Kansi

Nimiö

Renée Knight

Kenenkään ei pitänyt tietää

Suomentanut Arto Schroderus

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Disclaimer

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2015 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-29743-7

Kustannusosakeyhtiö Otava 2015

Alkusanat

Gregille, Georgelle, Bettylle ja äidilleni Jocelynille

1

Kevät 2013

Catherine valmistautuu, mutta mitään ei tule enää ylös. Hän puristaa kylmää emalipintaa ja katsoo peiliin. Kasvot eivät olleet tuollaiset, kun hän meni nukkumaan. Hän on nähnyt nämä kasvot ennenkin ja toivonut, että kerta olisi jäänyt viimeiseksi. Hän tutkii niitä uudessa kovassa valossa, kostuttaa sitten pesulappua, pyyhkii sillä suunsa ja painaa sen lopuksi silmiään vasten, ikään kuin voisi sammuttaa niistä pelon.

”Oletko kunnossa?”

Hän hätkähtää miehensä ääntä. Olisi nyt jatkanut nukkumista. Jättänyt hänet rauhaan.

”Helpottaa jo”, hän valehtelee ja sammuttaa valot. Sitten hän valehtelee uudestaan. ”Varmaan se eilisillan noutoruoka.” Hän kääntyy katsomaan miestä, joka on yöpimeällä pelkkä varjo.

”Mene vain takaisin sänkyyn. Ei tässä mitään”, Catherine kuiskaa. Mies on enemmän unessa kuin hereillä mutta nostaa silti käden hänen olalleen.

”Oletko varma?”

”Joo, olen”, hän sanoo. Hän ei ole varma mistään muusta kuin siitä, että hänen täytyy saada olla yksin.

”Robert. Ihan tosi. Tulen kohta.”

Robertin sormet viipyvät hetken Catherinen käsivarrella, sitten hän tekee niin kuin pyydetään. Catherine odottaa, kunnes Robert on varmasti nukahtanut, ennen kuin palaa makuuhuoneeseen.

Hän katsoo kirjaa: siinä se lojuu nurinpäin, avattuna kohdasta, johon hän jäi. Kirja, johon hän luotti. Ensimmäiset luvut olivat viekoitelleet hänet nauttimaan olostaan, rentouttaneet hänet ja antaneet ymmärtää, että edessä saattaisi olla lieviä jännityksen hetkiä, jotain aavistuksen houkuttelevaa, vihjaamatta kuitenkaan millään tavoin siihen, mitä oli väijyksissä. Kirja kutsui häntä pidemmälle, houkutteli kääntämään sivuja, edemmäs ja edemmäs, kunnes hän tajusi olevansa satimessa. Sanat kimpoilivat hänen aivoissaan ja iskivät sydänalaan yksi toisensa jälkeen. Aivan kuin ihmisiä olisi vyörynyt jonossa laiturilta metrojunan eteen, eikä hän avuttomana kuljettajana voinut mitenkään estää kohtalokasta törmäystä. Oli myöhäistä jarruttaa. Paluuta ei ollut. Catherine oli vahingossa löytänyt itsensä kirjan sivuille kätkettynä.

Yhtymäkohdat todellisiin henkilöihin tai tapahtumiin… Vastuuvapauslausekkeen läpi kulkee siisti punainen viiva. Sitä viestiä hän ei ollut huomannut kirjaa avatessaan. Yhtymäkohta häneen oli ainakin ilmiselvä. Hän on keskeinen henkilöhahmo, tärkeä tekijä kirjan juonenkululle. Vaikka nimet on muutettu, yksityiskohdista ei voi erehtyä, ei edes vaatteista, jotka hänellä oli yllään sinä iltapäivänä. Kätketty osa hänen elämästään. Salaisuus, jota hän ei ole kertonut kenellekään, edes miehelleen tai pojalleen – kummallekaan niistä, jotka luulevat tuntevansa hänet paremmin kuin kukaan muu. Kukaan maailmassa ei olisi voinut keksiä omasta päästään sitä, minkä Catherine on juuri lukenut. Mutta siinä se vain on präntättynä, kenen tahansa nähtävillä. Hän luuli hoitaneensa asian loppuun. Että se oli ohi. Mutta nyt se on noussut pintaan. Hänen makuuhuoneessaan. Hänen päässään.

Hän yrittää karkottaa sitä muistelemalla edellisiltaa. Oli tuntunut mukavalta asettua uuteen kotiin, juoda viiniä ja syödä illallista, käpertyä sohvalle, torkkua television edessä, kunnes hän ja Robert olivat raahautuneet nukkumaan. Hiljaista onnea, jota hän oli pitänyt itsestään selvänä, mutta lohduksi se on liian hiljaista. Hän ei saa unta ja menee alakertaan.

Heillä on edelleen alakerta, jonkinlainen. Kaksikerroksinen asunto omalla sisäänkäynnillä, ei enää mikään omakotitalo. He muuttivat talosta kolme viikkoa sitten. Kolme huonetta ja keittiö viiden sijasta. Kaksi makuuhuonetta sopii paremmin hänelle ja Robertille. Toinen heille. Toinen vierashuoneeksi. Ja heillä on nyt avoin pohjaratkaisu. Ei ovia. Ovia ei tarvitse enää sulkea, kun Nicholas on lähtenyt. Hän sytyttää valot keittiöön ja ottaa kaapista lasin ja täyttää sen. Ei hanasta. Uudesta jääkaapista saa kylmää vettä napin painalluksella. Kokonsa puolesta se on enemmänkin vaatekomero kuin jääkaappi. Pelko saa hien kihoamaan kämmenille. Hänellä on kuuma, melkein kuumeinen olo, ja vasta asennetun kalkkikivilattian viileys tuntuu helpottavalta. Vesi auttaa hieman. Kulauttaessaan sen kurkkuunsa hän katsoo uuden, vieraantuntuisen kodin valtavista takaikkunoista ulos. Ulkona pelkkää mustaa. Ei mitään nähtävää. Kaihtimetkin ovat vielä hankkimatta. Hän on suojaton. Häntä katsotaan. He näkevät hänet, mutta hän ei näe heitä.

2

Kaksi vuotta aikaisemmin

Jäi se harmittamaan minua, totta kai jäi. Hänhän oli kuitenkin vasta lapsi, seitsenvuotias. Ja kai minä olin juridisesti huoltajan asemassa, vaikka tiedän kyllä varsin hyvin, ettei yksikään vanhemmista olisi halunnut minua minkäänlaiseen asemaan lapsiinsa nähden. Siinä vaiheessa olin vajonnut jo melko alas: Stephen Brigstocke, koulun inhotuin opettaja. Minusta tuntuu, että ainakin lapset olivat sitä mieltä, ja vanhemmat, tosin eivät kaikki, osa heistä toivottavasti muisti minut niiltä ajoilta, kun olin opettanut heidän vanhempia lapsiaan. Oli miten oli, en yllättynyt, kun Justin kutsui minut kansliaan. Osasin odottaa sitä. Hän teki sen vähän pitemmällä viiveellä kuin olin olettanut, mutta sellaisia ne yksityiskoulut ovat. Ne ovat omia pikku läänityksiään. Vanhemmat saattavat maksajina kuvitella määräävänsä niistä, mutta ei se tietenkään niin ole. Esimerkiksi minä – enhän minä joutunut edes varsinaiseen työhaastatteluun. Justin ja minä olimme olleet yhtä aikaa Cambridgessa, ja hän tiesi, että olin rahan tarpeessa, ja minä tiesin, että hän tarvitsi englannin vastuuopettajaa. Yksityiskouluissa maksetaan näet paremmin kuin valtion kouluissa, ja minulla oli vuosien kokemus valtion yhtenäiskoulusta. Voi Justin parkaa, hänelle mahtoi olla vaikeaa päättää työsuhteeni. Kiusallista. Eikä hän tosiaan antanut minulle potkuja vaan päätti työsuhteeni siten, ettei eläkkeeni vaarantunut. Se oli reilusti tehty, ymmärrän sen kyllä. Minulla ei ollut varaa menettää eläkettäni, ja eläkkeellehän minä olisin joka tapauksessa pian jäänyt, hän siis vain joudutti prosessia. Itse asiassa olimme molemmat pian jäämässä eläkkeelle, mutta Justinin poistuminen sujui varsin erilaisissa merkeissä kuin omani. Jotkut oppilaista vuodattivat kuulemma jopa kyyneliä. Eivät minun takiani, mutta toisaalta, miksi olisi pitänytkään? En ansainnut sellaisia kyyneliä.

En halua antaa vääränlaista vaikutelmaa: en ole pedofiili. En kopeloinut sitä lasta. En edes koskettanut häntä. Ei, ei, en ikipäivänä kosketellut lapsia. Minusta he olivat vain niin helvetin ikävystyttäviä. Onko kamalaa sanoa näin seitsenvuotiaista? On kai, jos on opettaja. Minä niin kyllästyin lukemaan heidän pitkästyttäviä tarinoitaan, joiden eteen jotkut varmaan näkivät suurta vaivaakin, mutta silti, en yksinkertaisesti voinut ymmärtää, miten heillä saattoi olla itsestään niin suuret luulot: että heillä seitsenvuotiaina, herrajestas, voisi olla asiaa, joka kiinnostaisi minua. Ja yhtenä iltana minä sitten vain sain tarpeekseni. Punakynä ei enää tuonut katarsista, ja kun pääsin sen yhden pojan aineeseen, en nyt muista mikä hänen nimensä oli, kirjoitin hyvin seikkaperäisen arvion, jossa selitin, miksi minä en jaksanut välittää paskaakaan siitä, että hän oli lomaillut perheensä kanssa Etelä-Intiassa ja asunut jossain kyläpahassa paikallisväestön seassa. Sepä helvetin kivaa heille. Totta kai se suututti hänet. Totta kai suututti, ja olen siitä pahoillani. Ja totta kai hän kertoi vanhemmilleen. Siitä en ole pahoillani. Pääsinpähän nopeammin pois, ja on aivan selvää, että minun oli korkea aika häipyä sekä oman itseni tähden että heidän tähtensä.

Huomasin siis, että olen kotona ja että minulla on yllin kyllin luppoaikaa. B-luokan yksityiskoulun eläkkeelle jääneellä englannin opettajalla. Leskimiehellä. Mutta minua huolestuttaa, että olen kenties ollut liiankin rehellinen – että tähän asti kertomani saattaa olla hiukan inhottavaa. Saatan ehkä vaikuttaa jopa julmalta. Ja olihan se julmaa tehdä niin sille pojalle, ymmärrän sen. Mutta noin yleisesti ottaen en ole julma ihminen. Nancyn kuoleman jälkeen otteeni on tosin lipsunut hieman. No, myönnettäköön, paljon.

On vaikea uskoa, että oppilaat valitsivat minut aikoinaan lukuvuoden suosituimmaksi opettajaksi. Eivät tosin yksityiskoulussa vaan siinä yhtenäiskoulussa, jossa aikaisemmin opetin. Eikä se ollut mikään onnenpotku, niin kävi monena lukuvuotena peräkkäin. Kerran, taisi olla vuonna 1982, minä ja Nancy voitimme tämän palkinnon kumpikin omasta koulustamme.

Minä lähdin opettajan uralle Nancyn jälkeen. Hän puolestaan sen jälkeen, kun poikamme aloitti esikoulun. Nancy opetti Jonathanin koulun viisi- ja kuusivuotiaita, ja minä läheisen yläkoulun neljätoista- ja viisitoistavuotiaita. Tiedän, että se ikäluokka on joidenkin opettajien mielestä rasittava, mutta minä pidin työstäni. Nuoruus ei ole hääppöistä aikaa, joten minun asenteeni oli, että annetaan nyt piruparoille mahdollisuus. En koskaan pakottanut heitä lukemaan kirjaa, jos he eivät halunneet sitä. Elokuva, televisio-ohjelma, näytelmä. Onhan niissäkin kertomus, jota voi seurata ja tulkita, josta voi nauttia. Siihen aikaan olin asialleni omistautunut. Välitin. Mutta se oli silloin. En ole enää opettaja. Olen eläkkeellä. Olen leski.

3

Kevät 2013

Catherine kompastuu ja syyttää siitä korkokenkiään, vaikka ti...