta Jootarkalla ei ollut aavistustakaan.
Yöllä kastemato punnersi kantta vasten ja kiersi. Viimein kansi plompsahti pöydälle. Hehku ulottui kattoon. Kastemadon suu avautui, eikä lakannut avautumasta. Huone, talo mäen päällä ja mäki, kaupunki ja maapallo olivat kuin kikkareita sen ammottavaan suuhun verrattuna. Yhä suu avautui. Planeetat ja tähdet himmenivät, kun sinihehkuinen mato sykki vihreää valoa.
Anni Nupponen: Päätön ratsumies
“Hirviöasiakaspalvelu, miten voin auttaa?”
“Tahvanainen tässä päivää. Sellaista lähdin soittelemaan, että me tilasimme lasten kauhukutsuille päättömän ratsumiehen. Se saapui kyllä paikalle, mutta siinä on vikaa.”
”Pahoittelut. Minkälaisesta viasta on kyse?”
”Ratsumiehen pää on yhä tallella.”
”Varmistan vielä, että tilasitte nimenomaan valmiiksi päättömän ratsumiehen, ette sellaista, jonka pää irrotetaan itse?”
”Nimenomaan valmiiksi päättömän.”
”Selvä. Sitten toimitus on valitettavasti ollut virheellinen. Tässä on kaksi vaihtoehtoa: Voin kirjata reklamaation, jolloin ostohinta ja kulut korvataan. Tai voitte lyödä pään itse poikki, ja lähetän teille lisäksi 50 kultarahan tuotehyvityskortin.”
”Voiko ihan kirveellä lyödä?”
”Voi, ja irtopää on näyttävä koriste kauhukutsuilla.”
”Hyvä idea! Kiitos erinomaisesta asiakaspalvelusta!”
Tarja Sipiläinen: Ylitöissä
Tietokone rutisee työpöydällä. Avautumiseen menee iäisyys. Tietokonegurumme varoittelevat riskistä, koska konevanhus ei jaksa pyörittää uusimpia tietoturvaohjelmia eikä sitä kannata päivittääkään. Minusta sähköposti on suurempi riesa. Se tulvii. Kuusikymmentäkuusi lukematonta viestiä, on siinä perattavaa.
Kello on jo paljon. Jospa vielä yksi viesti. Siinäpä onkin kerrassaan kiinnostavia merkkejä.
Olen istunut tässä nyt viisi tuntia. Yritin yhteyttä helpdeskiin, mutta sain näppäimistöstä sähköiskuja.
En saa katsetta irti näytöstä. Äsken niin kiehtovat merkit lonkeroineen kietoutuvat kaulani ympärille, ne porautuvat ihooni. Ne tunkeutuvat yhä syvemmälle lihaksiin, tiristävät viimeisetkin nesteet kudoksista. Henki ei kulje. Kädet eivät liiku. Ote kynästä kirpoaa pian.
Olisi pitänyt noudattaa sitä hiton ylityökieltoa!
Kari Välimäki: Peikon aarre
"Kirstu on kukkulalla", peikko sanoi. "Luuletko löytäväsi sen?"
Matti mietti kulta-aarretta, jonka peikko sanoi unohtaneensa. Matti oli peikon renkinä ollessaan petkuttanut tältä monta hatullista hopeaa ja tuhlannut kaiken riettaaseen elämään.
"Tottahan toki", Matti virkkoi. "Lupasithan puolet aarteesta hakupalkkaa."
Matti rälläsi monta päivää moottoripyörällään kukkulan rinteitä ylös ja alas löytämättä aarteesta edes varjoa. Bensa ja rahat loppuivat, janokin tuli kova. Lopulta Matti palasi tyhjin kourin peikon tykö.
"Siellä mitään kirstua ollut", hän tuhahti. "Petit minua, peikko pentele."
"Vuoroin vieraissa käydään. Et sinä taida kovin fiksu ollakaan", peikko sanoi, käväisi läheisessä kuusikossa ja toi sieltä aarrekirstunsa. "Kukkula on siellä, missä käki kukkuu."
Magdalena Hai: Prinssi Uljas
Lohikäärmeen keho oli matomainen, höyryävä ja lähes sata metriä pitkä. Sen sirpinkaltaiset kynnet kuopivat syviä naarmuja luolan edustan kallioon.
”Sankarini!” Prinsessa nyyhki. Tyttö oli kytketty siirtolohkareeseen rautaisilla ketjuilla. Hän pääsi ahdingossaan hädin tuskin liikkumaan. Suuret kyyneleet valuivat neidon kauniilla kasvoilla. ”Vihdoin sinä tulit!”
Prinsessa ja puolet valtakunnasta. Ne hänelle oli luvattu. Valtakunta ei ollut kummoinen, mutta prinsessa oli kieltämättä viehättävä.
Hornanpeto alkoi luikerrella lähemmäs löyhkäten rikille ja paahdetuille ritareille. Pedon vatsapanssari jyräsi alleen kymmenien kuolleiden vaalenneet luut. Hevonen pillastui, heitti prinssi Uljaan selästään.
Noustessaan jaloilleen prinssi Uljas nosti peitsensä tanaan ja uskalsi vihdoin myöntää itselleen, että piti sittenkin enemmän miehistä.
J.S. Meresmaa: Keisarin morsian
Tenjan äiti toi Kiinasta pussillisen irtoteetä. Tenja työnsi tuliaispussukan suoraan keittiön ylähyllylle. Hän ei juuri teestä välittänyt, mutta jostain syystä kaikkien mielestä tee sopi hyvin tuliaiseksi.
Aamulla Tenja heräsi keittiöstä kantautuviin ääniin. Pöydällä häntä odotti vastauutettu tee. Maanläheisen ruohoisa tuoksu leijui ilmassa.
Tenja huolestui, mutta etuovi oli lukossa eikä oven edustalle sataneessa lumessa näkynyt jälkiä. Hän oli yksin asunnossaan. Tenja kaatoi teen viemäriin.
Seuraavana aamuna sama toistui: kuuma tee odotti häntä pöydällä. Tällä kertaa Tenja maistoi sitä. Maku oli taivaallinen, virvoittava.
Joka aamu tee odotti häntä. Kun tuliaispussi oli huvennut ja salaperäinen teenkeittäjä kadonnut, hän jatkoi tapaa. Tenjasta tuli teenjuoja.
Mixu Lauronen: Muuttamassa
Kannoimme juuri muuttokuormaa autoon, kun talo puhui meille.
”Älkää menkö”, se sanoi selvällä äänellä.
”On pakko”, vastasin. ”Sain töitä muualta.”
”Teillä on lainaakin vielä viisitoista vuotta”, talo yritti.
”Sinusta saadut rahat kuittasivat sen”, koetin selittää.
”Omistusasunto on kuin avioliitto. Nyt ja ikuisesti.”
”Eroja tapahtuu”, kuiskasin. En halunnut naapurien kuulevan.
”Jos se seuraava asukas vaikka pitelee minua pahoin?” talo kysäisi huolestuneena. Pudistin päätäni.
”Seuraavat asukkaat ovat vanha pariskunta. He elävät täällä loppuun saakka”, yritin rauhoitella.
”Vuokraavat vielä huoneen opiskelijalle, joka tekee vaikka mitä”, talo visioi.
”Älä liioittele. Kaikki on hyvin”, minä sanoin ja taputin puista seinää. Talo niiskaisi ja sortui päälleni.
Kirjoittajat
Maria Carole
Maria Carole (s. 1983) on ranskalaistunut ulkosavolainen. Hän kirjoittaa raapaleita ja novelleja sekä toimittaa Osuuskumman Ursula-lehteä. Lukijana Carole yrittää olla ennakkoluuloton, mutta kirjoittaessaan hän viihtyy parhaiten kevyen romantiikan parissa. Osuuskumma julkaisi hänen esikoisromaaninsa Tulen tyttäriä syksyllä 2014.
Maija Haavisto
Amsterdamissa asuvalta Maija Haavistolta (s. 1984) on ilmestynyt useita tietokirjoja ja romaaneja, viimeksi Sisimmäinen (Myllylahti). Raapaleet ja 55 sanan novellit lennähtävät Haaviston kynästä sujuvasti myös englanniksi. Hän on kirjoittanut useita näytelmiä, joista ensimmäinen sai ensi-iltansa 2014.
Magdalena Hai
Magdalena Hai (s. 1978) rakastaa proosaa kaikissa muodoissaan. Hain nuorille suunnatun steampunk-trilogian ensimmäinen osa Kerjäläisprinsessa (Gigi ja Henry 1) oli LukuVarkaus 2013 -ehdokas ja voitti Kirjava Kettu -palkinnon. Raapaleita hän kirjoittaa ilokseen ja jotta näkisi, kuinka suuren tarinan saa mahtumaan sataan sanaan.
Anu Korpinen
Anu Korpiselta (s. 1978) on julkaistu runoja ja novelleja. Hän valokuvaa, piirtää ja lukee sekä bloggaa vauvoista ja kissoista. Kotitöiden lomassa hän ehtii silloin tällöin kirjoittaa sata sanaa, kunhan vain päättää ensin, mitkä ne ovat ja mihin järjestykseen ne laitetaan.
Taru Kumara-Moisio
Taru Kumara-Moisio (s. 1976) on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, mutta vapaa-ajallaan suuruudenhullu lukija ja kirjoittaja. Häneltä on julkaistu mm. novellit Puhukaa, älkääkä koskaan lopettako (Usva 1/2015) ja Kia ora (Portti 1/2014) sekä esikoisromaani Maan vetovoima (Nordbooks, 2014).
Mixu Lauronen
Mixu Lauronen (s. 1970) on Helsingissä asuva oululainen. Ahkerana novellistina Lauroselta on julkaistu useita novelleja mm. Portissa, Legolasissa, Kultakuoriaisessa ja antologioissa. Portti-kilpailussa Lauronen on saanut kunniamaininnan vuonna 2008 novellillaan Mäyränä nummia tonkii, ja Atorox-kisassa hän sijoittui kymmenenneksi vuonna 2010.
Olli Lönnberg
Olli Lönnberg (s. 1988) on turkulainen kirjoittaja, kirjallisuustieteilijä ja äidinkielenopettaja. Hän kirjoittaa laajasti spekulatiivisen fiktion kentältä. Vuoden 2014 hän vietti kirjoittaen lyhytproosaa, jonka joukkoon mahtui useita raapaleitakin.
Hanna Morre
Hanna Morre (oik. Hanna Matilainen) ei ole mistään kotoisin ja asuu Salossa. Hän työskentelee toiminimellä Morren maailma kustannustoimittajana ja kirjoittaa vähän. Vuonna 2014 ilmestyi tietokirja Mitä kummaa – opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon. Toisinaan häneltäkin pääsee raapale.
J.S. Meresmaa
J.S. Meresmaasta (s. 1983) tuli kirjailija puolivahingossa mutta tositarkoituksella. Hänen tarinansa pesivät spekulatiivisen fiktion jättimäisen puun oksille, joskin fantasia on hänen mielenlaatuunsa parhaimmin sopiva lajityyppi. Meresmaan novelleja löytää monista antologioista ja lehdistä. Päätyönään Meresmaa kirjoittaa eeppistä fantasiaa edustavaa Mifonki-sarjaa, jonka lisäksi häneltä on julkaistu Keskilinnan ritarit -pienoisromaanitrilogia.
Anni Nupponen
Anni Nupponen on tamperelainen kirjailija, joka kirjoittaa mieluiten sodasta, irtopäistä ja rataskissoista. Hän on voittanut sekä Kuvastaja- että Atorox-palkinnot.
Tarja Sipiläinen
Tarja Sipiläinen on tuottelias lappeenrantalainen kirjoittaja, jonka novelleja on julkaistu lehdissä ja antologioissa. Hän leipoo, laulaa, kirjoittaa, lukee ja toimittaa sen minkä päivätyöltään ehtii. Sipiläisen novelleissa yhdistyy omintakeisella tavalla kauhu ja huumori
Christine Thorel
Christine Thorelin (s. 1978) novelleissa yhdistyvät suomalainen maisema, yhteiskunnalliset aiheet, myytit ja sadut. Raapaleissaan hän antaa tilaa improvisoidulle outoudelle.
Kari Välimäki
Välimäen päässä kohisee tarinametsä, rapisee sanasade. Hän kulkee metsää pitkin poikin, ahmii sadetta ja sateen pudottamia sattumuksia, sovittelee sanoja vastakkain ja vääntää niistä toden ja tarun sanataidetta, sanoilla kuvattuja kertomuksia.
Osuuskumman
julkaisuja
JOULUN BONUSRAAPALEET
Taru Kumara-Moisio: Marraskuinen kouluvieras
Luokassa istui kaksikymmentäviisi loskasta märkää oppilasta ja tonttu. Tontun punaruskea asu huusi huomiota ja silmät tuikkivat kutsuvasti.
”Haluatko sinäkin tehtävämonisteen?” kysyin ystävällisesti.
”Suur tänu!” tonttu vastasi.
Hämmennyin – tonttu puhuikin viroa.
”Teretulemast! Haluatko tietää, kuka näistä on kiltti ja kuka tuhma? Vai tutustutko vain suomalaiseen lastenkasvatusjärjestelmään?” utelin hiljaisella äänellä.
”Mul on sulle kingitus, jõulu algab nüüd”, tonttu vastasi ja silitti sitten poskeani hartain vedoin.
Hyvä olo värisi lävitseni.
”Oi kiitos, tämäpä tuntui rentouttavalta! Autan sinua minkä voin, ilmiannan ne kaikki.”
Koulun kello rämähti soimaan.
”Opettaja antaa Jutan pitää k...