Alkusanat

Äidille

Lukijalle

Tämä kirja kertoo unettomuuden kokemuksesta. Kirjoitin sen, koska halusin pukea sanoiksi ne yksinäisyyden ja ahdistuksen tunteet, joita unettomuus aiheuttaa. Minut unenpuute tuuppasi väsymyksen kierteeseen, joka nakersi itsetuntoa ja vei elämästä ilon.

Ryhdyin kirjoittamaan tietokirjaa, jossa olisi yhtenä elementtinä omakohtainen tarina. Kuten usein käy, suunnitelma muuttui kirjoitusprosessin aikana: tekstistä tuli vieläkin henkilökohtaisempi kuin alun perin oli tarkoitus.

Valvomo ei ole oppikirja vaan kokemukseen painottuva tarina siitä, millaista on elää unettomana kiireisessä maailmassa. Kolmen lapsen äitinä, puolisona, päätoimittajana, iäkkäiden vanhempien tyttärenä. Siskona, ystävänä, esimiehenä ja työkaverina.

Vaikka kirja kertoo minusta, se kertoo myös miljoonasta muusta suomalaisesta. Niin moni kärsii tästä ongelmasta ainakin ajoittain. Kroonistuneen sairauden kanssa elää noin 10–15 prosenttia suomalaisista.

Tarinani kertoo ennen kaikkea työikäisen toiminnallisesta unettomuudesta. Se tarkoittaa kroonistunutta tahatonta valvomista, johon ei ole elimellistä syytä. Niin paradoksaaliselta kuin se saattaakin kuulostaa, valvomisen kehä syntyy paljolti unettomuuden pelosta. Stressi ja taipumus huolestua kuuluvat samaan, itseään ylläpitävään kierteeseen.

Unettomuus aiheuttaa häpeää, koska hyvin pärjäävän, menestyvän ihmisen odotetaan hallitsevan myös yönsä. Aluksi

häpesin puhua koko asiasta. Niiden kahden ja puolen vuoden aikana, joista kirjassa kerron, opin ensin puhumaan sairaudesta ja sitten myös häpeästä. Lopulta huomasin, etten enää häpeäkään.

Univajeen aiheuttamista haitoista on paljon uutta tietoa. Myös siitä tämä kirja kertoo. Ikävä kyllä tieto tässäkin tapauksessa lisää tuskaa. Uneton ei valvo huvikseen tai siksi ettei malta nukkua, vaan siksi, että hän ei pysty nukkumaan. Tieto unettomuuden seurauksista voi silti myös lohduttaa, sillä moni valvotun yön jälkeinen tuntemus saa tieteen avulla selityksensä.

Kirjani kertoo myös unettomuuden hoidosta. Kuten minulle, myös monelle muulle tarjotaan ratkaisuksi lääkkeitä. Olen kokeillut niitä kuten monia muitakin hoitoja, joita unettomuuteen on tarjolla.

Valvomo on kertomus Suomesta, jossa unettomuuden virallinen hoitosuositus, Käypä hoito, ei läheskään aina toteudu.

Kirjoitin kirjani toisille unettomille ja heidän läheisilleen, jotta ymmärrys tästä elämää raunioittavasta sairaudesta lisääntyisi. Toivon, että myös sairastuneita hoitavat tai heihin työssään törmäävät ammattilaiset lukisivat tarinani. Unettoman monenlaisia tuntemuksia ei näet ole aina helppo ymmärtää.

Toivon, että tarinani auttaa löytämään ratkaisuja unettomuuteen. Ja ennen kaikkea toivon, että se antaa lohtua kaikille heille, jotka tänäkin yönä valvovat.

Havahtuminen

Outoa luomiväriä

Vilkaisin vahingossa peiliin ja säikähdin. Olinko unohtanut illalla pestä meikit? Mutta enhän minä käyttänyt tuon väristä luomiväriä. Eikä se mitään meikkiä ollut. Se oli mustelma, joka peitti vasemman silmäluomen. Selvärajainen ja tumman luumun värinen.

Seisoin kylpyhuoneessa, jonne olin raahustanut keskellä yötä herättyäni ilman mitään erityistä syytä, kuten minulle kävi lähes joka yö. Olin sytyttänyt valot, vaikka tavallisesti en tehnyt niin. Yleensä en halunnut yhdenkään valonsäteen virkistävän minua. En tarvinnut valoa, koska osasin reitin ulkoa ja löysin aina pimeässäkin käsikopelolla vessapaperin, hanan ja käsipyyhkeen.

Mutta nyt loisteputki paljasti kylpyhuoneen jokaisen nurkan. Ja peilin. Peili oli iso, melkein puoli seinää, ja keskellä sen kuvaa seisoi pieni vaalea keski-ikäinen nainen, jolla oli säikähtäneet kasvot.

Mustelma oli kolikon kokoinen, ja se peitti kokonaan luomen liikkuvan osan ja levisi siitä ylöspäin luomivakoon ja vielä ylikin. Kuin kömpelösti tehty varjostus. Venytin luomea ja yritin loisteputken valossa nähdä, oliko itse silmässä jotain vikaa. Näössä ei onneksi ollut. Vain ulkonäössä oli.

En ollut tapellut enkä törmännyt mihinkään. Enhän?

Edellisiltana olin mieheni kanssa ollut syömässä libanonilaisessa ravintolassa. Kotiin palattuamme olimme jutelleet keittiön pöydän ääressä. Oli ollut läheistä ja kotoisaa, molemmat olivat hyvällä tuulella, oli paljon puhuttavaa. Mitään outoa ei sattunut. En kolhinut itseäni.

Mustelma oli ilmestynyt yöllä, eikä minulla ollut aavistustakaan, mistä. En ollut koskaan nähnyt samanlaista. Silmästä voi katketa verisuoni, mutta tämä oli jotain muuta.

Päätin palata sänkyyn, huolissani ja peruuttamattomasti hereillä. Matkaa kylpyhuoneesta sänkyyn oli tasan kahdeksan askelta. Väistin eteisessä lattialankkua, joka aina narahti. Rappukäytävästä kuului myöhäisten kotiinpalaajien naurahduksia ja kolinaa. Tuntui kuin portaissa kulkijat tulisivat seinän läpi meille.

Kompastuin keskellä makuuhuoneen lattiaa lojuviin tohveleihini ja lonkka kolahti kirjoi­tuspöydän tuoliin. Mies säpsähti mutta käänsi kylkeä ja nukahti uudelleen. Hän oli tottunut öiseen vaelteluuni.

Sängyssä. Makasin selälläni silmät apposen auki. Sälekaihtimen ja seinän välistä näkyi vain kaistale mustaa. Vilkaisin kelloa kännykästä: vasta neljä. Uninen ihoni värisi, ja käperryin sykkyrään untuvapeiton alle. Mutta sekään ei auttanut, sillä säikähdys oli karkottanut unen. En silti luovuttanut vaan painoin silmät kiinni.

Ja avasin ne saman tien. Tuli hiki, oli pakko viskata peitto sivuun. Rullasin peittoa vuoroin päälleni ja päältä pois, ja yritin keksiä, mitä oli voinut tapahtua.

Olin illalla ottanut puolikkaan unilääkkeen, koska olin taas nukkunut huonosti monena yönä peräkkäin. Tabletinpuolikkaan avulla olin nukkunut sikeästi neljä tuntia.

Olinko kävellyt unissani? Sellaista en ollut tehnyt koskaan sitten lapsuuden. Mustelma syntyy, kun verisuoni katkeaa ja veri purkautuu ihon alle. Miksi silmäluomestani oli katkennut verisuoni? Oliko minulla jokin vakava veritauti, joka tuli ilmi näin? Entä jos mustelma oli vain pieni näkyvä osa koko kauheudesta ja verisuoni oli katkennut pidemmältä matkalta? Entä jos se oli katkennut aivoista?

Aamu valkeni tuskallisen hitaasti.

Aloin kuvitella oireita, joita verisuonen katkeaminen päästä voisi aiheuttaa. Oikeasti minulla ei ollut aavistustakaan, miltä sellainen voisi tuntua tai näyttää. Seitsemältä aamulla hyökkäsin läppärin kimppuun. Google – aivoverenvuoto – mustelma silmässä. En löytänyt mitään oireisiini sopivaa.

Tarkistin peilistä: mustelma oli tallella. Samankokoisena kuin yöllä, ja aamun kalpeassa valossa se näkyi entistäkin selvempänä.

Kun kello oli yhdeksän, en enää välittänyt siitä, että oli sunnuntaiaamu, vaan soitin siskolleni, joka on lääkäri.

– Näkyykö aivoverenvuoto päällepäin?

Sisko rauhoitteli, että ei näy ja että silmään tulee helposti mustelma.

– Mutta käy nyt kuitenkin työterveyslääkärillä näyttämässä sitä.

Lääkäri katsoi kohti

Maanantaiaamuna teki mieli vetää paksusti meikkivoidetta silmän päälle. Peilistä näkyivät harmaa iho ja vetiset silmät. Mutta lääkärin oli nähtävä mustelma, joten meikkaaminen sai jäädä myöhemmäksi.

Työterveyslääkäri oli minulle uusi. Hän ei niinkään tutkinut mustelmaa vaan kyseli tarkasti, mitä yöllä oli tapahtunut. Missä olin nukkunut, miten olin huomannut mustelman? Kenen kanssa olin ollut ja missä, miten lauantai-ilta oli sujunut ja mitä yöllä oli tapahtunut?

Ja minä kerroin, että olin viettänyt mieheni kanssa aikuisten iltaa kahdestaan, ensin kotona ja sitten illallisella ravintolassa ja sitten taas kotona. Tajusin vasta jälkeenpäin hänen kysymystensä sävyn: hän varmaan epäili minun olevan perheväkivallan uhri.

Mutta kun en ollut. Parisängyssä oli tuonakin yönä tehty pelkästään hyvää ja kaunista.

Lääkärikään ei osannut selittää mustelmaa. Kun nyt kuitenkin pitkästä aikaa olin työterveysaseman vastaanotolla, hän määräsi muutamia laboratoriokokeita. Mittasi verenpaineen – se oli korkea – ja vilkaisi tietokoneeltaan tautihistoriaani. Se oli kattava, sillä olin ollut töissä samassa firmassa, aikakauslehtiä ja verkkopalveluja kustantavassa Otavamediassa lähes 25 vuotta eli melkein puolet elämästäni ja käynyt samalla työterveysasemalla yhtä kauan.

– Olet valitellut unettomuutta aika pitkään. Jaa, täällähän on tosiaan merkintöjä jo monen vuoden ajalta. Mitenkäs nukkuminen nykyään sujuu?

– Oikukasta se on, sanoin.

Sillä sellaista nukkumiseni oli: joskus kohtalaista, jopa hyvää, usein surkean huonoa. Heräsin aamuyöstä, enkä saanut enää unta. Olin kärsinyt unettomuudesta koko aikuisikäni, ehkä jo lapsena. Unettomuuttani oli tutkittu ja vatvottu, muttei ollut löydetty sen enempää syytä kuin ratkaisuakaan. Olin tottunut pärjäämään sillä unella, jonka sain.

– Ja toisinaan, kun valvominen menee mahdottomaksi, käytän unilääkkeen puolikkaan, lopetin kertomukseni.

Lääkärin terveyssandaalit hieraisivat lattiaa, kun hän kumartui tuolillaan lähemmäksi tietokonetta ja tarkensi katseensa ruutuun. Mitä hän sieltä mahtoi syynätä, mietin. Laskiko kenties käyttämieni unilääkkeiden määrää. Toivottavasti ei pitänyt lääkeriippuvaisena sentään.

– Joten ei tässä mitään erikoista, kuulin sanovani reippautta ääneeni tavoitellen.

– Nyt on kyllä tullut valvottua aika paljon, töistä on vähän stressiä, ja tähän aikaan vuodesta on erityisen kiirettä ja olen tosiaan…

Lääkäri keskeytti minut: Siis paljonko nukuit viime yönä? Ent...