ROCKNOMICON

toimittaneet
Magdalena Hai & Hanna Matilainen

Tampere 2015

osuuskumma.fi

1. painos / versio

Kustantaja
Osuuskumma-kustannus

www.osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Copyright © kirjoittajat ja Osuuskumma-kustannus 2015

Toimitus
Magdalena Hai
Hanna Matilainen

Taitto:Maria Carole
Kansi:Magdalena Hai
Kannen taitto:Jani Laatikainen
ePub:Kari Välimäki

Painopaikka:Tallinna Raamatutrükikoda, Viro

ISBN 978-952-6642-47-5 (nid.)
ISBN 978-952-6642-48-2 (ePub)

Sisällysluettelo

Esijuonto

Olet napannut tämän kokoelman käsiisi novellien vuoksi, et esipuheiden. Siispä lyhyestä virsi kaunis. Emme piinaa sinua pitkään.

ROCKNOMICON sisältää rock- ja metallimusiikkiaiheisia novelleja. Musiikki on kautta aikain inspiroinut kirjailijoita heidän luovuuden vimmaisessa työssään. Musiikkia ja kirjallisuutta yhdistävät tarinat; laulut ja kirjat ovat molemmat kertomataidetta. Ne maalailevat toisia maailmoja tai kääntävät katseen ihmiseen itseensä. Ne kertovat iloista ja suruista, sodasta ja rakkaudesta, yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Ne voivat olla yhteiskuntakriittisiä, kantaaottavia, uskonnollisia ja poliittisia.

Rock. Roll. Scream. Shout. Nauti! Eläydy! Osuuskumman kirjailijat sekä vierailevat tähtemme tarjoilevat sinulle nyt kymmenen kertomuksen mitalla verta, hikeä ja kyyneleitä. Anna näiden tarinoiden upota ihosi alle. Kuuntele kitaroiden helinää, karmeaa karjuntaa, käheitä kuiskauksia, basson jytkettä, rumpujen räimettä. Tee mielikuvitusmatkoja enemmän ja vähemmän tunnettujen rokkareiden parissa menneisyydestä tulevaisuuteen, kotimaahan ja ulkomaille, synkiltä soilta kaupungin sykkeeseen – ja elämästä kuolemaan.

Magdalena Hai & Hanna Matilainen

Tervetuloa ROCKNOMICONIIN!

Ensimmäinen tarinamme kertoo eräästä perjantai-illasta, jona oli naamiaiset ja äidin tekemää makaronilaatikkoa, sekä musiikista, joka muutti kaiken.

Maija Haavisto

Perjantai-illan huumaa

Vaikutat niin kummalta nykyään, mutsi sanoi viime viikolla. Olisi halunnut pitää äiti-poika -keskustelun, mutta lähdin lätkimään. Se on alkanut epäillä, että käytän huumeita. Jossain vaiheessa se tenttasi, miksi pidän aina pitkähihaista. Huomautin että on lokakuu, tulee kylmä t-paidassa. Epäili kai, että käsivarret ovat täynnä pistojälkiä.

Siksi en sanonut mutsille mitään koulun naamiaisdiskosta. En minä ole menossa, mutta mutsilla on iltavuoro, luulisi kuitenkin että menen. Ei kiinnosta jorata Nyykkäreitä, ei siellä ole minulle mitään musaa. Tai mitään muutakaan. Enkä halua miettiä naamiaisasua. Ope sanoi kyllä, ettei asu ole pakollinen.

Mutsi jätti Tupperwaressa merimiespataa jääkaappiin. Se ei koskaan muka muista, että en diggaa jauhelihasta. ”Vaikutat niin kummalta nykyään.” Voi mutsi parkaa, etsimässä pistojälkiä pojastaan.

Kaikki meidän luokalta ovat menossa diskoon paitsi minä ja Teemu. Teemu kuuntelee vain heviä ja sillä on pidempi letti kuin minulla, käkkärä kuin Jon Bon Jovilla. Oma fledani on tylsä ja piikkisuora. No, pärstään ja kroppaan verrattuna se on ihan siedettävä, mutta olisi edes vähän kihara. Mutsin mielestä murkkujen kuuluu inhota ulkonäköään, helppohan sen on sanoa.

Mika meinasi ensin pukeutua Indiana Jonesiksi, mutta päätyi Karhukoplaan. Sillä kasvaa jo parta, saa sängen leukaan. Luojan kiitos minulla ei. Mika on muutenkin tosi karvainen. Kuka voi haluta pukeutua Karhukoplaksi. Mika jonka elämässä tärkeintä on lätkä ja akkari. Tappara on terästä, muut tulee perästä, kunpa en kuulisi sitä enää ikinä.

Villen serkku opiskelee amiksessa kosmetologiksi ja kuulemma maskeeraa hänet Jokeriksi. Ville ehdotti, että serkku voisi meikata minutkin. Sanoin, että ei tarvitse, en minä mitään maaleja halua naamaan.

Huvittaa mutsin huumepelot. Mihin minä aineita tarvitsisin, kun rock on keksitty? Eno antoi rippilahjaksi mankan, vaikka mutsi yritti protestoida. Hassata niin paljon rahaa teinipoikien ohimeneviin villityksiin. Rippilahjan pitää olla tulevaisuutta varten. Mutsilta sain hopeisen ristin, jonka tungin pöytälaatikkoon.

Tulevaisuus on ihan helvetin kaukana.

Mankassa on kaksi kulmikasta kaiutinta ja kaksi kasettipesää. Olen äänittänyt sillä parhaita biisejä kirjaston kaseteilta ja Radio Cityltä, joka kuuluu Helsingistä vähän rahisten. Sain enolta mankan mukana pinon kromikasetteja, oli kuulemma löytänyt ne halvalla Aholaidasta. Niissä on tosi hyvä soundi, tuntuu kuin se rahinakin katoaisi johonkin. Niihin mahtuukin enemmän kamaa kuin etiketin mukaan pitäisi. Enon antamat kasetit alkavat olla lopussa enkä ole löytänyt uusia samanlaisia mistään. Aholaidassa väittivät, ettei mitään sellaisia ole ollutkaan myynnissä.

Painan playta ja lysähdän sängylle. Kasetilta räjähtää soimaan Alice Cooperin Poison. Kyttäsin kauan ennen kuin sain sen kokonaan nauhalle, mutta se oli sen arvoista. Biisin alku on kuin pommi. Kitarat vonkuvat ja Cooperin ääni repii ihon kananlihalle. Tunnen ryhdin parantuvan ja olemattomien muskeleiden pingottuvan. Sulaudun biisiin, se virtaa koko kropassani. Ville sanoi, että minä en hymyile melkein koskaan. Näkisipä tämän naaman nyt.

Kaivan kaapista vaaleanpunaisen hihattoman paidan. Se sopii revittyihin farkkuihin täydellisesti, vaikka korostaakin turhan paljon hartioiden leveyttä. Nahkahousuja mutsi ei anna ostaa. Tupeeraan hiuksiani samalla kun joraan rockin tahtiin. Hiusten pilaamista, niin mutsi sanoo.

Cooper saa väistyä dramaattisen pianon tieltä. Aluksi Heartin Alone ei kolahtanut minuun, nyt se on suosikkini haikeista biiseistä. Balladi eikä mitään kunnon heviä, mutta kertsi on yhtä dynamiittia kuin Poisoninkin. Minulle se ei kerro kenestäkään tietystä tytöstä, vaan tytöistä yleisesti. Siitä mitä ei voi olla. Se on niin naisellinen kuin tymäkkä rockbiisi vain voi. Muut ajattelevat, että siinä nainen laulaa miehelle, mutta minusta siinä ihan selvästi nainen laulaa naiselle. Musassa parasta on se, että sen voi tulkita ihan miten ikinä lystää. Joku muu kertoo minun tarinaani juuri minulle, sen saa kuulla niin kuin haluaa.

Syvä sisäänhenkäys ja suihkaus hiuslakkaa. Pari askelta toiseen suuntaan, syvä henkäys ja lisää lakkaa. Kun happi alkaa loppua, siirryn olkkariin. Väännän musiikin kovemmalle, jotta vinkuva skittakin kuuluu sinne. How do I get you alone, laulan, falsettinikin on liian matala, ja sumutan lisää. Musiikki kietoo minut itseensä, se on yhtä fyysistä kuin spraytöhnästä karheutuva tukka sormieni välissä. Mutsi sanoi, että hiuslakan hengittäminen on kuin haistelisi liimaa. Se jaksaa aina varoitella imppaamisella. Peilaan itseäni eteisen maahan asti ulottuvasta palapeilistä, otan erilaisia poseerauksia ja ilmeitä, yritän näyttää siltä kuin Suosikin kannessa. Mutta jotain puuttuu.

Ehdin jo säikähtää, kun en löydä kalsarilaatikon perukoilta etsimääni. Olisiko mutsi voinut...? Sieltä perältä se onneksi lopulta löytyy, se on vain valunut pohjalle. Tummansiniset pitkät kalsarit, joiden sisään olen piilottanut Danalta lainaamani meikit. Ne ovat minulla luvan kanssa, mutta tuskinpa mutsi katsoisi sitä hyvällä. En tiedä edes, mitä Dana on asiasta mieltä. Ei minusta tietysti saa yhtä kaunista kuin hän, ei mitenkään. Ei voi peiliä syyttää, jos naama on vino, mutsi sanoo. Vitun mutsi.

Viimeiset syntikkasoinnut starttaavat. Biisi ei ollut ehtinyt ihan loppuun asti, kun juontaja alkoi hölistä päälle. Mutta nyt tarvitaan bailuhenkisempää naisenergiaa. On perjantai-ilta. Vaihdan toisen kasetin. Pat Benatarin All Fired Up alkaa pienestä, mutta kasvaa mahtavan suureksi. Pat on maailman ihanin nainen. Niin kuin naispuolinen Jon Bon Jovi. Tummankarhea ääni välillä melkein kuin miehellä, mutta kuitenkin selvästi naisen. Niin kaunis nainen, niin kaunis ääni. And now I got a new fire, burnin' in my eyes, lightin' up the darkness, movin' like a meteorite. Uskon ihan mitä vain hän kertoo minulle.

Osaan meikata jo aika hyvin. Ensin mustaa kajalia, niin inhottavalta kuin sitä tuntuukin laittaa ihan silmämunan viereen. Sitä tulee reilusti, mutta ei niin paljon, että muistuttaisin Alice Cooperia. Lopputulos on inhotuksen arvoinen. Rajaus saa silmät pomppaamaan esiin. Lisään vielä vähän ylimääräistä silmäkulmiin. Sitten hopeista luomiväriä, jota häivytän vähän sormilla, niin kuin mutsin yhdessä lehdessä neuvottiin. Peilistä näkyvä tyyppi on aavistuksen glam ja erittäin rock.

Olisinhan minä voinut lähteä sinne naamiaisiin. Antaa Villen serkun maskeerata minut zombieksi. Kaikki kehuisivat sitä meikkiä. Helvetin siisti. Voisin pyytää jotain tyttöä tanssimaan, ne kauhistelisivat tietysti sitä zombiemeikkiä, mutta lähtisivät kyllä. Mitäköhän Danalla on päällä?

Now I believe there comes a time, when everything just falls in line, laulan yhdessä Patin taustalaulajien kanssa, mutta en liian kovaa, jotta en peittäisi hänen jumalaista kähinäänsä. Vielä voi vähän kääntää lisää volyymiä. The deepest cuts are healed by faith.En tiedä puhutaanko siinä Jumalasta, tuskin. Siinä puhutaan minusta. All fired up,puin nyrkkiäni ilmassa. Jos voisin olla nainen, haluaisin olla Pat Benatar.

Tarvitsen lisää meikkiä. Kalsareiden sisällä on vielä poskipuna ja ihana paloautonpunainen huulipuna. Vedän poskia sisään ja sudin niille pinkkiä punaa. Sitten huulet. Painelen ylimääräisen huulipunan paperipyyhkeeseen. Tulipunainen suukko ihanalta naiselta, mutta se olenkin minä. Kun punaa huulensa, muuttuu heti ihan eri ihmiseksi.

Sitten jyrähtää ilmoille kaikkein paras biisi, Twisted Sisterin We're Not Gonna Take It. Tässä biisissä on kaikki energia mitä maailmassa on, se on kuin ruutitynnyri. Vieläkin jurppii, että missasin Twistareiden keikan Rantarockissa pari vuotta sitten, mutta mutsi ei olisi koskaan päästänyt lähtemään niin kauas, ja kavereidenkin mielestä se oli ihan out. Mutta kun kuuntelen tätä biisiä, se ei haittaa. Kun suljen silmäni, huidon ja huojun isolla stadionilla eturivissä, yleisö mylvii bändin tahdissa. Laulan niin kovaa kuin keuhkoista lähtee. Onneksi ei asuta kerrostalossa.

Kuvitelmissani olen aikuinen ja voin elää niin kuin haluan. Niin kuin oikeasti haluan. Kukaan ei tule sanomaan minulle, mitä minun pitää olla, mitä musiikkia voin kuunnella, millaisia vaatteita ja meikkejä voin käyttää. Jos katson peiliin, sieltä näkyy minä. Huulipunat ja kaikki. Ei tarvitse miettiä, haukkuuko joku homoksi, jos tykkään väärästä leffasta.

Jossain vaiheessa lauluni alkaa kuulostaakin naiselta. En ole enää baritoni, vaan ehkä altto. Vai jopa mezzosopraano niin kuin Pat Benatar?

Vilkaisen alaspäin ja sitten toisenkin kerran. Pitää kokeilla vielä kädellä. Pakko se on uskoa. Lantio on leventynyt, suorasta on tullut kaari, johon kädet asettuvat mukavasti. Ei, ei se voi olla. Housut sopivat yhä kiinni. Sen täytyy olla vyötärö, joka on kaventunut, paita on löysempi siitä kohtaa. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta tavallaan on, paljonkin.

Panen kädet puuskaan uusille lanteilleni ja suoristan ryhtini niin suoraksi kuin mahdollista. Vasta silloin tajuan että paitani alla pullottaa kaksi pientä rintaa. Ne tuntuivat niin luonnollisilta, etten aluksi kiinnittänyt niihin huomiota. Ehkä vain kuvittelen, mutta käyn katsomassa peilistä ja näen ne siinäkin. Tytön kroppa.

Ihailen itseäni eri kulmista. Kasvot ovat kaventuneet ja iho tuntuu sileämmältä sormiin. Olisi helppo unohtua hipelöimään sitä. Koko keho on pehmeä, se liikkuukin pehmeästi ja sulavasti. Nyt vasta tajuan, miten tönkkö olen aina ollut. Vaatteet näyttävät paljon paremmalta tytön päällä, kun kropassa on muotoja eikä se ole vain yhtä pötköä. Minä näytän paremmalta. Kuulostankin. Suikkailen suukkoja peilille punahuulillani ja tilutan ilmakitaralla sooloa. Sitten tulee taas kertosäe. We're Not Gonna Take It. Enon kasetit kuulostavat huipuilta ja minäkin kuulostan oikein hyvältä naisen äänellä. Kokeilen kaulaani enkä löydä aataminomenaa.

Jos voisi vain panna kaikille vastaan niin kuin Twistareiden biisissä ja kaikki onnistuisi niin kuin Pat Benatar laulaa.

Mieleeni nousee pähkähullu, läpikotaisin järjetön ajatus: entä jos lähtisin kuitenkin sinne diskoon? Kun olen itseni tällännyt niin komeaksi. Kauniiksi.

Aluksi koko idea tuntuu mahdottomalta, mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä enemmän se houkuttelee. Minähän voisin olla vaikka Ilmarin sisko. Lisään silmäkulmiin vielä aavistuksen kajalia, jotta silmät muuttuvat kissamaisemmiksi. Olisi sääli, jos kukaan ei pääsisi näkemään niitä.

Joitain tilaisuuksia voi tulla vain kerran.

Mutsin mustat korkokengät sopivat minun jalkaani, vaikka ei pitäisi. Korot ovat liian korkeat, en uskalla lähteä niillä. Nyt kun mutsi tulisi kotiin, minkä slaagin se saisikaan. Ei vain naisten vaatteet, vaan sen vaatteet.

Nappaan kenkähyllystä toiset, nahanruskeat korkkarit. Väri on oikeastaan aika rock. Keikistelen peilin edessä, kävelen lanteet keinuen. Lanteet. Panen toisen käden pään taakse ja kallistan päätä taaksepäin, suu vähän avoinna. All fired up. Nyt kun olisi Polaroid-kamera.

Lämmitän pienen nokareen merimiespataa mikrossa ja tursotan reilusti ketsuppia päälle. Melkein saman väristä kuin huulipuna, joka lähtee ruoan mukana melkein kokonaan. Ehkä parempi niin. Putsaan lopun punan pois nessulla ja peilaan vielä kerran. Silmämeikki toimii hyvin yksinäänkin. Nahkarotsi niskaan ja menoksi. Opehan sanoi, että ei tarvitse naamiaisasua.

Olipa kerran Sari, joka lauloi pikkuveljestä. Se Sari kasvoi isoksi ja alkoi kertoa tarinoita ajassa vaeltavista liskoista, haltioista ja Hirvistä. Tämä on Sari Peltoniemen kertomus tyhmästä Johanneksesta ja hänen Montistaan, paikassa nimeltä Akanvirta.

Sari Peltoniemi

Akanvirta

– Tule jo, Johannes, Monti huusi oven raosta. – Mikä kestää?

Johannes oli varmistanut että kaikki oli kunnossa, vaikkei oikeastaan olisi tarvinnut. Hän halusi kuitenkin. Se oli illan paras hetki melkein aina, hienointa baarin pitämisessä. Seisoa hetki keskellä lattiaa, katsella tyhjennyttä esiintymislavaa ja saada vielä korviinsa kaikuja siitä mitä illan aikana oli soitettu, huudettu, naurettu, metelöity. Nahisteltukin, ja itketty.

– Yks juttu vielä. Tulen ihan pian.

Kiihoke oli ollut illan paras bändi. Johannes tunsi soittajat hyvin, varsinkin laulajahuutajan. Arja näytti kaikille, mitä punk tarkoitti: sitä että keski-ikäinen perheenäiti sopii keulakuvaksi siinä missä nuoret rokkikukotkin. Johannes oli jo sopinut Kiihokkeen seuraavasta keikasta Akanvirrassa. Hän sai päättää ja valita, eikä Akanvirran lavalla tarvinnut ikinä nähdä mitään teennäistä paskaa.

Yhtään puhdasta lasia ei löytynyt, joten Johannes tiskasi oman vesituoppinsa huolellisesti. Hän laski sen täyteen Koffin kolmosta ja asetti tarjottimelle. Jääkaapissa oli tallessa se sämpylä, jota ei saanut syödä. Johannes oli keksinyt kiinnittää siihen lapun: ”Sisältää kinkkua!!!”

Aikaisemmin lapussa oli lukenut ”Ei saa syödä!!!” ja se oli ollut melkein sama kuin ei lappua ollenkaan.

Johannes poisti suojakelmun ja laittoi sämpylän tarjottimelle oluen viereen.

Kotiin oli lyhyt matka, oikeastaan vain muutama askel. Johannes halusi kumminkin joka ilta kävellä matkan Montin kanssa ja niin Montikin Johanneksen. Miten kaikki olikin muuttunut niin hyväksi.

Ei siitä ollut pitkä aika, kun Johannes oli ajatellut joka aamu herätessään ettei haluaisi herätä. Ettei ollut mitään syytä nousta sängystä. Ettei hän halunnut raahustaa päivää toisensa perään vain jotta pääsisi taas nukkumaan. Kaverit vetivät kiljua ja mitä milloinkin saivat, mutta Johannes ei halunnut. Oli pelkkää itsensä huijaamista panna päänsä sekaisin, eikä Johannes ollut mikään huijari.

Enää sellaisia ei tarvinnut miettiä. Hän oli löytänyt Montin tai oikeastaan Monti hänet. Silloin Akanvirta ei vielä ollut Johanneksen, kun Monti tuli sinne bändinsä kanssa esiintymään, mutta siellä Johannes oli silti ollut niin kuin kaikki muutkin, tietenkin. Montgomery & the Vates ei käynyt Suomessa joka päivä eikä edes joka vuosi.

Mutta nyt Montgomery asui täällä ja oli Johanneksen oma ja sanoi: – Anna käsi.

Koti ei ollut suuri, mutta kokonainen talo kuitenkin. Johannes ei ollut edes haaveillut sellaisesta, mutta sinne he kävelivät tänä iltana niin kuin jokaisena iltana läpi pitkän talven. Kissat odottivat eteisessä. Monti antoi niille ruokaa, ja sillä välin Johannes nousi portaat makuuhuoneeseen ja riisuutui hätäisesti. Sitten Monti olikin jo siinä ja tuuppasi hänet hellästi sängylle.

Kissat herättivät Johanneksen tavallista aikaisemmin, mutta hän oli valmis nousemaan ylös.

Monti nukkui aina pitempään. Joka aamu Johannes sai katsella nukkuvaa rakastaan, tämän tummia piirteitä, kapeaa nenää renkaineen, pitkiä silmäripsiä. Kasvot olivat niin kapeat että Johannes olisi heittäytynyt mammaksi ja alkanut tuputtaa Montille rasvaista ruokaa, ellei olisi tiennyt että tämä söi paljon ja mielellään, vieläpä laittoi ruokaa kuin mikäkin huippukokki. Monti ei vain lihonut eikä turvonnut. Silti hänen hentoisuutensa jotenkin pelotti Johannesta. Jos joku olisi halunnut katkaista Montin tikkuranteet tai kurjenkoivet, se olisi käynyt yhtä helposti kuin spagetin pätkiminen. Hänet olisi voinut litistää kämmenen alle kuin lukin.

Johannes ajatteli olevansa suojelija, loppujen lopuksi, vaikka Monti väittikin suojelevansa häntä.

Kun talossa ei ollut vieraita, saattoi touhuta ja kolistella niin kuin halusi. Yleensä vieraita oli melkein aina. Mitä järkeä olisi asua talossa, elleivät sinne saisi tulla kaikki, jotka sattuivat tarvitsemaan yösijaa. Sen Johannes sanoi Montillekin aina kun tämä valitti rauhattomuudesta tai siitä, että talosta toisinaan katosi tavaraa.

– Hullu, sanoi Monti silloin. – Sun mieli muuttuu vielä, kun joku idiootti laittaa bonfire olkkarin lattialle.

Ei siitä riitaa syntynyt. Loppujen lopuksi Montille riitti, että vieraat eivät häirinneet kissoja eivätkä kuseksineet sisälle. Joskus hän halusi olla yksin, mutta Johannes oli oppinut tunnistamaan ne hetket ja järjestämään Montille sen mitä tämä tarvitsi.

Johannes käynnisti tietokoneensa. Keskiviikkona Akanvirtaan oli tulossa Valse Lente, ja se tarkoittaisi kiireistä iltaa. Mainosjuliste oli vielä tekemättä. Johannes poimi kuvia bändin kotisivulta ja asetti niitä Akavirran omaan mainospohjaan. Monti olisi osannut tehdä sen paremmin, mutta hän tarvitsi leponsa.

Valse Lenten ruoat odottivat kylmäkomerossa ja täysi oluttynnyri baaritiskin vieressä. Muutenkin varasto oli täydennetty ja koko paikka siivottu, rikkinäiset tuolinkulmat hiottu ja jopa biljardipöydän verka puhdistettu. Kassassa oli rahaa ja Johannes tiesi tarkistamattakin, että bändi ja miksaaja saisivat sen mitä oli sovittu.

Lippuja Akanvirtaan ei myyty koskaan. Se oli ollut Johanneksen periaate alusta saakka eikä siitä tingitty. Jokaisen piti päästä kuuntelemaan musiikkia silloin kun halusi. Aluksi Johannes oli jakanut juomiakin ilmaiseksi, mutta sitten sana oli kiirinyt liian laajalle. Ihmisiä oli saapunut laumoittain ja poliisikin oli tietysti kiinnostunut.

– Lapsellinen ja vähän tyhmä, oli Johannesta kuvailtu eikä mitenkään salaa, eikä hän voinut kuin myöntää. Hän oli odottanut ihmisiltä liikaa. Monti oli vain nauranut, muttei ivallisesti vaan sillä tavoin kuin hän Johannekselle nauroi muutenkin. Ihmetellen ja niin, että Johannesta alkoi punastuttaa. Ei hän ansainnut sellaista naurua. Hänhän oli vain tomppeli-Johannes, joka osasi niin huonosti englantia, ettei olisi voinut edes keskustella Montin kanssa, ellei tämä olisi ollut nero-Montgomery. Nero-Montgomery oli oppinut suomen kielen niin nopeasti että se tuntui melkein mahdottomalta. Niin kuin hän olisi suihkuttanut uutta kieltä päälleen ja uinut siinä.

Valse Lente veti Akanvirran täyteen niin kuin aina ennenkin. Ihmisiä tuli kauempaakin, ja Johannes oli luvannut yösijan kaikille.

Monti saapui Akanvirtaan vasta sitten kun Johannes oli laittanut tekstiviestin, että bändi oli aloittamassa. Hän ei käynyt baarissa joka ilta, vaikka tuli aina noutamaan Johanneksen kotiin. Montiin oli jo totuttu, mutta hän saattoi silti herättää pientä kohinaa. Toisinaan jotkut jopa päivystivät Akanvirrassa vain nähdäkseen Montin. Sellaista hän ei aina jaksanut ja pysytteli kotona, kun ei halunnut jakaa nimmareita tai lätistä vieraitten ihmisten kanssa juttuja, jotka oli lätissyt miljoonaan kertaan.

Joskus hän tuli, ja niitä iltoja Johannes odotti. Kun Monti astui ovesta, Johannes tunsi heti hiukan muuttuvansa niin kuin olisi napannut jonkun mielialapillerin. Perustyytyväisyys vaihtui riemuun, joka tykytti suonissa.

Valse Lente soitti pitkään ja yleisö kerjäsi sitä takaisin lavalle yhä uudestaan, vaikka miehet olivat jo rättiväsyneitä. – Valse! Lente! Valse! Lente!

Tällainen ilta oli täydellinen. Joskus Johanneksen oli pakko miettiä, kuinka monta täydellistä iltaa mahtuu yhteen elämään. Varmasti niitä oli rajallinen määrä, ja Johannes oli saanut jo monta.

Keikan päätyttyä hän lastasi tarjottimelle oluttuoppeja ja vei ne takahuoneeseen bändille ja Montille. – Haenko myös loput ruoat? Ette syöneet vielä kaikkea.

– Hae vain. Täällä on aina paras safka. Montiko sen tekee? kysyi kitaristi, Rami sen nimi oli.

– Ei kun ne tilataan yhdestä pitopalvelusta, Johannes sopersi.

Hän kiirehti tiehensä, mutta ehti kuulla keskustelun aloituksen: – Eikö sellaset pitopalvelut oo törkeän kalliita? Miten pitkään se Johanneksen perintö riittää? Tässä on kuitenkin kaikkia kuluja ja...

Monti keskeytti: – Johanneksella oli rikas täti. Ja myydäänhän täällä kaljaa vaikka kuinka. Ei Johanneksella ole mitään ongelmaa.

Enempää Johannes ei kuullut ja päätti viivytellä sen aikaa, että puheenaihe olisi varmasti vaihtunut. Vielä jonkin aikaa hän voisi yksinkertaisesti vain sivuuttaa tällaiset asiat, mutta sitten täytyisi keksiä jotakin. Monti voisi takuulla kehittää mahtavan selityksen. Pitäisikö hänelle sittenkin kertoa? Hän ymmärtäisi, Johannes oli melkein varma siitä. Melkein.

Monti ei ollut kysellyt mitään sen koommin, kun Johannes oli valehdellut saaneensa ison perinnön ja ostaneensa sillä Akanvirran ja viereisen talon. Ja että rahaa oli vielä jäljellä paljon ja sitä riittäisi tosi, tosi pitkään jos Johannes ei tuhlaisi mihinkään typerään.

Varmasti Montikin oli joskus miettinyt. Miten ihmeessä varoja riitti jokaöiseen suursiivoukseen ja pitopalveluun, joka täytti jääkaapin toiveitten mukaan ja niin hienovaraisesti ettei sen työntekijöitä saati laskuja tarvinnut ikinä nähdä? Miksei käyty tukussa, miksei panimon auto milloinkaan ajanut pihaan? Mutta kun hän ei vaatinut selitystä, ei Johannes sitä yrittänyt tarjota, vaikka salailu kalvoi.

Kaikki oli hyvin. Johannes ei halunnut rikkoa sitä, ei edes vaarantaa. Oli parempi vain olla ja antaa kaiken mennä omia latujaan. Jos hyvin kävisi, se latu ei päättyisi ikinä.

Ja kuitenkin pieni ääni Johanneksen päässä muistutti: – Lapsellinen ja vähän tyhmä. Sinä, Johannes.

Se oli toukokuun viimeisiä päiviä. Kesä oli jo alkanut. Ihmiset istuivat Akanvirran pienellä terassilla vähissä vaatteissa, aloittivat aikaisemmin ja joivat vielä enemmän kuin yleensä tapasivat.

Monti kuljeskeli ilman paitaa niin että kaikki näkivät hänen uuden tatuointinsa. Yläselän poikki kulki kahdeksan kirjainta, joista jokainen oli tyyliltään ja väriltään erilainen. Punainen kirjain hehkui tulisesti, sinisessä oli hiukan yötaivasta ja vihreässä silkkaa niittyä. Yksi kirjaimista oli koivun oksa. Tatuoinnin tekeminen oli kestänyt kauan, mutta nyt se oli parantunut ja kirkas.

J-O-H-A-N-N-E-S

Kukaan ei sanonut Montille, että nimitatuoinnit ovat aina riski.

Akanvirran ikkunat oli pesty niin kirkkaiksi että se olisi näyttänyt melkein oikealta ravintolalta, ellei ulkoseinien maali olisi hilseillyt ja kattolipassa kasvanut sammalta.

Myöhään iltapäivällä Monti grillasi seitanpihvejä ja munakoisoa. Johannes nukahti puutarhakeinuun. Vatsa oli täynnä ja sen päällä lepäsi kissa, pieni tuuli suhisutti puiden lehtiä. Nenässä tuntui vielä grillin tuoksu, johon sekoittui villin vihreitä keväthajuja puutarhasta. Nuorta koivunlehteä, voikukkaa, nurmikkoa virtasi Johanneksen sieraimiin ja kevyeen uneen.

Ennen Akanvirtaan paluuta Johannes kuunteli kuinka Monti skypetti isoäitinsä kanssa. Monti oli isoäitiin yhteydessä enemmän kuin muuhun sukuunsa. Johannes oli esitelty mummolle jo ajat sitten, mutta hän osallistui harvoin keskusteluihin. Hän ei ymmärtänyt mummon paksua skottimurretta juuri ollenkaan ja naisen katse tuntui porautuvan niin syvälle ettei sitä voinut vaivautumatta sietää.

Hämmentävintä oli kuitenkin se, ettei mummo näyttänyt mummolta ollenkaan vaan korkeintaan nelikymppiseltä. Toisaalta Montikin olisi hyvin mennyt parikymppisestä vaikka oli talvella täyttänyt kolmekymmentäviisi.

Makuuhuoneen pöydällä oli mummosta suuri valokuva. Sitä Johannes katseli mielellään, vaikka kuvastakin isoäidin katse tuntui tulevan läpi ja näkevän maitten ja merien takaa suoraan Johanneksen ja Montin vuoteeseen. Kuvassa isoäidin kanssa oli valtavan kokoinen koira ja taustalla muhkurainen puu, jonka Monti oli kertonut olevan hyvin vanha. – Isoäiti hoitaa sitä melkein kuin ihmistä, mutta hän nyt on muutenkin vähän eksentrinen.

Nyt Johannes pysähtyi kun kuuli nimensä mainittavan, mutta ei saanut asiasta mitään tolkkua. Hauska juttu se tuntui olevan.

– Mä meen, hän huikkasi ovenraosta.

Baarissa kaikki vaikutti siltä kuin pitikin. Bändi oli tulossa muutaman tunnin päästä, vegaaniruoat odottivat valmiina, astiat kiilsivät. Johannes valmisti sämpylän jääkaappiin, koska tiesi ettei illalla ehtisi. Sämpylän tuli olla itse leivottu, muulla ei ollut väliä. Se oli ainoa leipää koskeva sääntö.

Ilta kulki uomaansa kuin keväisestä lätäköstä kaivettu liri. Kukaan ei edes viitsinyt ruveta rähjäämään tai sammunut vessaan, vaikka olut virtasi niin että Johannes uskoi sen loppuvan kesken. Joskus se loppui ja silloin Johanneksesta tuntui, että niin pitikin; että niin oli tarkoitus.

Kun Johannes myöhemmin muisteli sitä päivää, hän ei keksinyt mitään ennettä johon olisi voinut tarttua. Ei edes aavistusta tai outoa oloa. Päinvastoin. Hän kulki aamusta iltaan voimansa tunnossa eikä murehtinut mitään, käveli illalla kotiin käsi Montin kädessä, silitti kissat, oli uupunut ja nukahti heti kun oli päässyt sänkyyn.

Poliisi koputti ovelle aamuyöstä.

– Vähän on rikottu paikkoja sun baarissa. Sullako ei ollut varashälytintä?

Johannes ymmärsi heti, mitä se merkitsi. Kaikki oli nyt tuhottu, ei vain joitakin laseja ja huonekaluja. Akanvirta oli kuollut, häneltä ainakin.

Hän ei olisi halunnut mennä katsomaan tuhoa, mutta poliisien vuoksi oli pakko.

He jankuttivat hälyttimestä eikä Johannes voinut sanoa, ettei sillä ollut enää mitään merkitystä. Hän potki lasimurskaa sivummalle ja tuijotti lattiaa.

– Mä luulin, ettei sitä tarvittaisi. Tänne ei ole kukaan ikinä murtautunut ja tossa ovensuussa nukkuu yksi spurgu melkein ympäri vuoden. Olen antanut sille makuupussin ja ruokaa ja mitä milloinkin.

– Kerta se on ensimmäinenkin, ja nyt sitten varmaan tajuat että...

– Joo, joo. Tuun heti aamulla tekemään rikosilmoituksen.

Niin Johannes sanoi vain saadakseen poliisit lähtemään.

Kun he olivat Montin kanssa kaksin, hän puhkesi ulisevaan itkuun. Ei sen niin väliä, että Akanvirta oli menetetty ja kodistakin täytyisi luopua. Mutta nyt Monti jättäisi hänet, se oli selvä. Monti kuului pakettiin.

– Mikä sua vaivaa? Ja miksi ihmeessä sulla ei ollut sitä hälytintä? Kyllä me saadaan tämä korjattua. Jos sun rahat on loppu, niin mun ei ole.

Monti puhui hitaasti ja rauhoittavasti, melkein hypnoottisesti. Siitä ei ollut mitään hyötyä. Johannes ulvoi entistä kovemmin eikä lakannut, ennen kuin Monti läpsäytti häntä poskelle.

– Johannes. Sä oot huono huijaamaan. Mä olen nähnyt alusta asti, että sä salaat jotakin, ja miettinyt miksi.

Niin. Miksi? Mitä sillä oli enää väliä. Johannes antoi kaiken tulla. Hän ei pitänyt salaisuuksista ja tämä oli suuri. Niin suuri, että hän oli hädin tuskin jaksanut kantaa sitä. Nyt ei enää tarvinnut jaksaa, vaikkei siitä tiedosta ollut lohduttamaan.

– Akanvirta on vanha paikka. En mä oikein edes tiedä, kuinka vanha. Tässä oli ennen maatalo. Sitä varten se... tyyppi on täällä eikä halua lähteä pois. Mutta se on mukava eikä se vaadi paljon.

Monti ei näyttänyt niin hämmästyneeltä kuin Johannes olisi odottanut.

– Vain leivän ja juoman joka ilta. Ne minä lupasin ja että kohtelen sitä ja kaikkia siivosti. Tässä paikassa ei saa kusettaa ketään ja työmiehelle pitää maksaa palkka.

– Työmiehelle.

– No esiintyjille ja kaljanmyyjälle ja miksaajalle. Kaikille ketkä tekee täällä töitä. Olisin mä maksanut muutenkin. Vastineeksi saan kaiken mitä tarvitaan mutten yhtään enempää. Se huolehtii kaikki veroasiat ja muut niin ettei mun tarvii muuta kuin pitää baaria ja olla ihmisiksi. Etkö sä jo sano, että järkytys sekoitti mun pääni?

– Onko se niin kuin haltija?

– Ei. Mä uskon että se on tonttu, mutta oon nähnyt sen vain kerran.

– Tonttu?

Pitkästä aikaa sana, jota Monti ei tunnistanut.

– Niin kuin joulupukki, Santa, mutta pienempi. Tai ei, ei se ole mikään joulutonttu, mutta tonttu kuitenkin. Suomalainen erikoisuus varmaan.

Johannes naurahti ilottomasti.

– Mutta nyt oon rikkonut sopimuksen. Leipä ja juoma on soseena baaritiskin edessä. Tonttu ei saanut sitä mikä sille kuului. Sopimusta ei enää ole.

– Et sinä si...