ISBN 978-951-0-41816-1
Englanninkielinen alkuteos
Devil’s Gate
© Sandecker, RLLLP 2011
All rights reserved.
By arrangement with
Peter Lampack Agency, Inc.
350, Fifth Avenue, Suite 5300
New York, NY 10118 USA
Suomenkielinen laitos © Jorma-Veikko Sappinen ja WSOY 2013
Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen
Kannen kuva: Tom Hallman
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Werner Söderström Osakeyhtiö 2015
PROLOGI
Santa Marian lentoasema, Azorien saariryhmä, 1951
Hudson Wallace seisoi kylmänä, märkänä iltana terminaalirakennuksen edessä. Lentoasemaa ja koko saarta verhosi tihkusateen ja sumun sekoitus, eikä hänen nahkatakkinsa riittänyt pitämään kylmyyttä loitolla.
Hänen edessään loistivat kärsivällisen tyyninä ja hiljaisina kentän siniset rullausvalot, jotka eivät juuri lämmittäneet näkymää. Yläpuolella sumun läpi liikkui valkoinen valokiila, jota seurasi aina hetken päästä vihreä välähdys, kun lentoaseman majakka jatkoi hidasta, lakkaamatonta pyörimistään.
Hudson ei uskonut, että korkeuksissa oli ketään tähyämässä majakan valoa, kun pilvikerros oli noin paksu ja matalalla, mutta jos oli, Luoja sitä poloista varjelkoon. Lentoasemaa ympäröivät kolmelta puolelta vuoret, ja itse saari näkyi kartalla pelkkänä täplänä keskellä tummaa Antlanttia. Vaikka elettiin jo vuotta 1951, tällaista paikkaa oli edelleen vaikea löytää. Ja Hudson arveli, että jos joku löytäisi tien Santa Marialle tuon hernerokan läpi, tulija törmäisi vuoriin ennen kuin ehtisi nähdä kiitotien valoja.
Saarelle pääseminen oli oma lukunsa, poistuminen sieltä aivan toinen. Oli sää millainen hyvänsä, Hudson halusi lähteä, totta puhuen tuskin malttoi odottaa pääsyä matkaan. Syistä, jotka hän tiesi turhankin hyvin, oleskelu täällä oli muuttunut vaaralliseksi. Asia ei kuitenkaan ollut hänen päätettävissään, ei, vaikka hän oli seisontapaikalla valmiina olevan Lockheed Constellation -lentokoneen pilotti ja omistaja.
Hudson ei voinut tehdä paljon muuta kuin katsella ja odottaa, joten hän veti takkinsa taskusta hopearasian. Hän otti rasiasta Dunhill-savukkeen ja työnsi sen huultensa väliin. Hän ei piitannut ”Tupakointi kielletty” -merkeistä, joita oli liimattu viiden metrin välein, vaan kohotti Zippo-sytyttimen kämmentensä suojassa kasvojensa eteen ja sytytti savukkeen.
Hän oli melkein sadan metrin päässä lähimmästä lentokoneesta tai polttoaineletkusta, ja koko lentoasema oli läpimärkä. Hän arveli, että tupakoinnin aiheuttamien ongelmien mahdollisuus oli vähäinen. Ja kuka viitsisi poistua kuivasta, lämpimästä terminaalirakennuksesta moittiakseen häntä? Se mahdollisuus oli luultavasti vielä vähäisempi.
Hudson veti savua keuhkoihinsa syvään ja henkäisi tyytyväisenä.
Kanervanharmaa savupilvi hajosi, kun hänen takanaan avautui ovi.
Ulos astui mies, jolla oli huonosti istuvat vaatteet. Hänen pyöreät kasvonsa olivat osittain piilossa hatunlierin alla. Hänen takkinsa ja housunsa olivat karkeaa villakangasta ja näyttivät olevan peräisin puna-armeijan talvimallistosta. Ohuet, sormettomat käsineet täydensivät vaikutelman matkaa tekevästä maalaismiehestä, mutta Hudson tiesi totuuden. Tuosta miehestä, hänen matkustajastaan, tulisi pian rikas. Toisin sanoen tulisi, jos mies eläisi tarpeeksi kauan päästäkseen Amerikkaan.
”Kirkastuuko sää?” mies kysyi.
Uusi imaisu savukkeesta. Uusi sävynpöllähdys ennen kun Hudson vastasi.
”Ei”, hän sanoi alakuloisesti. ”Ei tänään. Eikä ehkä viikkoon.”
Hudsonin matkustaja oli venäläinen nimeltä Tarasov. Hän oli paennut Neuvostoliitosta. Hänen tavaransa koostuivat kahdesta teräksisestä matka-arkusta, jotka olivat niin painavia, että olisivat voineet sisältää kiviä. Ne kököttivät lukittuina ja ketjuilla kiinnitettyinä Hudsonin lentokoneen lattialla.
Hudsonille ei ollut kerrottu, mitä arkut sisälsivät, mutta hiljattain perustettu Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA maksoi hänelle pienoisen omaisuuden saadakseen ne ja Tarasovin Amerikkaan. Hän arvasi, että CIA maksoi Tarasoville vielä paljon enemmän loikkauksesta ja arkkujen tuomisesta.
Toistaiseksi kaikki oli sujunut hyvin. Eräs amerikkalainen tiedusteluvirkailija oli onnistunut kuljettamaan Tarasovin Jugoslaviaan, joka oli niin ikään kommunistinen maa mutta jossa ei Titon alaisuudessa rakastettu Stalinia. Hudson oli tuntuvan lahjuksen avulla pystynyt lentämään Sarajevoon ja pois sieltä ennen kuin kukaan oli alkanut kysellä.
Sen jälkeen he olivat matkanneet länteen, mutta tappokäsky oli annettu ja oli tehty yksi murhayritys, jonka jäljiltä Tarasovin sääressä oli edelleen luoti ja hän ontui.
Hudson oli saanut käskyn toimittaa Tarasov Yhdysvaltoihin mahdollisimman nopeasti ja pysyä matkalla hissun kissun, mutta mitään tiettyä reittiä ei ollut määritelty. Hyvä olikin, sillä hän ei olisi noudattanut sitä.
Hän oli toistaiseksi vältellyt vähänkin merkittäviä suurkaupunkeja ja suunnannut sen sijaan Azoreille, missä hän voisi tankata koneen ja lentää sitten yhtä kyytiä Valtoihin. Suunnitelma oli hyvä, mutta hän ei ollut ottanut lukuun säätä eikä Tarasovin lentopelkoa.
”He löytävät meidät täältä ennen pitkää”, Hudson sanoi. Hän kääntyi matkustajansa puoleen. ”Heillä on agentteja kaikkialla, ainakin joka satamassa ja lentoasemalla.”
”Tehän sanoitte, että tämä on syrjässä reiteiltä.”
”Aivan”, Hudson sanoi. ”Ja kun he eivät löydä meitä yhdestäkään paikasta, joka on ’reiteillä’, he alkavat etsiä muualta. Ovat luultavasti jo alkaneet.”
Hudson imi savukettaan. Hän ei ollut varma, että venäläiset tarkistaisivat Azorit. Mutta kun kaksi amerikkalaista ja yksi jotain muuta kansallisuutta edustava laskeutui kentälle lentokoneella, joka oli pohjimmiltaan kansainväliseen liikenteeseen kelpaava matkustajakone, ja odotteli sitten kolme päivää puhumatta kenenkään kanssa, tapaus oli juuri sellainen, joka saattaisi herättää huomiota.
”Jossain vaiheessa teidän on ratkaistava, kumpaa pelkäätte enemmän”, hän sanoi ja nyökkäsi tihkusateessa kököttävää konetta kohti. ”Pieniä ilmakuoppia vai veistä vatsaan.”
Tarasov katsoi tummalle, myllertävälle taivaalle. Hän kohautti olkapäitään ja kohotti käsiään kämmenet ylöspäin kuin yrittäisi ilmaista, että minkäs teet. ”Emme voi lentää tällaisessa säässä.”
”Laskeutua”, Hudson korjasi. ”Emme voisi laskeutua tällaisessa säässä.” Hän matki kädellään lentokonetta, joka vähentää korkeutta ja valmistautuu laskeutumiseen.
”Mutta voimme totta vie nousta”, hän sanoi ja tällä kertaa nosti kättään. ”Ja sitten voimme suunnata länteen. Siinä suunnassa ei ole vuoria. Ei muuta kuin valtameri…ja vapaus.”
Tarasov pudisti päätään, mutta Hudson näki hänen päättäväisyytensä horjuvan.
”Tarkistin New Yorkin sään”, Hudson sanoi valehdellen taas. Hän ei suinkaan ollut kysellyt säästä, sillä hän ei halunnut kenenkään arvaavan heidän määränpäätään. ”Siellä on kirkasta kaksi vuorokautta, mutta sen jälkeen…”
Tarasov näytti ymmärtävän.
”Joko lähdemme nyt tai olemme viikon jumissa täällä.”
Tarasov ei tuntunut pitävän kummastakaan vaihtoehdosta. Hän katsoi maahan ja sitten isoon, hopeanväriseen Constellationiin, jossa oli neljä valtavaa mäntämoottoria ja pyrstössä kolme sulavalinjaista sivuperäsintä. Hän katsoi sateeseen ja yöhön sen tuolle puolen.
”Pystyttekö nousemaan täältä?”
Hudson näpäytti savukkeen maahan ja rusensi sen sammuksiin kengällään. Hän oli voittanut. ”Pystyn”, hän sanoi.
Tarasov nyökkäsi vastahakoisesti.
Hudson katsoi koneen suuntaan ja teki kädellään veivaavan eleen. Kuului käynnistysmoottorin terävä ääni, ja kolmosmoottorista pöllähti mustaa savua. Sytytystulpat toimivat ja suuri tähtimoottori heräsi eloon. Hetken kuluttua valtava potkuri pyöri jo 1 500 kierrosta minuutissa ja puhalsi sadetta ja pärskeitä taaksepäin. Muutaman sekunnin kuluttua käynnistyi ykkösmoottori.
Hudson oli toivonut, että pystyisi taivuttelemaan heidän matkustajansa lentämään. Siksi hän oli jättänyt lentoperämiehensä Charlie Simpkinsin koneeseen ja kehottanut tätä pitämään sen lähtökunnossa.
”Tulkaa”, Hudson sanoi.
Tarasov henkäisi syvään ja astui pois ovelta. Hän lähti kävelemään kohti odottavaa konetta. Kun hän oli puolimatkassa, kajahti laukaus. Sen kaiku raikui märällä asvaltilla, ja Tarasov horjahti eteenpäin, köyristi selkäänsä ja nytkähti sivulle.
”Ei!” Hudson huusi.
Hän syöksähti eteenpäin, piti miehen jaloillaan ja hoputti tätä koneen suuntaan. Kuului toinen laukaus. Se ei osunut, vaan luoti kimmahti betonista oikealla.
Tarasov kompastui. ”Tulkaa!” Hudson huusi ja yritti saada miehen nousemaan.
Seuraava luoti osui Hudsonin olkapäähän ja kiepautti hänet ympäri. Hän kaatui ja kierähti maassa. Luoti oli paiskannut häntä alaspäin kuin joku olisi lyönyt ylhäältä. Hän arvasi, että laukaus oli ammuttu terminaalin katolta.
Hudson värähti kivusta ja otti kainalokotelostaan .45-kaliiperisen Coltin. Hän kääntyi, tähtäsi katolle ja alkoi tulittaa suuntaan, jossa arvioi sala-ampujan suunnilleen olevan.
Ammuttuaan neljä laukausta Hudson oli näkevinään hahmon, joka sukelsi terminaalin katon reunan taakse. Hän ampui vielä kerran, tarttui taas Tarasoviin ja kiskoi tätä takaperin konetta kohti kuin kelkkaa, kunnes he saapuivat lähellä koneen etuosaa oleville portaille.
”Nouskaa”, Hudson huusi ja yritti nostaa miestä.
”En…pysty”, Tarasov sanoi.
”Minä autan”, Hudson sanoi ja nosti. ”Teidän ei tarvitse kuin –”
Kun hän punnersi Tarasovia jalkeille, kuului uusi laukaus ja mies rojahti kasvoilleen maahan.
Hudson syöksähti portaiden taakse ja huusi koneen avoimen oven suuntaan:
”Charlie!”
Ei vastausta.
”Charlie! Mikä tilanne?”
”Valmista on!” Charlie huusi.
Hudson kuuli kahden viimeisen moottorin käynnistyvän. Hän tarttui Tarasoviin ja kieräytti tämän ympäri. Miehen ruumis oli veltto kuin räsynukella. Viimeinen laukaus oli lävistänyt kaulan. Hänen silmänsä tuijottivat elottomina ylöspäin.
...