Kansi

Nimiö

Reijo Mäki

Slussen

ROIVAS

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Copyright © Reijo Mäki ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Kannen kuvat: iStockphoto

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2015 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-29755-0

Kustannusosakeyhtiö Otava 2016

Alkusanat

Kirottujen nautinnot

rajoittuvat lyhyisiin

onnenhetkiin:

kuten koiran katseeseen,

kynttilän liekkiin,

liekehtivään kaupungintaloon

Charles Bukowski

(Ote runosta ”Kirottujen nautinnot”,

suomentaneet Seppo Lahtinen ja Mikko Pihlajavirta)

Tukholma. Niin liki. Ja sittenkin aivan toinen maailma.

Kolme opiskeluaikaista kesääni kuluivat tienesteissä Ahvenanmeren takana. Asuin nämä kesät erilaisissa kimppakämpissä, eli suomalaisopiskelijoiden kesäduunarikolhooseissa. Ja varsinkin Tukholman keskusta-alueet tulivat erittäin tutuiksi. Tämä nimenomaan siksi, että neljä osoitettani sattui sijaitsemaan, tyyriin kuuloisesti, ”inom tullarna”, eli siis city-Tukholmassa.

Körsbärsvägen: opiskelija-asuntola, Tekniskan asemalla, Norrmalmin reunamalla, epämääräisiä kesäasukkinaapureita ainakin kolmelta mantereelta. Blekingegatan: sokkeloinen ja ahdas kivitalohuoneisto, ihan trendi-Södermalmin sydämessä, ja eksentrinen vuokraisäntä, jolla oli viisi suomalaista vuokralaista, ja joka asui itse samassa huoneistossa. Dalagatan: lukaali Vasa- ­stanissa, vieressä oli puisto, ja heti puiston takana Röda Korsetin sairaanhoito-oppilaitoksen asuntola, Punainen korsetti, tyttöjä, tjejer, joista jotkut lähtivät kanssamme puistopiknikeillekin. Ja sitten vielä neljän musketöörin tukikohta Kungsgatanilla, tämän pitkän kadun läntisessä päässä, eli asuintalomme sijaitsi samaisella kaupunkisaarella – Kungsholmenilla – jolta löytyy myös Polishuset, rakennus joka näyttelee tässä kirjassa melkomoisen merkittävää roolia.

Olin kaikkina kesinä palkkalistoilla yhtiössä nimeltä Stor-Stockholms Lokaltrafik. Eli SL. Kyseessä oli Tukholman liikennelaitos. Ensimmäisen kesäni uurastin kolmivuorotyössä maan alla, tunnelbanan lipunmyyjänä. Ja ne kaksi seuraavaa kesää olin kirjoilla SL:n filiaalissa nimeltä Färdtjänst, joka oli likimain koko läänin alueella toimiva invalidibussioperaattori.

Duunia painettiin. Ylitöitä tehtiin. Kruunuja tuli tienattua ihan roimastikin talvea ja Turkua varten; mutta kova työ vaati vastapainonsa. Nuoret kaverit ja suurkaupunki! Rankkoja kommervenkkeja ja sottaisempiakin seikkailuja tuli koettua. Kaupunki jäi elämään alitajuntaani. Laulussa mies kävelee Kolmatta Linjaa ja muistelee Oivan ovella nuoruuttaan. Minulla tulee näitä samoja tuntemuksia mieleeni, kun katson laivan partaalta Tukholman silhuettia.

Kaikkea sattui. Ja onneakin oli matkassa, ettei sattunut mitään vielä pahempaa.

Minulla ja velipojallani oli – ja niinpä on varmaan edelleenkin – ikuinen porttikielto Körsbärsvägenilla sijaitsevaan ja ser­bien pyörittämään Babyloniaan. Erään tappelun jälkeen me jouduimme menemään polille hakemaan tikkejä sinne sun tänne. Mocambosta matkaamme lähti semmoisiakin flikkoja, joilla oli isompi vauhti päällä, mutta joille ei olut eikä viini ollenkaan maistunut. Wallonessa minä sain istua, monena iltana, sellaisessa pöydässä, jossa oli suomalaisia tatuoituja herroja, lomillaan Kumlasta, ja jossa vaakatason ammattilaiset viettivät vapaapäi­viään, eli ”tuulettivat eteismattoaan”, kuten he asian kovin söpösti ilmaisivat. Tukholma jätti väkisinkin jälkensä. Ja niinpä ensimmäinen rikoskirjani, Enkelipölyä, sijoittuukin sinne lahden taakse. Näin alkoi kirjailijanurani – vuonna 1985. Kirjoitin sitten pikatahtiin seitsemän Jussi Vares -kirjaa. Ja sitten tuli tunne, että no, mitä sitten? Olisiko nyt hengähdystauon paikka? Pitäisikö ottaa hieman lomaa tästä herra Vareksesta? Ja niin minä tein vuosina 1993 ja 1994 kokonaista kolmekin kirjaa vailla turkulaista yksityisetsivää. Yksi näistä kirjoista oli pankkiku­vioihin (eli siis entiseen siviilielämääni) pohjaava jännäri. Ne pari muuta olivat Tukholmaan sijoittuvia poliisiromaaneja. Tukholmalaiskirjoissani esiintyi päähenkilönä rikosylikonstaapeli Sakari Roivas. Tässä minulla oli mies, joka oli – siis ihan harkiten ja tarkoituksella – monellakin tapaa hyvin erilainen hahmo kuin baareissa pyörivä sekä kretonkeja vilkuileva yksityisetsivä Jussi Vares. Roivas-kirjat – ”Liian kaunis tyttö” ja ”Kruunun vasikka” – julkaistiin peräkkäisinä syksyinä. Ja siihen samaan putkeen valmistui myös kolmannen Sakari Roivas -tarinan aivan ensimmäinen versio. Hahmotelma ei kuitenkaan koskaan valmistunut. Minulla alkoivat uudestaan Vares-kiireet, joita on piisannut seuraavallekin vuosituhannelle. Mutta nyt olen tarttunut uudestaan tähän pitkään uinuneeseen tarinaani, joka sijoittuu Tukholmaan. Ja kesään 1995.

Kädessäsi siis on ”Tukholma-trilogiani” päätösosa.

Se on Slussen.

Reijo Mäki, Turussa, Kakolanmäellä, syyskuussa 2015

PROLOGI

Tukholma. Ja vuosi 1995. Suomi meni ja voitti Globenissa historiansa ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden. Ruotsi oli kisassa hyvä kakkonen. Se oli sellainen paukku, joka järisytti, hetken, kauniin pääkaupungin ihmisten normaalia elämää. Mutta tämä tuska meni ajallaan ohi. Sen sijaan tuona vuonna ilmaantui kaupungin ylle aivan uudenlainen varjo. Uhkatekijä, joka ei jättänyt ketään kylmäksi... Äärimmäinen pahuus oli hiipinyt kaupungin kauniille rantamille, se saattoi vaania missä vaan, Gamla Stanin viehkoilla ja kapoisilla kujilla, taikka Cityn­ kiireisissä liikekortteleissa. Sama kylmä tuulenhenkäys puhalsi pohjoisten esikaupunkien arjenharmaissa siirtolaislähiöissä ja Norrmalmin miljoonakortteleissa. Kaupungissa liikkui murhaaja. Jossakin lymysi mies, joka tappoi naisia. Kungsholmenilla, Polishusetissa, koottiin erityistyöryhmä, jolle sälytettiin iso ­vastuu ja kova lasti: murhasarjan mahdollisimman pikainen selvittäminen.

Tukholman Poliisitalon erikoisosaston tiettyyn huoneeseen – Operationsrummet F – alkoi kerääntyä vinoihin pinoihin paksuja mappeja, joiden kaikkien päälle oli liimattu tämä yksi ja sama nimiketeippi: FRITZ-MURHAT.

Suuren kivitalon naapuriosastoillakaan ei välttämättä tiedetty, että mihin ”Fritz” viittasi. Koodinimen vuotamista Poliisitalon seinien ulkopuolelle varottiin enemmän kuin mitään muuta.

Nimi Fritz siis edusti sellaista tietoa – kaikissa rikostutkimusprosesseissa kultaakin kalliimpaa informaatiota – jonka tiesi ainoastaan tutkiva poliisiviranomainen.

Ja murhaaja.

***

Rikosylikonstaapeli Sakari Roivas ei alun perin ollut tekemisissä Fritz-murhasarjan kanssa. Roivas oli kentällä toimivien poliisien edustajana GMP:ssä eli Gärningsmannaprofilgruppenissa, joka tutki ja kehitti tunnistamisrutiineja rikoksentekijäpofiileille. Siinä ohessa hän ahersi koko alkuvuoden 1995 Raassina-liigan nimellä tunnetun, väkivaltaisiin rahankuljetusryöstöihin erikoistuneen porukan, jäljittämisessä. Pekka Raassina, Unto Kylmänen ja Jüri Leppik jäivät sitten lopulta kiinni bagarmossenilaisen kerrostalon vinttihuoneistosta. Matkapuhelimen liian huolettoman käytön ansiosta. Ja samoihin aikoihin tapahtui sitten taas tämä seuraava murha, joka aiheutti sen, että rikosylikonstaapeli Sakari Roivaksen toimenkuva muuttui olennaisesti. Vaaleatukkaisia naisia vainoava murhaaja iski jälleen heti alkukesästä. Ja tällä kertaa uhri oli suomalainen sairaalakesätyöntekijä. Uhrin suomalaiskytkennän takia Sakari Roivas komennettiin omasta ryhmästään paria kerrosta ylemmäs eli siis Väkivaltaan. Osoite oli rikosylikomisario Hallbergin johtama erityisosasto F.

Ja niin – eräänä sateisena kesäkuun maanantaina – Sakari Roivas sitten retuutteli pahvilaatikollisen verran henkilökohtaisempia tavaroitaan hissiin.

Ja painoi nappia numero 5.

***

Sakari Roivas oli hädin tuskin ehtinyt asettua aloilleen uuteen toimipisteeseensä, kun tapahtui sitten taas se mitä Tukholma – yhtä lailla koko Ruotsi – oli henkeään pidätellen jo odot­tanutkin.

Poliisitalon saavutti tieto nyt jo viidennestä ”Blondi-­murhasta”.

Fritz oli iskenyt jälleen.

ENSIMMÄINEN OSA

1.

Kadunpätkä kulki muutaman kivenheiton etäisyydellä Tukholman pohjoisesta hautausmaasta, loivasti kumpuilevasta alueesta, joka levittäytyi kesäisen vihreänä keitaana sairaalan, Karolinska Sjukhusetin, Solnavägenin sekä Uppsalavägenin välimaastossa. Kolme pikavauhdilla paikalle saapunutta autoa – isokokoinen Volvo, Ford Transit sekä ambulanssi – pysähtyivät peräkanaa kolmikerroksisen kerrostalon eteen. Ovet kolisivat ja tutkijat siirtyivät katsastelemaan kulmia. Tyypillinen laitakaupunkimiljöö näytti äkkiseltään rauhallisuuden tyyssijalta. Katutasossa sijaitsi pieni tupakkakauppa, jalkakäytävälle asetettuine lehtitelineineen. Ihan sen vieressä oli muutaman pöydän kokoinen kahvila. Parturiliike ja sen toisella puolella mitä tyypillisin ICA:n korttelimyymälä täydensivät valikoiman.

Vähän matkan päässä tönötti ränsistyneen näköinen Sibyllan katukeittiö, pari puutarhapöytää ja muovituoleja. Katukeittiön kulmilla näytti liikahtelevan enemmänkin kiinnostunutta yleisöä. Lähistöltä kantautuva jäätelöauton iloinen tunnusmelodia kuulosti melkeinpä harkitulta rienaukselta.

Parturinliikkeen edessä seisoi sotilaallisen näköisessä haara-asennossa hermostuneesti ilmehtivä kookas, keski-ikäinen miekkonen, jonka leveät kasvot punoittivat kuin raskaammankin ruumiillisen ponnistuksen jäljiltä. Juuri hän oli soittanut hälytyskeskukseen joku aika sitten.

Volvosta oli noussut neljä miestä: tiukkahuulinen rikosyli­komisario Hallberg ja hänen tutkintaryhmänsä, kolme rikos­ylikostaapelia: uteliaasti pälyilevä Mattias Myrsjö, vakava Arvid Boden ja mietteliäs Sakari Roivas. Ja samaan aikaan Transitista­ jalkau...