Kansi

Nimiö

Vuorisen viisautta kansissa

Vuorisen viisautta kansissa:

Juoppohullun päiväkirjat:

Juoppohullun päiväkirja (kuvitettu, 2001)

Tolppa-apina (kuvitettu, 2003)

Raskausarpia (kuvitettu, 2004)

Vaippaihottuma (kuvitettu, 2006)

Myrkky-vuodet 1998–2000 (kuvitettu, 2004)

Juoppohullun päiväkirja -leffapokkari (2012)

Dokumentti (2014)

Viimeinen suuri seikkailu (kuvitettu, 2003)

No, velli (kuvitettu, 2004)

Tuupovaaran tuijottaja (kuvitettu, 2004)

Kristianin nuoruusvuodet (kuvitettu, 2004)

Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa (2005)

Kristianin teinivuodet (2007)

Kristian siviilipalvelusmiehenä (2009)

Helmiä hanurista (2010)

Vuorisen raksapäiväkirja (2010)

Kaksipäisen vekaran varjossa (2012)

Kädestä suuhun -keitto-opas (2014)

Maltan mieleni (2015)

Hyväntekeväisyyskirjat:

Unblogged (2009)

Pilven reunalla (2010)

Romaanikerjäläinen (2011)

Ahdistus (2012)

Yhden tähden vessapaperia (2013)

Poikittaisella kynällä (2014)

Maastamuuttajan päiväkirja (2015)

DikDek-sarja:

Nokimusta seikkailu (kuvitettu, 2006)

Veljekset Vaselin (kuvitettu, 2007)

Kakkonen (kuvitettu, 2008)

Painajainen piparitalossa (2009)

Tulossa:

Kristian ja Tsernopilin arvoitus

Kuka viritti Ansan? (DikDek, osa 5)

Käännökset:

Dilledagboken (ruotsinkielinen Juoppis, 2004)

Joomahullu päevaraamat (vironkielinen Juoppis, 2004)

En finsk fyllefants dagbok (norjankielinen Juoppis, 2004)

Tulba-ahv (vironkielinen Tolppa-apina, 2005)

Punane Vänt (vironkielinen Myrkky-vuodet, 2006)

Rasedusarmid (vironkielinen Raskausarpia, 2008)

Kristiani noorusaastad (vironkielinen Kristianin nuoruusvuodet, 2009)

Mähkelööve (vironkielinen Vaippaihottuma, 2009)

Kristiani teismeaastad (vironkielinen Kristianin teinivuodet, 2010)

Kristiani asendusteenistuses (vironkielinen Kristian siviilipalvelusmiehenä, 2011)

Pigimust seiklus (vironkielinen Nokimusta seikkailu, 2012)

Tekijänoikeudet

Kustannusyhtiö Diktaattori Oy

www.diktaattori.fi

ISBN 978-952-5474-57-2

Alkusanat

”Toivottavasti tämä ei jää taloksi

vaan tästä tulee koti.”

Tuusulan Khalil Gibran syystalvella 2009

Esipuhe

ESIPUHE

Minulta on jo muutama ehtinyt kysyä, sainko Kannustalon ilmaiseksi, kun kirjoitin rakennusurakastamme päiväkirjan. On tietysti imartelevaa, että ihmisillä on tällainen käsitys rakennuskolumnien arvosta, mutta näin ei ikävä kyllä päässyt käymään. Itse asiassa olimme tehneet talokaupat jo ennen kuin tämä tilaustyö tuli edes puheeksi.

Näin tässä hankkeessa muutamia riskejä, mutta myös mahdollisuuksia, sillä joutuisin kertomaan jokaiselle talomme rakentamiseen osallistuvalle, että tulen kirjoittamaan julkisen rakennuspäiväkirjan, jossa aion paljastaa pääpiirteittäin kaikkien yhteistyökumppanien nimet ja toimet. Siis niin hyvässä kuin pahassakin. En lähde kieltämään, etteikö minua olisi yritetty saada solmimaan sopimuksia, joissa sitoutuisin kirjoittamaan heistä positiiviseen sävyyn ja he puolestaan tarkistaisivat hintojaan. Pyysin tarkistamaan niitä joka tapauksessa, mutta kynäni ei ollut lahjottavissa. Tämän seurauksena jotkin urakoitsijat tai tavarantoimittajat katsoivat kämppäni olevan liian haastava kohde heidän työlleen tai tuotteilleen.

Pidin tästä kuitenkin tiukasti kiinni, koska kirjan ideana on kertoa rehellisesti, miten mutaiselle pellolle nousee koti viisihenkiselle perheelle ja työtilat pienelle kirjakustantamolle.

Ennen kirjoitusurakan aloittamista jouduin pohtimaan, miten pystyn kertomaan tekemistämme tuotevalinnoista sortumatta tuotemainontaan. En mitenkään. Vaihtoehtoja oli siis tasan kaksi, joko teen tämän kirjan tai sitten en. Tässä vaiheessa vaimoni liiti paikalle ja ratkaisi asian kysyessään, mitä informaatiota me olemme etsineet rakentajablogeista. Siinä se vastaus tuli. Vaihtoehtoja ja kokemuksia eri rakennustuotteista – oikeilla nimillä.

Suurin innoittaja tämän kirjan kirjoittamiseen oli kuitenkin Kannustalon toimitusjohtaja Mika Uusimäki, joka innostui ajatuksestani hankkia tämän teoksen tuotolla edes hetken iloa sairaaloissa oleville lapsille, heidän vanhemmilleen ja hoitohenkilökunnalle.

Hyvä lukijani, tämän kirjan hankkimalla sinäkin osallistut lastenteatteriesitysten järjestämiseen sairaaloihin ympäri Suomen.

Osa 1

OSA 1

Muistan pikkupoikana kuulleeni sanonnan – se ei ole mies eikä mikään, joka ei itselleen taloa rakenna. Ajatus omakotitalon rakentamisesta Helsingin kerrostaloviidakkoon tuntui kohtuullisen haastavalta ponnistukselta, joten se ei säihkynyt tehtävälistani kärkipäässä. Kotiuduttuamme maaseutumaisempaan maisemaan ja perheen paisuttua paisumistaan ajatus oman talon rakentamisesta ei tuntunutkaan enää niin tavoittamattomalta haaveelta. Jäljellä oli vain yksi hiuksenhieno ongelma, minusta ei tulisi miestä eikä mitään, koska en voi itse rakentaa taloa. Erittäin hyviä syitä löytyy liuta, mutta kaksi riitti murskaamaan kaikki itse rakentamisen mahdollisuudet.

1) Aion itse asua talossa.

2) Saatan joskus joutua myymään sen.

Kyseeseen tuli siis vain avaimet käteen -tyyppinen valmistaloratkaisu. Siis sellainen, jossa minä avaan vain kukkaroa, en laminaattipakettia.

Aloitimme urakan lähettämällä kerjuukupongin kunnan tonttiarvontaan, mikä yllättäen kantoi hedelmää syksyllä 2008. Tontin lunastushetkellä kotona asuvaa porukkaa oli jo viiden ihmisen ja yhden koiran verran, joten kyseeseen tuli vain kohtuullisen kookas omakotitalo, jonka yhteyteen piti vielä sovittaa minun kirjoituskammioni ja rouvan isännöimä toimisto.

Hevosenkengän muotoisen tontin omistajan asiat eivät voi edetä kuin onnellisten tähtien alla, joten aloitimme toiveikkaan haravoinnin niistä talotehtaista, jotka hehkuttavat muuttovalmiutta ja vaivatonta rakentamista. Yhden valmistajan kanssa pääsimme suunnitelmissa jo sangen pitkälle, mutta sitten tuli ensimmäinen särö autuuteemme. Muutostöiden toteuttamisen kustannukset eivät olleet missään linjassa muutoin huokeaksi mainostetussa paketissa. Yhtäkkiä hyvin tavanomaisella talolla oli hintaa kuin kartanolla. Palasin pää riipuksissa googlaamaan muita muuttovalmistalovaihtoehtoja. Ongelmaksi näytti muodostuvan erityistarpeemme, ison perheen koti, työtilat ja haastava tontin muoto. Yhtäkkiä hevosenkengän muotoinen tontti ei ollutkaan onnea vaan harmaata sänkeä pukkaava pulma.

Kahlasimme läpi vielä yhden muuttovalmiin vaihtoehdon, joka murtui pala palalta sitä mukaa kuin se valmistui paperilla.

Jäljellä oli kaksi vaihtoehtoa, palauttaa tontti kunnalle ja alkaa kytätä valmista taloa tai tarttua haasteeseen, josta seuraa kuulemma avioero, taloudellinen konkurssi ja henkinen romahdus. Siis hankkia elementtitoimituksena talopaketti ja rakennuttaa se itse.

Olemme pitäneet vaimoni kanssa yhtä jo 17 vuotta, joten onhan tässä jo sen verran yhteistä taivalta takana, että saatoimme katsoa vielä tämänkin kortin. Yhtäkkiä talovaihtoehtoja oli entisen muutaman sijaan kymmeniä ja saatoimme alkaa uudestaan rakentaa Vuorisen perheen talomallien top 10 -listaa. Tonttia jonottaessa olin tehnyt alustavan soittokierroksen ja selvittänyt, missä hintaluokassa mikäkin talopaketti liikkui, ja jäin käsitykseen, ettei budjetillamme Kannustaloa rakenneta vaikka se viikosta toiseen keikkuikin Vuorisen perheen listaykkösenä.

– Juha, soita sinne uudestaan ja kysy vielä kerran, vaimoni ehdotti.

– Ei meillä ole varaa sellaiseen. Kannustalo on talotehtaiden Mersu, hillitsin.

– No minä lähetän sinne sitten meilin, vaimoni kivahti.

Juuri tämäntyyppinen kumppanin omapäisyys ja vastaanhangoittelu aiheuttaa luultavasti suurimman osan avioeroista. Lähdin siis kiltisti rouvani sopimaan tapaamiseen Kannustalon edustajan kanssa.

Osa 2

OSA 2

Vaikka muuttovalmiiden talopakettien kanssa veivattu aika tuntuikin aluksi hukkaan heitetyltä, niin jäi niiltä kierroksilta paljon hyvääkin käteen. Nyt tiesimme mitä olimme vailla ja mitä emme.

Vaimoni oli kalustanut jo ennen edustajan tapaamista puolet kaikista Kannustalon esitteiden pohjakuvista, joten odotukset olivat vähintäänkin harjakorkeudessa. Halusinkin hieman pehmentää mahdollista tulevaa pettymystä.

– Meillä saattaa olla edelleen edessä se sama ongelma, jonka takia tuhrasimme vuoden muuttovalmiiden talojen penkomiseen, muistutin.

– Mikä muka?

– Emme edelleenkään saa omin voimin pystytettyä talopakettia.

– Hah! Se ei ole enää ongelma, sillä löysin Kannustalojen sivuilta myyjän, jolta saa Kannustalon avaimet käteen.

– Minkä Kannustalon?

– Minkä vaan. Vaikka tällaisen, vaimoni sanoi ja klikkasi auki kuvan 550-neliöisestä Kannustalosta.

– Siis oletko sä myymässä meidän tonttia?

– Miten niin? vaimoni ihmetteli.

– Jos käyttää kaiken tonttimme rakennusoikeudesta, niin saa rakennettua puolikkaan tuollaisesta.

– Ei, rouva Vuorinen naurahti voitonvarmasti. – Jos Kannustalo on saanut toimitetuksi tällaisen muuttovalmiina asiakkaalle, niin meidän pikku talon pystytys on aivan lasten leikkiä.

Olin enemmän kuin utelias tapaamaan tämän mystisen Kannustalo-miehen, joka rakentaa näköjään vaikka linnan Kannustalon raaka-aineista.

Edessäni ei ollut vaahtosuinen talokaupan helppoheikki vaan rauhallisuudessa pikemminkin joogaopettajaa muistuttava taloagentti. Käyntikortista paljastui mielenkiintoinen ominaisuus, Petri Noponen oli koulutukseltaan rakennusinsinööri. En siis ainakaan ensimmäisessä palaverissa lähtisi keventämään tunnelmaa insinöörivitseillä.

Paljastimme edustajalle pääkohdat reisille valuneesta taloprojektistamme ja kerroimme pääpiirteittäin, millaista kokonaisuutta olimme vailla.

– Koti viisihenkiselle perheelle ja iso autotalli, jonka yhteyteen minulle tulisi työtila.

Viilipyttymäinen edustaja kirjasi rauhallisesti faktojamme muistiin.

– Mulla on sellainen käsitys, etteivät Kannustalot ole sieltä talopakettien halvimmasta päästä, jatkoin.

– Halvempiakin löytyy, Noponen myönsi ilman minkäänlaista kauppiaan uhoa.

Aloin pitää miehen tyylistä.

– Te olette ymmärtääkseni jo kartoittaneet melko paljon vaihtoehtoja ja tiedätte suunnilleen, millaista laatua Kannustalo edustaa, hän jatkoi.

Noponen vei meikäläistä kuin litran mittaa. Vuoden tuhraamisen jälkeen olin valmis tunnustamaan, että paskan pystyttäminen se vasta kalliiksi tuleekin.

– Siitä laadusta olisimme valmiita maksamaan, mutta mulla on vaan sellainen bariumin värinen liekki tuolla pyrstön alla, että paljonkohan koko lysti tulee lopulta maksamaan?

Olin niin lopen kyllästynyt kaikenlaiseen hintavedätykseen, että kysyin suoraan Noposelta, voiko budjetillamme saada aikaiseksi valmiin Kannustalon perustuksineen. Odotin herra rakennusinsinöörin pakkaavan läppärinsä salkkuun ja ilmoittavan palaverin päättyneeksi.

– Katsotaan mitä asialle voidaan tehdä, Kannustalon mies lupasi luottavaisesti.

– Eli sinne tulee tällä budjetilla jotkin muovimatot lattialle? kysyin varovasti.

– Jos välttämättä haluat, mutta minä olin ajatellut ehdottaa parkettia, Noponen vastasi hymyillen.

Vaimoni puristi pöydän alla sormeni yhdeksi siniseksi nakkinipuksi ja kuiskasi korvaani:

– Mähän sanoin, me saadaan sittenkin Kannustalo.

Osa 3

OSA 3

Hevosenkengän muotoinen tontti alkoi vihdoin jaella onnenpotkujaan, kun lähetimme Kannustalon arkkitehdille Anu Kankaalle kummallisen tonttimme pohjapiirroksen, johon hän alkoi luonnostella toiveittemme mukaista torppaa. Olimme ihastuneet kaksikerroksiseen Auroraan, mutta onneksi Anu älysi tonttimme rajoitukset ja loihti kuvat yksikerroksiseen ja L-muotoiseen Aurora-malliin.

– Siis tää on aivan ihana! rouva Vuorinen hihkui. – Eikä tarvitse enää kiivetä rappusia.

– Se on hyvin tyypillistä just yksikerroksisissa taloissa, myöntelin vieressä.

– Eiku Juha ihan oikeasti…

Onkohan se jokin yleinen fakta, ettei mies ottaisi tosissaan jokaista vaimonsa talonrakennukseen liittyvää neronleimausta? Kokemusta rapuissa ravaamisesta nimittäin löytyi, koska olimme asuneet 12 viime vuotta kaksikerroksisissa taloissa.

Kenenkään ei tule kuvitella, että se ensimmäinen talonpohja olisi yhdellä vilkaisulla nuijittu sovituksi vaan siitä alkoi mielipuoliselta tuntuva seinien siirtely, ikkunoiden sovittelu ja Viljo-koiran suolihuuhteluletkun sijoittelu, koska kerrankin oli mahdollisuus toteuttaa kaikki perversseimmätkin talonrakentamiseen liittyvät fantasiat. (Koiran suolihuuhtelu ei kuulu kuitenkaan niihin…) Yllätykseksemme saatoimme ostaa lisää Kannustaloa kuin metrilakua ja tässä talomallissa 30 senttiä torppaa maksoi 500 euroa. Hakkasimme kaikki säästöpossut sirpaleiksi ja ostimme molempiin siipiin sekä terassin patioon pienet lisäpötköt.

Käsissämme oli lopulta kokonaan meille räätälöity malli, jollaista Kannustalollakaan ei ollut aikaisemmin tuotannossaan. Mutta tämäkään ei vielä riittänyt, sillä rouva innostui ideoimaan Anun kanssa massiivista vaatehuonetta, jotta kaikki makuuhuoneet eivät olisi täynnä vaatekomeroita ja toiseen päätyyn suunnitellun varaston voisi rakentaa jumppahuoneeksi ja…

Ellei jossain syvällä sisälläni kimmeltäisi pieni murunen haurasta buddhalaista munkkia, niin olisin luultavasti suoristanut talon kulmat ja ilmoittanut koko tuhertamisen päättyneeksi, mutta suuressa tyyneydessäni annoin Anun ja rouva Vuorisen nuohota piirrosnurkkien kimpussa ja keskityin itse vain kynäilemään koko lystille rahoitusta.

Käsi sydämellä täytyy myöntää, että sisustamiseen vauhkoontuneesta vaimosta on paljon hyötyäkin, sillä hän tukki joka yö sähköpostini erilaisilla sisustusratkaisuilla, joista saattoi karsia, kehittää tai parhaimmassa tapauksessa jopa suoraan kopioida toimivan ratkaisun.

Suurin syy niin kutsuttujen valmistalojen hylkäämiseen oli erilaisten vaihtoehtojen niukkuus tai niiden toteuttamisesta koituvat kohtuuttomat lisäkulut. Kannustalon myötä ongelma muutti muotoaan, nyt oli runsaudenpula erilaisten variaatioiden valitsemisessa, koska meillä oli esimerkiksi vapaus valita mikä tahansa maapallolta löytyvä ovitoimittaja. Toki Kannustalollakin oli tarjota sisäovista yhteistyökumppani, jonka lopulta valitsimmekin, sillä Matti-Ovi Oy:n massiivipuiset Millennium-malliston väliovet istuivat tyyliltään kuten toivottavasti aikanaan myös karmeiltaan talomme ilmeeseen ja hintakin napsahti laakista kohdalleen.

Meille ei missään vaiheessa tuputettu yhtäkään Kannustalon yhteistyökumppania vaan saimme vapaasti tutkia ja vertailla eri vaihtoehtoja. Kattopaneelien tai lattialistojen valinnoissa meillä olisi ollut mahdollisuus lähteä kalliille sooloilukierrokselle, mutta lopulta kokonaisuuteen niin visuaalisesti kuin taloudellisestikin järkevin ratkaisu löytyi Kannustalon tarjoamista vaihtoehdoista. Olin kuvitellut, että vain valmistalotehtaat ovat koonneet paketin ennalta valmiiksi, joten yllätyin miten paljon Kannustalolta löytyi valmiiksi mietittyjä vaihtoehtoja. Valmistaloista poiketen näissä ei ollut ostopakkoa, ja siksi tuntuikin nurinkuriselta, että ainakin Aurora-malliin löytyi valtavasti suunnittelijoiden valmiiksi miettimiä kokonaisuuksia. Samaa ei voi valitettavasti sanoa kaikista valmistalovaihtoehdoista…

Kannustalo-myyjämme kehotti kaukaa viisaana miehenä (rakennusinsinööri kun on) ennen talotilauksen täyttämistä tutustumaan rauhassa muutamiin eri yksityiskohtiin ennen kuin iskisimme kyntemme 18-sivuiseen toimitussisältöön. Pumaskan nähdessäni ensi reaktioni olikin rynnätä parkuen ikkunasta ulos ja unohtaa koko taloprojekti, sillä samassa litaniassa oli mukana puolitoistakerroksiseen huusholliin tulevien talojen yläkerran tarvikkeita sekä kellarivarustuksia, jotka luonnollisesti ohitimme olankohautuksella. Jos ollaan aivan rehellisiä, niin viimeiset viisi ja puoli sivua sisälsivät toimitusehtoja ja ohjeita, joten ei se lopulta niin ylivoimainen tehtävä ollutkaan, ja onneksi kaikki kohdat täytettiin edustajan holhouksessa, eli emme päässeet ruksimaan itseämme kuseen.

Osa 4

OSA 4

Ennen kuin nimikirjoituksillamme koristeltu tilausvahvistus lähti Kannukseen ravasimme moneen kertaan kunnanisien ja -äitien pakeilla kysymässä, että olihan tötterömme nyt varmasti kaikkien lupien ja säädösten mukainen. Olin nimittäin kuullut kauhutarinoita statukseensa hullaantuneista byrokraattihirviöistä, mutta minulla ei ole pahaa sanottavaa meitä palvelleista ja ohjeistaneista rakennustarkastajasta tai kaava-arkkitehdista, jotka soivat meille aikaansa ja asiantuntemustaan. Tai ehkä saimmekin vain säälipisteitä, kun olimme hankkineet niin hankalanmuotoisen peltokimpaleen, ettei sinne tahtonut sopia sulavasti kuin jokin askeettinen mummonmökki…

Rakennuslupia hoidellessa sain palata hetkeksi nuoruusvuosien taksvärkkiaikoihin, kun juoksin sisälähettinä lappujen kanssa osastolta toiselle. ”Hae tähän paperiin leima tuolta ja tuo se sitten tänne, mutta vie samalla tämä tuohon viereiseen huoneeseen ja tuo sieltä tällainen kaavake, mutta käy ensin maksamassa tuonne toimistoon 300 euroa…” Ensimmäisten tietokoneiden valmistumisesta on kulunut pian 70 vuotta, joten tuntui vähintäänkin koomiselta tilata rakennusvalvonnasta läjäpäin paperia, joka piti kiikuttaa välittömästi takaisin kuntaan. Välissä vain hoidettiin pakollinen rahastus. Mielestäni nämä samat asiat voisi hoitaa huomattavasti jouhevammin ja kaikkien osapuolien hermoja ja rahoja säästäen, sillä muutamassa tapauksessa toinen byrokraatti tarjosi samaan vaivaan huomattavasti luontoystävällisempää ja nopeampaa tapaa hoitaa asiat. ”Riittää että skannaat allekirjoitetun paperin ja lähetät sen sähköpostiini…” Vesissä on eroja, mutta niin on virkamiehissäkin. Ja naisissa.

Saatuamme pahimman paperisotkun edes jonkinlaiseen ruotuun oli tullut aika panna tarjouskaruselli pyörimään ja alkaa poimia joukosta sopivia maa- ja perustustöiden tekijöitä. Onnekseni vastapäiselle tontille rakentava tuleva naapuri nakuttelee taloaan täsmälleen samassa aikataulussa, joten kiskaisimme velkaiset päämme yhteen ja lähdimme vonkumaan tarjouksia kimppaurakoista. Olen itse ollut yrittäjänä kohta neljännesvuosisadan ja nähnyt hyviä ja hyvin huonoja aikoja, mutta en niin huonoja, että olisin lähetellyt yhtä poskettomia tarjouksia, joita tulvi sähköpostiini. En yhtään ihmettele jos rakennusalan yrittäjiä kyykähtää näin taantuman alle, sillä jos ei vaivaudu edes laskemaan kunnon tarjousta vaan heittää vain onnenkantamoisen kuin jokaviikkoisen lottokupongin, niin ei ole tarpeen odottaa kovin kaksista yrityshistoriaa jälkipolvien palvottavaksi. Samalla pääsin tutustumaan sellaiseen termiin kuin mörkö. Voinko tehdä mörkönä? Mieleen tuli lähinnä jonkin alkoholistiparantolan iltasadun aiheen valinta. Vaikka d-markkoina maksamalla jotain voisi säästääkin, niin vielä enemmän siinä voi menettää. Jos joku humalainen mörkö nikkaroi sokkelin, jolle saisi pystytetyksi korkeintaan Pisan tornin, niin siinä on hankala mennä reklamoimaan sekundasta. Olen nimittäin kuullut niin monta tarinaa rakennusmiehistä, jotka ovat ensin vetäneet mäyräkoirallisen Karhua ja sen jälkeen tehneet sutta hännän kera, että raakkasin jo alkumetreillä pois kaikki muut paitsi rakennusalan yritykset ja niidenkin taustat nuohosin niin hyvin kuin lain puitteissa oli mahdollista.

Luen parhaillaan kauppatieteiden tohtori Kari Narsin kirjaa Miten miljoonia huijataan, jossa hän kertoo elävästi, miten hyväuskoisia on huijattu läpi vuosisatojen. Rakennusalalla tuntuu olevan kova hinku kaikenlaiseen ihme vääntämiseen, ja sen takia meiltäkin oli jäädä Kannustalo rakentamatta, sillä meille oli uskoteltu Kannustalon maksavan huomattavasti kilpailijoitaan enemmän. Joudun ampumaan tämän väitteen alas, sillä ei Kannustalo lopulta olekaan kallis jos vertaa toimitussisältöä muiden talotehtaiden vastaavaan, vaan tyyris hinta kertyy urakoista, jotka on jättänyt kilpailuttamatta. Olen melko varma, että muutamissa tapauksissa urakkatarjouksiimme tuikattiin Kannustalo-lisä, mutta sellaiset urakoitsijat kannattaa muutenkin jättää omaan kalliiseen arvoonsa.

Jo tässä vaiheessa voin luvata, että tulen saamaan Kannustalon valmiiksi rakennettuna suhteessa edullisemmin kuin erään huokeaksi luokitellun valmistalon. Eikö kuulosta uskottavalta? Mitäpä jos paljastan, että kilpailuttamalla sain paalutuksen ja perustukset huomattavasti halvemmalla kuin valtaosassa saamistani tarjouksista, ja hyväksymäni tarjoukset sisälsivät arvonlisäveron, mutta eivät ainuttakaan mörköä.

Osa 5

OSA 5

Tutustuin Jorma Piisiseen jo 90-luvun alkupuolella, kun hän aloitteli Remontti-Reiskana Joka kodin asuntomarkkinat -ohjelmassa. Kun vielä satuimme törmäilemään samalla kuntosalilla ja huumorintajutkin kolisivat yhteen, niin Jore oli säännöllisen epäsäännöllinen vieras radio-ohjelmissani. Oli siis vähintäänkin luonnollista, että kilauttaisin kaverille kun olin vailla lakisääteistä vastaavaa mestaria. Ei, herra Piisinen ei ole valvojamme vaan sain häneltä vinkin, jonka jälkeen remmiin astui Tapani Tasanko, jota olen alkanut kutsua lyhyesti ja ytimekkäästi Herraksi. Jo tässä vaiheessa taivalta voin sanoa, ettei se ole paskapuhetta kun suositellaan hankkimaan hyvä valvoja, sillä ilman Tapsan muistutuksia olisi moni homma jäänyt pahasti vaiheeseen. Tunnustan avoimesti, että Herra on ollut yhteydenpidossa useimmiten se aktiivisempi osapuoli, joka on hoputtanut eri lupavaiheiden ja kilpailutusten perään. Vaikka olenkin varsin itsekkäästi valikoinut eri perustusurakoitsijoita, en ole silti hyväksynyt ainuttakaan tarjousta ilman Herran siunausta.

Toukokuussa 2009 teetimme maaperätutkimuksen, jonka mukaan suomme ei kuivuisi kallioksi ainakaan meidän sukupolvemme aikana, joten olimme pakotettuja panemaan paalua paaluihin, koska halusimme saada pian kodin koko perheelle emmekä jäädä odottelemaan kuivahkoa vanhainkotia itsellemme. Oli tullut jälleen aika kilauttaa Piisiselle ja kysyä, mahtaako hän tietää sellaista termiä kuin perustussuunnittelija. Tiesi se ja osasi myös suositella Jari Keski-Marttusta, joka otti huolekseen sommitella U-muotoiselle tontille L-muotoiset perustukset.

Oletin maankaivamisen olevan helpompaa kuin heinänteon, josta itsellänikin oli jonkinlaista kokemusta, mutta asia ei ollutkaan aivan näin. Kyseessä olikin millimetrintarkka tuhertaminen, jossa tärkein työkalu oli takymetri, ja jos oikein ymmärsin, niin ainakin jokin yksikkö oli mitta merenpinnasta. Pitänee siis aikanaan lisätä myyntipuheeseen, että tämä onkin rantatontti, joka on vaivaiset 49 metriä merenpinnasta – tosin ylöspäin.

Olin lähetellyt jos johonkin maanronkkimispuljuun tarjouspyyntöjä, mutta meidän maaurakoitsija löytyi lopulta niinkin salaperäisestä paikasta kuin kaivurin kyljestä, ja tästä löydöstä minun on kiittäminen tulevaa naapuriani, joka oli ihmetellyt toisen naapurimme pohjan huikeaa edistymistä. Onneksemme herra Kauhaksi ristimämme kaivuritaiteilijan aikatauluun mahtui kahden omakotihiippailijan pohjien kaivaminen, joten pääsimme tuumasta toimeen. Aloimme rouva Vuorisen kanssa kantaa huolta herra Kauhan AD/HD-tyyppisestä työaikataulusta, sillä hän aloitti ani varhain ja huolestuttavan usein hänet löysi vielä myöhään illalla kuokkimasta joulukuusimaisesti koristellulla taikakirnullaan maitamme. Hän kuitenkin viittasi työkintaalla huolillemme ja sanoi lepäävänsä vasta kun monttu on valmis. Vaikka kuinka pelottelimme hänen itsensä päätyvän tuollaisella työtahdilla monttuun, niin sekään ei kääntänyt työhullun miehen päätä. Ryhdyimme siis raahaamaan pullotolkulla vahvaa kahvia herra Kauhan lasiseen konttoriin.

Suhtauduin aluksi varauksellisesti tuntiveloitukseen, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa toivon säästäneeni sievoisen nipun silkkaa rahaa, sillä herra Kauha oli paitsi nopea myös vastaavan mestarimme mukaan erittäin etevä työssään. Saimme siis ennätysajassa ronkituksi tontin pohjat sellaiseen kuntoon, että paalumies pääsi puikottamaan neitseellistä palstaamme.

Tässä vaiheessa uskallan jo paljastaa, että olemme saattaneet tietämättämme rikkoa lakia, sillä en ole aivan varma, olisimmeko saaneet koskea tonttiin edes puutarhakuokalla ennen varsinaista rakennuslupaa. Kuulin nimittäin toisen naapurin maksaneen jonkin mystisen pantin, jotta hän pääsi aloittamaan rakentamisen ennen rakennuslupaa. Meille kyllä kerrottiin kunnasta, että kuopan kaivaminen ja paalujen iskeminen ei ole vielä perustustyötä, joten tämän tiedon turvin saatoimme tonkia maitamme ennen rakennusluvan myöntämistä. Jos olen toiminut väärin, niin haluaisin siteerata omaa Kristian-sarjaani ja esittää anteeksipyyntöni:

– Rakkaat kunnan rakennusführerit, annatteko mulle sorin?

Osa 6

OSA 6

Herra Kauha kaivoi itsestään esille varsinaisen rakennusalan pikkujättiläisen, kun hän alkoi vuotaa kuin juorulehti meille yhteyshenkilöitä ja yrityksiä milloin mihinkin tarpeeseen. Palvelu oli niin täydellistä, että hänen matkassaan kulkenut kaksimetrinen ja 140-kiloinen pikku apulainen pystyi salpaamaan ihmerohdollaan appiukkoni käsivaivatkin. Jostain meille mystiseksi jääneestä syystä tätä täysperävaunullista hiekkarekkaa sompailevaa jättiläistä piti kutsua Pikku-Kalleksi.

Tuo entinen teurastaja (ymmärtääkseni eläinten) loksautti useamman kerran leukani auki hyvin uniikeilla tavoillaan, joista yksi merkillisimpiä oli munien syöminen kuorineen. Pikku-Kalle perusteli rouskuvaa herkkuaan sen terveellisyydellä, sillä kuoressa oli kuulemma kosolti kalsiumia.

– Eikö sua yhtään vaivaa, mistä toi muna on tullut? kysyin varovasti.

– Ei ne perseestä tule, kanassa on oma reikä munia varten, Pikku-Kalle naurahti itsevarmasti ja rouskutteli loputkin munasta naamaansa.

En rohjennut kertoa Pikku-Kallelle, että kana on niin fiksusti suunniteltu kaakatin, että sillä on yhteissuoli (kloaakki), josta tirskahtaa kusen lisäksi paskat ja munat pihalle. Jätin hänet siis siihen neitseelliseen harhakäsitykseen, että kananmunat putkahtaisivat maailmaan puhtaalta linjalta.

Tänä päivänäkään en tiedä, mikä on Pikku-Kallen oikea nimi, mutta ainakin hän oli melkoinen yleismies Jantunen huolimatta vajavaisesta kanan anatomian tietämyksestään.

Oletin aluksi vaikuttavasti esiintyneen herra Kauhan omistavan Bekason Oy:n, mutta tarkemmassa syynissä hän paljastuikin vain yrityksen työntekijäksi, tosin hyvin ahkeraksi sellaiseksi. Ainakin näin alkuvaiheessa Bekasonin toimintapa näytti lupaavan läpinäkyvältä, sillä laskuissa oli eriteltynä koneet, työmiehet ja materiaali. Ei siis mitään kokonaisvaltaista könttiä, joka sisältää mystisen määrän soraa, putkia ja muuta maanrakennussälää. Herra Kauha hoputti minut hankkimaan suurimman osan itse ja antoi ainoastaan vinkkejä yrityksistä, joista kannatti kysyä murskeita, salaojaputkia, sadevesijärjestelmiä, suodatinkankaita ja muita maanrakennustöihin liittyviä tarpeita. Minun oli kuulemma turha kysyä muualta, mikäli tekisin päätöksen hinnan perusteella. Piti vain muistaa tarjousta kysyessä mainita herra Kauhan nimi, jolloin hinta ja palvelu luiskahtaisi kerrasta kohdalleen. Toivon hartaasti, ettei herra Kauha ollutkin joku suuruudenhullu sekopää, joka piti hyväuskoisuudellani hauskaa, sillä en jaksanut alkaa soittaa jokaista Suomen sadevesiputkifirmaa läpi ja alkaa etsiä reikää muutoin uskottavista mainospuheista.

Paljastuupa urakan varrella mitä tahansa, niin joka tapauksessa Kauhalle kuuluu antaa iso kiitos, että hänellä on ainakin halua ravistaa kusettajien temmellyskentäksi kutsuttua rakennusurakointia polttamalla pahimmat ryöstäjät suoraan ykköspesälle.

Herra Kauhan ja Pikku-Kallen tontinkopelointiuurastuksen jälkeen saatoimme kutsua paikalle Heimo Tammisen paalutusporukan, joka nuiji peltolänttiimme 29 teräksistä paalua. En päässyt itse paikalle todistamaan tätä saven sohimista, mutta omistan kyseisestä operaatiosta oikein hyvälaatuista kuvamateriaalia, jolla aion aikanaan pitkästyttää lapsenlapsiani.

Kun Tamminen oli saanut nykäistyä vehkeensä suostamme, oli tullut jälleen herra Kauhan vuoro näyttää osaamistaan levittämällä ohut sepelikerros paaluhattujen koristelemalle tontillemme. Sääkin hyväili askarointiamme, sillä vielä tässä vaiheessa edessä näytti olevan todellinen talvirakentajan paratiisitalvi, kun lämpötila pomppi kuin aitajuoksija maagisen nollan rajan molemmin puolin. Se oli kuitenkin ennenaikaista ilakointia…

Osa 7

OSA 7

Minulle alkaa hiljalleen aueta, miksi joitain ihmisiä kammoksuttaa rakentaa tai rakennuttaa omakotitalo. Pitäisi olla samanlainen muisti kuin Yhdysvaltain tiedustelupalvelun keskustietokoneessa, jotta muistaisi ulkoa jokaisen kohdan omakotirakentajan oppaasta. Siis siitä läpyskästä, jonka saa kunnalta (meille Kannustalollakin oli antaa omansa), mutta myönnän valinneeni iltalukemiseksi jotain vähemmän väsyttävää kuin kyseiset oppaat. Voin siis syyttää itseäni kommelluksista, joita syntyi, kun en tiennyt missä tahdissa mitäkin asioita kuului ja ennen kaikkea sai tehdä. Onneksi minulla on kolme palkattua lapsenvahtia, Kannustalon edustaja, vastaava mestari (Herra) Tapani Tasanko ja perustusten kanssa olkapääkseni suostunut herra Kauha. Nämä kolme seppää saivat taotuksi sen verran järkeä päähäni, että kaivoin kiltisti oppaat käsiini ja ryhdyin tilaamaan lainmukaisia lippusia ja lappusia. Yhtäkkiä ymmärsin olevani vailla KVV- ja IV-vastaavaa sekä LVI-suunnitelmaa ennen kuin voisin jatkaa hillitöntä hillumista tontillani.

Näin jälkikäteen ajatus selkeän työjärjestyksen noudattamisesta tuntuu hyvinkin johdonmukaiselta, sillä perustuksia väännellessä on syytä miettiä, mihin niitä putkia sopii sohia.

Kunnallistekniikkaan liittyminenkin oli omanlaisensa näytelmä, josta suurin osuus käytiin paperilla, vaikka mielestäni se olennaisin, eli itse liittyminen, tapahtui vertauskuvallisesti hanaa vääntämällä. Yrittäjätaustani takia en ymmärtänyt aivan kaikkia viranomaisten maksulappuj...