Kansi

Nimiö

Fantasia
kuolemanjälkeisistä
sekunneista

Tekijänoikeudet

© Laura Lindstedt, 2015

ISBN 978-951-851-727-9

Kannen kuva Aki-Pekka Sinikoski

E-kirjan toteutus Elisa Kirja, 2015

I

Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään.

Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?

– Leo Tolstoi, Ivan Iljitšin kuolema

Danse macabre

Kuvittele, että olet puolisokea. Miinus yksitoista diopteria. Kuvittele optikkoliikkeen hämärä näöntarkastushuone. Istut mukavalla nahkatuolilla ja pelkäät, että menetät näkösi kokonaan. Olet laskenut vanhat silmälasisi varovasti pöydälle. Muovikehykset, kymmenen vuotta sitten sähkönsiniset, ovat naarmuuntuneet. Olet kiinnittänyt toisen sangan paikalleen teipillä, olet värittänyt teipin huopakynällä siniseksi. Vuodesta toiseen olet mieluummin nähnyt huonosti kuin selvittänyt näkösi todellisen tilan. Olet torjunut ajatuksen optikolle menosta niin kuin toiset ihmiset lykkäävät hammaslääkäriin menoa. Tunnet heitäkin. Heidän henkensä haisee, he tietävät sen itse ja puhuvat siksi aina hieman mumisten, alaviistoon. He ottavat askelen taaksepäin kun joku tulee liian lähelle. Sinä taas olet lykännyt näöntarkastusta. Vuosi vuodelta käyttäydyt kummallisemmin, hajamielisemmin, se on selityksesi. Heti kun jokin ihmisen kaltainen ilmaantuu horisonttiin, lasket katseesi katuun, varmuuden vuoksi. Ystävät osallistuvat leikkiin, sanovat: Taasko olet pilvilinnoissa? Huhuu, onko ketään kotona? He heiluttavat kättään aivan silmiesi edessä, kuin pyyhkisivät lunta auton tuulilasista. Naurat ja kerrot, mikä mieltäsi painaa tällä kertaa. Tietysti valehtelet. Ainakin vähän. Kerrot keksittyjä yksityiskohtia enemmän kuin olisi tarpeen. Et halua muistaa, että todellisuus ei ole usvaa, yhteistä hämärää ja haparointia, vaan kammottavaa kirkkautta. Et halua myöntää, että sinut nähdään, mutta sinä et näe, et nyt, et ehkä enää koskaan. Olet kauhuissasi. Pelkäät että maailmasta loppuvat linssien vahvuudet, pullonpohjat, miinukset. Että seuraavaksi ne tarjoavat valkoista keppiä, kehottavat hankkimaan opaskoiran, kylpyhuoneeseen puhuvan vaa’an, näppäintarroja tietokoneeseen… Älä kuitenkaan ajattele tällaisia asioita nyt. Keskity kuvittelemaan hämärä näöntarkastushuone, hämärän huoneen takaosa, valkoinen taulu valkoisella valaistulla seinällä. Se on juuri sellainen vanhanaikainen taulu, jollaisia ei ole enää missään. Taulussa on E-kirjaimia, jotka avautuvat neljään ilmansuuntaan. Kirjaimia, joita et kykene nyt näkemään.

Optikko alkaa latoa linssejä nenänvarrellesi asetettuun laitteeseen. Miinus yksitoista diopteria, ja näet niin kuin näet lasiesi kanssa. Sameasti, jotenkuten, siten että selviät juuri ja juuri. Hahmotat E-kirjaimista selvästi vain ylimmän rivin: jo seuraavan jonon viimeinen kirjain tuottaa ongelmia. Sydämesi hakkaa kauhusta, mutta anna sen hakata. Keskitä ajatuksesi tähän lyhyeen, silmänräpäyksen kestävään hetkeen, sillä juuri tämä hetki sinun on osattava kuvitella. Optikko latomassa tarkkuutta katseeseesi, yksi linssi kerrallaan.

Siirrä katseesi taulun alareunan pikkiriikkisiin, muurahaisen mittaisiin kirjaimiin. Asioita alkaa tapahtua, kun lakkaa pelkäämästä ja antaa ajan hidastua. Linssejä ei tarvita enää, sillä kaivattu selkeys on saavutettu: pienet olennot ovat alkaneet liikkua. Ne kiemurtelevat, värisevät ja nytkähtelevät niin kuin musta langanpätkä liian puhtaalla lattialla. Niin kuin silloin lapsena. Muistatko? Tuijotit langanpätkää herkeämättä tuolinkarmilla roikkuen, pää verta täynnä, silmät paineesta raskaina. Silloin musta käärme alkoi tanssia. Sillä oli ikioma rytminsä, se toisti kuviotaan erehtymättä. Se oli silmien taikaa, verkkokalvon taikaa.

Istut nyt mukavassa, upottavan pehmeässä penkissä, jossa painontunne lopullisesti katoaa. Elokuva on alkamassa, valkokangas on valoa täynnä jo ennen kuin filmi on lähtenyt pyörimään. Mutta tällä kertaa kangas ei täyty yksinomaan valosta, sillä projektorin filmiporttiin on tarttunut roskia. Säriseviä, tuulettimen puhurissa huojuvia haituvia. Lasket ne aikasi kuluksi. Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa. Eivätkä ne ole mitään ohuita haituvia enää, paitsi yksi heistä, keskellä oleva, hän on kammottavan laiha. Hän kulkee hieman muita edellä, hän vetää joukkoa perässään kuin kurkiauran johtaja. Valtava kastanjanruskea kiharapilvi töyssähtelee kun hän ottaa kepeitä askelia ilmassa, keinuvia askelia ei minkään päällä. Hänen perässään astelee viisi naista, kaksi vasemmalla puolella, kolme oikealla. He polkevat ilmaa kuin polkisivat vettä, aavistuksen vaikeanoloisesti, paitsi yksi heistä – yksi heistä näyttäisi tanssivan.

Naiset on helppo erottaa toisistaan. Vasemmalla vaappuvat valtavat rinnat, jotka eivät tahdo mahtua magentanpunaisen pikeepaidan sisälle, vaikka neljä nappia viidestä leuhottaa auki. Rinnat kuuluvat vantteralle mulatille, jonka kasvot ovat juuri nyt tyhjät, täysin ilmeettömät. Mulatin vieressä sipsuttaa suuri vatsakumpare; mustaan paitaan ja turkooseihin housuihin pukeutunut vaalea nainen on raskaana. Hänestä huokuu hyvinvointi ja vauraus: rypistymättömyys, tahrattomuus ja Kaikkein Paras Laatu.

Laihan kiharapään oikealla puolella tarpoo ylipainoinen, tuhruisesti meikannut matami polviin asti ulottuvassa soopeliturkissaan. Toisessa jalassa hänellä on punainen villasukka, toisessa polveen saakka ulottuva muhkea saapikas. Hänen vieressään tanssahtelee pitkä, kuparinruskea kaunotar keltaisessa mekossaan ja valtavassa afrotukassaan. Reunimmaisena oikealla, hieman muista erillään, hiipii myrkynvihreiden sairaalavaatteiden sisälle kutistunut kaljupää, murheellisin olento mitä kuvitella saattaa.

Kuusi naista kulkee sinua kohti valkoisessa tyhjyydessä. Säpsähdät kuin havahtuisit unesta, käännyt ympäri, katsot sivuillesi, ylös ja alas. Et näe mitään mihin voisit katseesi kiinnittää, mitään ei ole, paitsi tuo merkillinen yhä lähemmäs leijuva seurakunta.

Sinua huimaa. Tunnet kuinka korvasi menevät lukkoon, kuinka päässäsi kumisee. Jalat pettävät. Putoat johonkin. Se ei ole pehmeää, eikä se ole kovaa. Ei kylmää, ei kuumaa. Valahdat siihen selällesi makaamaan kuin kinokseen. Suljet silmäsi ja odotat, että heräisit jossain muualla. Elokuvissa? Hetki ennen Solariksen loppua? Kun kamera kohoaa korkeuksiin ja paljastaa Chris Kelvinin kotiinpaluun uneksi, maankamaran saareksi rannattoman meren keskellä. Kun viimeistä kuvaa säestävä hälymusiikki alkaa voimistua, tunkeutua ruumiiseen joka on unen jäljiltä horkankylmä. Yhtäkkiä musiikki katkeaa, ja tuijotat sietämättömässä hiljaisuudessa valkoista kangasta, siellä olevia mustia kirjaimia КОНЕЦ ФИЛЬМА. Et kuule mitään, paitsi oman sydämesi, joka yhä pumppaa musiikin tahdissa. Näinkö sinä uskot tälläkin kertaa herääväsi?

Kuulet liikkeen ääniä, etkä malta olla raottamatta silmiäsi. Edessäsi eivät kahise elokuvasalista poistujat, siinä ovat naiset, nuo kuusi tyhjästä ilmestynyttä olentoa. He ovat laskeutuneet polvilleen ympärillesi, he piirittävät sinua joka suunnalta.

Yhtäkkiä johtaja, tämä luurangonlaiha, alkaa kiskoa kenkiä jaloistasi. Hän repii pois samettifarkkusi, alushoususi ja nostaa polvesi koukkuun, levittää jalkasi. Kaksi naista pitää nilkoistasi lujasti kiinni, kaksi tarttuu käsivarsiisi. Murheellinen kaljupää on nostanut niskasi polviensa päälle ja silittää hellästi hiuksiasi.

Laiha nainen työntää päänsä haarojesi väliin, ja sinä teet juuri niin kuin sinun tässä tilanteessa kannattaa tehdä. Suljet silmäsi uudestaan. Annat periksi. Annat asioiden tapahtua, koska muuta et voi. Tunnet, kuinka viileä, pehmeä kielenkärki alkaa kaivautua sisääsi. Se etsii ja löytää herkimmän kohtasi. Sinulle ei tehdä pahaa. Luurankonainen tuntuu tietävän, kuinka nainen tyydytetään. Hän ottaa häpykielen pään huultensa väliin, imaisee hupun alla piilossa olevan pienen ulokkeen esiin. Glans clitoridis. Tai, miten haluat: soturikuningatar Kleiten kieli, ruusunpunainen riemulärpäke, lemmennappi, ilosta laulava läpykkä, paholaisen punaisena kuumoittava nänni… Sitä hän alkaa lipoa tarmokkaasti, yhtä aikaa jäntevästi ja kevyesti, määrätietoisesti ja rytmiä vaihdellen, välillä hieman enemmän painaen, toisinaan kevyemmin hipaisten.

Annat periksi. Muuta et halua.

Kuinka nautintoa on mahdollista ajatella? Ei sitä voikaan ajatella. Ajattele sen sijaan valoa. Kirkasta, luomet läpäisevää valoa. Muutut osaksi oranssia tulta, aurinkotuulta, plasmapurkauksia, sykkiviä koronan aukkoja. Sisälläsi on maailmankaikkeuden ydin, salaperäinen generaattori, tuo täydellisesti hermotettu jumalallinen nystyrä, kahdeksantuhannen hermopäätteen miinakenttä, josta lähtee säikeitä selkäytimeen ja keskushermostoon saakka, aina aurinkoon saakka, maailmankaikkeuden pohjukkaan saakka.

Ruumis jännittyy, jähmettyy. Se valmistautuu aaltoon, joka alkaa muodostua kaikkein sisimmässä. Hyöky rakentuu pienistä hatarareunaisista renkaista, jotka lähtevät sykäyksittäin liikkeelle ja lähettävät väreitä joka paikkaan. Varpaanpäissä ja sormenpäissä ne kääntyvät, vaihtavat suuntaa, huuhtoutuvat isommalla pauhulla takaisin kohti keskipistettä, kutistuvat lyijynpainaumiksi yhteen kohtaan ja uppoavat sinne: yksi rengas, toinen rengas, kolmas rengas. Neljäs. Jokainen on edellistä painavampi, jokainen painuu edellistä syvemmälle. Viides. Se tekee miltei kipeää jo, tuo keräytyminen, sinne ei mahdu kohta enempää, ruumis ei jaksaisi pitää niitä enää sisällään. Kuudes. Sitten tulee seitsemäs rengas. Se painuu niin syvälle, ettei se kosketa enää sinua. Se työntyy läpi jonnekin, josta ei ole paluuta. Ruumiisi tietää sen. Lihasjännitys alkaa laueta. Tiedät tämän peruuttamattomuuden tunteen, juuri sen tunteen, jonka takia nautinto aiheuttaa riippuvuutta. Sekunti ennen orgasmia. Seitsemäs rengas, joka vetää kaikki renkaat vyörynä mukanaan, niin että ne sinkoutuvat yksi kerrallaan ulos piilostaan: avautuvat, laajenevat, ja lopuksi räjähtävät vasten vatsanpohjaa.

Naiset ovat irrottaneet otteensa sinusta. He tuijottavat herkeämättä mutruun vääntyneitä kasvojasi, päätä joka makaa kaljun naisen sylissä, suuta josta lähtee huuto, nouseva uikutus. Kylvet kylmässä kuumassa hiessä, selkäsi on kaarella. Silmäsi ovat yhä suljetut, ja hyvä niin, sillä kun avaat ne, mikään ei ole ennallaan. Usko minua.

Ympärilläsi puhutaan kiihtyneesti, lauseiden loput nousevat. Kysymyksiä, neljällä kielellä. Jos osaisit edes yhteen niistä tarttua, jos sattuisit ymmärtämään. Kto vy? Otkuda vy? Kuinka he toivovatkaan, että kasvoillesi leviäisi tunnistamisen onnellinen ilme, autuas tuttuuden kokemus, kun kuulet äidinkieltäsi tämän järkytyksen, järisyttävän nautinnon jälkeen. De onde você vem? Quem é você? He niin tahtoisivat, että löytäisit tästä joukosta oman maan kansalaisen, siskon, ystävän, sielunsukulaisen… Qui êtes-vous? D’où venez-vous? Kunpa puhkeaisit puhumaan ja kertoisit kaiken mitä tiedät. Kuka olet, mistä tulet. Sillä sen he haluavat kuulla: mistä tulet, ja ennen kaikkea: miten tulit. Miksi sinäkin olet nyt täällä.

Avaat silmäsi. Laiha nainen kyyhöttää jalkojesi välissä, kaivaa luisilla sormillaan karvoja suustaan. Pieniä mustia kiharoita, joita hän pyyhkii polveesi kuin hienon ravintolan pöytäliinaan. Mustia kiharoita? Katsot käsiäsi. Ne ovat nuoren tytön kädet. Kynnet ovat pyöreät, lyhyeksi leikatut, joka toinen on maalattu mustalla, joka toinen valkoisella. Katsot koukussa olevia jalkojasi. Ne ovat sileämmät, ja paljon, paljon sirommat, ja vaaleammat. Siniset verisuonet kuultavat ihon lävitse, niin valkoiseksi sinä olet tullut. Kohotat vasenta jalkaasi. Se nousee kevyesti ylös. Se on niin kevyt ja niin taipuisa jalka, että sen voisi helposti heilauttaa kaaressa oman pään yli. Kyllä, sinulla on nuoren tytön notkeat jalat. Lasket jalan takaisin alas, toisen viereen, avaat suusi, mutta et saa ulos pihaustakaan.

Good morning, Sleeping Beauty, laiha nainen tokaisee hieman käheästi, where do you come from? Hänen äänensä on voimakas, oudon matala noin heiveröiseen ruumiiseen. Hän laskee molemmat kätensä polviesi päälle, levittää jalkojasi hieman, ojentaa kaulaansa sinua kohti. Ääni kohoaa, se muuttuu pehmeämmäksi, aavistuksen verran ystävällisemmäksi, melkein uteliaaksi. Who are you?

Sanot yhden ainoan sanan. Nimen. Sanot sen nuoren tytön äänellä, joka on itkusta kimeä. Äänellä, jonka eksynyt lapsi ottaa käyttöönsä, kun vieras, kiltti aikuinen polvistuu viereen, yrittää auttaa, haluaa lähteä yhdessä etsimään väkijoukkoon kadonnutta äitiä.

Sanot: Ul-ri-ke.

Lausut jokaisen tavun erikseen, itkuisesti ja inttäen, kuin jotain vaatien ja samalla pyytäen, melkein anoen. Kerrot nyyhkyttäen, kuka olet.

Olet Ulrike, 17 vuotta.

Et tiedä, mistä olet tulossa, mutta kotisi on Itävallassa. Salzburgissa.

Shlomith valmistautuu jakamaan tietonsa (kuudennen kerran)

Ulrike saapui paikkaan viimeisenä. Kuten arvata saattaa, hän oli järkyttynyt siitä mitä hänelle oli juuri tehty, vaikka se oli ollut valtavan nautinnollista, tai ehkä juuri siksi. Se oli nautinnollisempaa kuin mikään mitä toinen ihminen oli hänelle koskaan tehnyt, ei Hanno tuollaiseen pystynyt, Hanno oli Hanno. Ja nyt tämä kammottava nainen oli sen tehnyt. Täysin yllättäen, väkipakolla, ison joukon avustuksella, ja silti kokemus ei ollut vähääkään epämiellyttävä. Tällaista voi tapahtua unessa, unelmissa, niissä voi päätyä orgioihin, holtittomaan paritteluun ventovieraiden kanssa. Mutta nyt ei ole yö, eikä Ulrike nuku. Sen hän ymmärtää, juuri ja juuri. Hän katsoo jokaista ympärillään istuvaa naista tyrmistyksen vallassa, odottaa, avaa suunsa, sulkee sen. Ja kun kukaan ei katso aiheelliseksi tehdä mitään, ei elettäkään, kun kukaan ei näe tarpeelliseksi sylkäistä suustaan sanan sanaa, tulevat tunteet. Raivo ensimmäisenä.

Ulrike nousee istumaan ja pyyhkäisee otsallensa kuivuneet hiukset pois tieltä. Hänen kasvonsa kovettuvat ylimieliseen Kleopatra-ilmeeseen: leuka koholle ja suu tuimasti suppuun, sieraimet aavistuksen ammolleen, silmiin demoninen siristys.

Ja koska Ulriken temperamentti on kohtalaisen kuohahtavaa laatua, hän sihahtaa Scheiße! ja se on tarkoitettu kaikille, Scheiße! ja se on tarkoitettu erityisesti tuolle laihalle rumilukselle, joka istuu jalat ristissä hänen edessään. Nainen katselee häntä lempeästi, ja Ulrike tuijottaa takaisin. Hänet on häpäisty, sen hän ymmärtää. Hän tuntee itsensä typeräksi, kerta kaikkiaan idiootiksi. Orgioista viis – kaikkea tapahtuu kun on riittävän rämäpää, ja hän on, hyvässä seurassa ja humalassa hän on hullunrohkea, valmis melkein mihin tahansa. Paikasta ja naisista viis; tämä on joku eyes wide shut -juttu, ehkä tyrmäystippoja, ehkä Candid Camera K-18. Mutta häntä on itketetty, ja sitä hän ei aio antaa anteeksi. Hänet on pantu kertomaan nimensä, ikänsä, lähestulkoon kotiosoitteensakin, vaikka kotiin hän ei halua enää koskaan mennä. Scheiße! hän sihisee tuskin kuuluvasti, ja jatkaa röyhkeää tuijotustaan. Hän ei laske katsettaan alas ensin. Hän ei häviä tässä pelissä.

Laiha nainen on nähnyt tämän hämmennyksen jo monta kertaa. Viisi kertaa. Ensin oli hän itse, yksin hän, aivan yksin. Sitten tuli suupaltti-Polina soopeliturkissaan, yksi ainoa saapas jalassaan, sitten arvaamaton Rosa Imaculada, mielipuoli-Rosa jota ilmankin saattaisi olla. Sitten ilmestyi pikku-Nina massu pystyssä Marseillesta, sitten syövän runtelema Wlbgis Hollannista, Zwollesta, sitten ylpeä Maimuna Dakarista, ja viimein kaunis Ulrike Mozartin synnyinkaupungista. Vihainen, kaunis Ulrike. Nuorin kaikista. Juuri niin viaton kuin viimeksi tulleet tapaavat olla. Laiha nainen tuijottaa tytön kasvoja. Hän yrittää tallettaa kuvan muistiinsa: kohotetun leuan, kovaksi pakotetun ilmeen, katseen, joka juuri nyt väistyy hänestä. Tytön kirkkaat, orvokinsiniset silmät alkavat pälyillä varovasti hänen ohitseen, osuvat valkoiseen, joka on kaikkialla, joka ei ole missään. Silmissä on hätää.

Laiha nainen on nähnyt tämän. Monta kertaa hän on myös joutunut puhumaan, mutta mikäpä siinä, hän puhuu, melkein mielellään. Hän puhuu samalla itselleen, yhä uudestaan hän kertoo kuinka asiat ovat, hän kertoo kaiken niin hyvin kuin taitaa. Silloin kaikki hiljentyvät, kuuntelevat. Silloin kaikki kuulevat, jälleen kerran, missä he juuri nyt, ehkä, ovat. Sen kuuleminen on tärkeää. Niin kuin ehtoollisella käyminen voi olla jollekulle tärkeää, tai sikarin sytytys aterian jälkeen, tai kerran viikossa tehtävä manikyyri, pedikyyri, tai jokapäiväinen ihotikkujen nyplääminen irti kuivista kynsivalleista, aivan yhtä pakonomaista, kenties hieman kivuliasta mutta varmasti nautinnollista, kyllä hän kertoo. Hän kertoo erittäin mielellään!

Laiha nainen muistaa, miltä tuntui herätä täällä. Avata silmänsä, nousta istualleen, kosketella epäuskoisena valkoista alustaa. Maatako se on, jäätynyttä lunta? Se ei ole kylmää, eikä se ole kuumaa. Muovia? Lateksia? Maalattua betonia? Se ei ole pehmeää eikä kovaa. Hän nousi ylös, hän tunsi olonsa erinomaiseksi, tyhjäksi ja hyvällä tavalla tunnottomaksi: vatsaa kovertava kipu ja pökerryttävä huimaus olivat tyystin poissa. Toki hän oli tullut erinomaisesti toimeen särkyjensä ja huimaustensa kanssa, hänhän oli kivun ammattilainen, hänhän oli nälkätaiteilija. ”Ei, ei ja vielä kerran ei”: tämä oli ollut lääkäreiden mielipide hänen viimeisimmästä hankkeestaan. Salaa he tietysti olivat toivoneet hänen jatkavan loppuun saakka. He halusivat nähdä, vaikkeivät sitä myöntäneet, kuinka elimistö ja mieli toimisivat jotakuinkin kontrolloidussa ääritilanteessa. Viran puolesta heidän oli ollut pakko varoitella, lähes uhkailla, ammattinsa tähden he eivät olleet voineet muuta kuin vaatimalla vaatia häntä keskeyttämään ”kokeen”, laittamaan ”pisteen” kyseenalaiselle eksperimentille. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun häntä toruttiin ja samaan aikaan katsottiin kauhunsekaisesti kunnioittaen.

Se alkoi Carroll Streetin kopperosta. Äidin katseesta. Sieltä se alkoi. Mutta että hänen taiteensa oli alkanut herättää tieteellistä mielenkiintoa – se oli uutta, se motivoi häntä jatkamaan. Laihtumista edistävät toimenpiteet olivat olleet määrätietoisia kuin askeetikko-joogeilla. Ne olivat ajaneet hänet aika ajoin transsiin, ja hän oli lisännyt uhkarohkeasti kierroksia. Eksperimentin viimeisenä päivänä, muutama tunti ennen lavalle astumista, hän oli juonut monta kupillista haaleaa ayurveda-teetä, ”Sisäistä rauhaa”. Hänen mielensä oli pyörinyt dervissinpyörrettä, ympäri, ympäri, ympäri, hän oli huojunut Jewish Museumin henkilökunnalle varatussa keittiössä silmät ummessa, kädessään paperi jolle oli printattu esitelmä, jonka hän tulisi aivan kohta lukemaan museon auditoriossa. Se oli ollut autuasta, ja samalla pelottavan haurasta. Väliaikaista. Ihminen, edes hän, ei voinut elää loputtomasti pelkästä adrenaliinista, kivusta ja huimauksesta.

Hän oli oppinut tuntemaan dervissinpyörteet jo kauan sitten. Hän oli maleksinut ystävänsä kanssa Coney Islandissa, juuri avatussa Astrolandissa, hän oli notkunut eteenpäin nälkätokkurassa ja hurjastellut monta kierrosta Cyclonessa, ja yöllä sänky pyöri ja tärisi heti kun hän silmänsä ummisti. Se oli viides laihdutukselle omistettu viikko ja ensimmäinen yö jolloin hän lopullisesti ymmärsi: tämä suhde, ja vain tämä suhde, on tarkoitettu elinikäiseksi. Nälkä, rakkaani. He tekivät peiton alla salaisen sopimuksen: minä luotan sinuun, sinä luotat minuun, minä en syö sinua pois, etkä sinä lakkaa koskaan taistelemasta rinnallani.

Joitain pikkulipsahduksia tietysti tapahtui. Serkun bar mitsva -juhlissa hän ahmi salaa kaksikymmentä marsipaanipikkuleipää. Nälkä suuttui julmetusti ja uhkasi jättää hänet lopullisesti, mutta hän pyysi anteeksi ja oksensi. Sillä kertaa nälkä leppyi.

Hän oli seitsemäntoista, kun hän sai avaimet ensimmäiseen omaan kotiinsa. Vaikka koppero oli hänen vanhempiensa huoneiston kyljessä kiinni, hänellä oli mahdollisuus tehdä siellä mitä häntä huvitti, ja sekös heitä kauhistutti. Hän teki, tietysti, muutamia kokeiluja. Hän pisti Smirnoff-piikkejä reiteensä ystävänsä insuliiniruiskulla. Hän pössytteli silloin tällöin parin kaverinsa kanssa. Muutaman kerran hän nussi maltillisesti. Mutta nälkä oli tärkein, rakkain. Se taisteli kuin luottoystävä hänen kanssaan, vihollisia vastaan, kunnes hän teki elämänsä virheen ja petti sen. Miehen takia.

Laiha nainen tiesi hyvittäneensä nuoruudenpetoksensa jo monta kertaa. Nälkä oli palannut sovittelukierrosten jälkeen hänen luokseen, mutta silti se oli jotenkin loukkaantunut, jotenkin – ehtoja asetteleva? Se tuntui vaativan aina vain enemmän; viiden luomuporkkanan päivä oli sille yhdentekevä saavutus, ei kiitoksia, ei euforiaa. Ei puhettakaan dervissinpyörteistä – nälkä oli hiirenhiljaa. Lopulta hän sisuuntui. Hyvä on! Hän teki uuden sopimuksen, hän lupasi mennä pidemmälle kuin koskaan, pidemmälle kuin kukaan muu, kunhan saisi sen jälkeen palata. Olla lopun ikänsä sopivasti laiha, tasapainoilla terveyden ja sairauden hurmaavalla rajalla. Kelpaako? Ja he tekivät uuden sopimuksen.

Sitten tapahtui jotain. Jokin otti ohjat käsiinsä, päätti hänen puolestaan, häneltä lupaa kysymättä, jatkaa jo loppuun saatettua koetta. Hänet heitettiin tänne, vitivalkoiseen, eikä mistään tullut ohjeen ohjetta. Aivan kaikki oli kertarysäyksellä toisin. Nälkäkin oli kadonnut jälkiä jättämättä, kadonnut niin kertakaikkisesti, ettei hän huomannut edes ikävöidä sitä.

Jos hän olisi ensijärkytykseltään huomannut analysoida tilaansa, hän olisi päätynyt kenties ajatukseen, jonka hän osasi myöhemmin, jälkikäteen, kertoa tilaan ilmestyneelle, pöllämystyneelle ja itkeskelevälle Polinalle. Hän oli sanonut Polinalle jotakuinkin näin: ”Ensin tuntui siltä kuin olisin nukkunut parhaat koskaan nukkumani yöunet, syvät, unettomat unet.” Ja sitten: ”Vähitellen olo muuttui kevyttäkin kevyemmäksi, pitkään jatkunut vatsakipu katosi, eikä mitään paikkaa kolottanut; tuntui kuin olisin ollut seitsemännessä taivaassa.” Mutta silloin kun on ypöyksin tällaisessa paikassa, eikä läsnä ole ensimmäistäkään elävää sielua – ei silloin noin ajatella. Kivun ja pahan olon huomaa olevan poissa vasta sitten, kun mieli on pyörittänyt paniikissa läpi paria kolmea vaihtoehtoa, umpikujia, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Teoria numero 1: Onko hän sokea? Ensimmäinen, silmien avaamisen jälkeinen ajatus on ymmärrettävä. Kaikkialla oleva valkoinen on yhtä kuin sairaus on yhtä kuin sokeus on yhtä kuin päätelmä ”näin minua siis sitten rangaistiin”. Eikä se ole yhtään hullumpi teoria, on nimittäin olemassa sairauksia, joiden ensimmäisenä, dramaattisena oireena saattaa olla yhtäkkinen näön katoaminen (tällainen on esimerkiksi ohimovaltimotulehdus, temporaaliarteriitti, joka iskee tyypillisesti ikääntyviin naisiin).

Sokeutumisteoria kumoutui kuitenkin varsin nopeasti, sillä tietenkin hän ymmärsi katsoa itseään, ensin käsiään, ja siinähän ne olivat. Ohut ranne pilkotti mustan kaftaanin hihansuusta, kämmenselkien suonet sinersivät sinisempinä kuin koskaan. Hoikat pitkät sormet, kynnet pitkät punaiset, nivelet kuin korut, rystyset kuin nyrkkirauta. Hän ponnisti ylös tikunohuilla hevosenlänkijaloillaan. Pelkkä huojahdus, liikahdus ilman ilmavirtaa, ja yhtäkkiä hän oli pystyssä.

Teoria numero 2: Hän on jonkinlaisessa talossa. Onhan jossain oltava jokin pinta joka paljastaisi rakennelman kuvuksi, tai kuutioksi, tai täysin ympyriäiseksi palloksi. Tässä vaiheessa hän alkoi tuntea raivoa. Ne olivat todellakin tehneet hänelle tämän! Niille ei ollut riittänyt se, että hän oli järjestellyt omat asiansa kuntoon, että hän oli laskenut kaiken sisäänsä menevän ja ruumiista poistuvan kalorin tarkkuudella. Että hän oli järjestänyt itselleen, totta kai, jälkihoidon ja tehnyt lukuisat varasuunnitelmat. Mikään ei ollut sattuman varassa. Hän ei sählännyt. Mutta niin vain ne olivat napanneet hänet ja sulkeneet hänet… niin, minne?

Hän koetti ottaa askelia mutta ei päässyt minnekään, hänen jalkansa liikkuivat, mutta oli mahdotonta sanoa etenikö hän, hän heittäytyi vatsalleen ja tunsi kevyen keinahduksen vatsanpohjassaan, hän ei tuntenut törmäystä, ei kipua, hän ei nähnyt vieläkään missään mitään, ei yhtä ainutta kiintopistettä. Hän siristeli silmiään, etsi piilotettuja kameroita, liikkeentunnistimia, jotain tummaa joka alkaisi hahmottua taustasta. Jonkun täytyi tarkkailla häntä monitoreista. Tällaista voi tapahtua, tämä oli ollut miltei odotettavissa, hän oli kuullut niistä huhuja: tiedeabduktioista.

Siinä se oli, teoria numero 3, luonnollinen, looginen hyppy teoria kakkosesta. Näinä päivinä ihmisen käyttäytymistä koskevaa tietoa tarvittiin kipeämmin kuin koskaan. Todellista, julmaa tietoa, jonka kerääminen ei ole ehkä aivan normien mukaista. Ja hän oli ollut valtavan, peittelemättömän kiinnostuksen kohteena. Ne halusivat yksinkertaisesti tietää enemmän. Miten hän selviäisi? Miten hän ylipäänsä oli selvinnyt tähän saakka? Ja ennen kaikkea: miten hän selviäisi nyt, valvotuissa olosuhteissa? Mikä oli hänen salaisuutensa?

Voitonriemuisena hän työnsi sormensa hiuspehkonsa sisään. Hän oli vakuuttunut löydöstään, jonka olisi pian tekevä. Antureista. Hän kaivoi syvemmälle, riuhtoi kiharoiden juuria, kynnet raapivat päänahkaa. Antureita, antureita. Edes yksi. Vaikka pieni. Onko tämä. Rupi. Mikrosiru. Syvään istutettu. Luomi? Pieni haava. Psoriasis. Ei! Laite. Aivan varmasti tekniikkaa. Viimeisintä, lähes näkymätöntä tekniikkaa. Jota testataan nyt ensimmäistä kertaa.

Hän riuhtoi hiuksiaan. Hän riisui vaatteensa. Käänsi ne nurin ja tutki ne läpikotaisin, käänsi ne oikeinpäin ja tutki ne jälleen yhtä tarkasti. Hän teki asioita, jotka olisivat näyttäneet oudoilta ja kenties rivoiltakin, mikäli joku olisi ollut katsomassa; vertauskuva käärmeestä joka syö omaa häntäänsä ei ole kaukaa haettu, kun hän kyyristyi lopulta etsimään vieraita vempeleitä sisältään.

– Shlomith.

Laiha nainen ojentaa kätensä Ulrikea kohti ja esittelee itsensä. Hän lisää perään tärkeimmän lisätiedon, asiantilan jonka tarkoitus on ilmeisesti selittää kaikki: I was the first one here. Muut viisi naista ovat tulleet istumaan hänen vierelleen. He tuntuvat pelonsekaisesti kunnioittavan Shlomithin kalseaa lausetta, ja myös itseään Shlomithia, tuota törkeän laihaa, ikivanhan näköistä naista. Nyt, kun hiukset eivät ole enää tiellä, hänen kasvonsa näkyvät koko kauheudessaan: iho on ryppyinen ja hauras, kerrassaan paperinen, aivan kuin sen saisi puhaltamalla liikahtamaan paikaltaan. Poskiluut ovat koholla, niiden alle kuuluisi jäädä valtavat varjojen lommot, mikäli valo ei olisi niin tasaista. Näin Ulrike voisi halutessaan häntä kuvailla: Vanha noita, tukka kastanjaa, korkkiruuvia; silmät suuret, iirikset läikkyvää, salamoivaa ruskeaa, valtavat hypnoottiset belladonnasilmät. Hieman liian intensiivinen, miltei kiusallisen häpeilemätön tuijotus, joka ei takuulla väistä ensimmäisenä sitä joka rohkenee katsoa vastaan. Johtaja. Siitä ei ole epäilystäkään. Shlomith on Johtaja.

Kerrataan.

Ensimmäinen, hän itse, ihka ensimmäinen: Shlomith.

Toinen: Polina.

Kolmas: Rosa Imaculada.

Neljäs: Nina (kohdussaan pikku-Antoine & pikku-Antoinette).

Viides: sormella ilmaan piirretty tuplavee (wee niin kuin Wlbgis).

Kuudes: Maimuna.

He esittäytyvät yksi kerrallaan, kukin tavallaan, ja kättelevät kohteliaasti Ulrikea. Saapumisjärjestys on heille näköjään hyvin tärkeä asia, sillä he nostavat kuin ennalta sovitusti sopivan määrän sormia pystyyn; se on heidän ikioma tulonumeronsa. Jos tämä tapahtuisi aivan missä tahansa muualla, pallohallissa, jonne ihmiset ovat paenneet hurrikaania, telttakylässä, jonne pakolaisia kootaan sisällissodan jaloista, Ulrike, joka on pienestä pitäen viihdyttänyt itseään katastrofikuvitelmilla, räjähtäisi nauramaan. Naiset ovat niin koomisia, niin ylettömän vakavia, heidän tulojärjestyssormensa ovat yhä pystyssä. Hymy alkaa nykiä Ulriken suupieliä.

Yhtäkkiä Rosa Imaculada vetäisee kolme harittavaa sormeaan kämmenensä sisään. Hän astuu askelen lähemmäs Ulrikea, heristää nyrkkiään ja alkaa selittää jotakin portugalin ja englannin sekamelskalla. Tästä eteenpäin esitys on kaikille, säikähtänyttä Ulrikea lukuun ottamatta, tuttua seurattavaa. Aina he kiusaantuvat, kun Rosan paniikkinäytös alkaa. Naisten kasvoille ilmestyy juonteita, kullekin kasvotyypille ominaisia ärtyneen kärsimättömyyden uria, joiden olemus riippuu paitsi temperamentista myös iästä, ihonlaadusta, rasvaprosentista. Shlomithin kasvot ovat tietysti pahimmin kurtussa. Mutta Rosa ei ole huomaavinaan. Hän puhua pulputtaa, hänen äänensä muuttuu kimeäksi, kädet eivät pysy hetkeäkään aloillaan. Välillä hän kumartuu nuijimaan nyrkillään alla olevaa valkoista. Nyrkiniskuista lähtee ontto, terävänä alkava mutta heti kohta tylpistyvä ääni; kuin joku läiskyttäisi siltarumpua metallisauvalla, jonka suojaksi on sujautettu villasukka.

Ulrike alkaa ymmärtää. Rosa Imaculada haluaa, että Ulrike kertoisi hänelle jotain, mitä muut eivät ole pystyneet kertomaan. Rosa Imaculada koputtaa sormella kalloaan, odottaa vastausta, vaikka täytyyhän hänen tajuta, ettei Ulrikesta, itkettyneestä tyttöraasusta, ole hänelle vastaamaan.

Ulrike kerää rohkeutensa, herättelee jo sammuneen vihan. Hän avaa suunsa ja huutaa Shlomithille lukioenglannillaan, lukioääntämyksellään, lukiosanavarastollaan, pienikokoisen seitsentoistavuotiaan lukiotytön lukioröyhkeydellä (juuri sillä nuorille tytöille ominaisella uhittelevalla varmuudella, joka saa jotkut varttuneemmat miehet menemään aivan pois tolaltaan), hän huutaa Shlomithille ja vaatii tätä kertomaan kaiken, aivan kaiken, koska tietää, että Shlomith tietää, hänen täytyy tietää. Olihan hän ensimmäisenä paikalla.

Eikä Shlomithille jää vaihtoehtoja. Hänen on kerrottava, niin kuin aina. Yhä uudestaan hänen on kerrottava, ja nyt myös valotettava hieman arkaluontoisempia asioita. Miksi hän riisui Ulriken alavartalon p...