SATU PIISPA-HAKALA

Ensimmäinen painos 2015

© Satu Piispa-Hakala

Kansi: Teija Lammi / Grafemi
ePub-taitto: Hanna Matilainen / Pasi Luhtaniemi
Etukannen kuva: Satu Piispa-Hakala
Kirjailijan kuva: Harri Hakala

Kustannus Aarni Oy
www.kustannusaarni.fi

ISBN 978-952-7130-05-6

Jokaiseen ihmisen ongelmaan on tunnettu ratkaisu – taitava, vakuuttavan tuntuinen ja väärä.

H. L. Mencken

I

Sulkemisajan jälkeen, juuri kun saan oven lukkoon, taskuun kilahtaa viesti. Tuo lihaa, puoliso vaatii. Palaan myymälään valoja sytyttämättä. Poimin tiskistä toiseksi viimeisen sikanauta-paketin. Puhelin piippaa uutta viestiä: Ei jauhelihaa. Ei sikaa. Nautaa. Kunnon tavaraa. Viskaan paketin takaisin. Lihaa tulee seuraavan kerran aamulastissa, muttei siellä ole kokolihaa. Ehkä muutama paketti karjalanpaistikuutioita, mutta tuskin mies niitä kaipaa. Noukin pakastealtaasta pinaattikeittoa. Ostakoon itse lihansa.

Tökkään takaoven auki ja säikäytän jonkin. Se jokin älähtää kaatuessaan biojätelaatikkoon.

– Herranen aika. Sattuks sua?

Biolaatikon suulta näkyy kaksi jalkaa. Tartun toiseen ja vedän. Jalan jatke kiroilee ja päästän irti. Jalat katoavat laatikon sisään.

– Oletko kunnossa, kysyn laatikkoon kurkistaessani. Hedelmäjätteen päällä makaa tyttö, joka pitelee vyötäröään. – Anteeksi.

Tyttö ei sano mitään. Hän näyttää linnunpojalta, joka on pudonnut pesästä.

– Ei ollut tarkoitus säikyttää.

Ojennan kättä roskiksen sisään, mutta tyttö ei tartu siihen. Hän painaa pään hedelmäpatjaa vasten ja sulkee silmät.

– Ojenna nyt käsi.

Kurkotan jätelaatikkoon, mutta tyttö ei reagoi.

– Pitääkö soittaa apuvoimia? Vai nousetko sieltä?

Hän pääsee jaloilleen. Satsumat tirskahtelevat. Littaantuneista banaaneista kohoaa möyhäinen haju. Hän ei laita hanttiin, kun tartun kyynärvarresta ja autan pois laatikosta. Hänen takkinsa on takaa hedelmäroiskeissa. Ponnistus saa hänet ähkimään.

– Mennään takahuoneeseen tutkimaan vahingot.

Avaan oven ja sytytän valon. Tyttö kiskaise pipon päästä. Silloin tunnistan hänet. – Olet se tusaaja.

– Mikä?

– Hyllyjen välissä luuhaaja. Katoin sun repun.

– Ai, tyttö sanoo ja tutkii sotkuista sosiaalitilaa, jossa syömme eväät, vaihdamme vaatteet ja hoidamme paperityöt. Siellä olin työvuorolistoja tutkimassa, kun Heli kuulutti minut kassalle, koska epäili tytön varastaneen jotain.

Komennan tytön istumaan. Hän istuu jakkaralle ja ottaa takin pois. Villapaidan riisuminen näyttää vaikealta. Lopulta hän kohottaa varovasti aluspaitaa. Laihassa mahassa on ilkeitä hiertymiä. Tyttö ilmeisesti nojasi vatsan varassa biojätelaatikkoon, kun rymistin ovesta ja säikäytin hänet. Metallinen reuna raapi ihoa vaatteiden läpi. Kaivan ensiapukaapista puhdistusainetta ja laastaria.

Kun pyysin tyttöä avaamaan reppunsa, hän nosti sen nikottelematta hihnalle ja veti vetoketjun auki. Repussa oli sinikantinen ruutuvihko ja muutama kynä. Etutaskussa oli lompakko ja avaimet. Heli vaati katsomaan vihkonkin, tyttö oli kuulemma kirjoitellut hyllyväleissä.

– Toi tusasi toista tuntia tuolla. Kassalle se toi kennon kananmunia, Heli sanoi kädet puuskassa. Heli ei epäilyssään perääntynyt ja urputti vielä tytön mentyä. Käskin hänet tupakalle. Hän palasi tohottaen, että taas joku on dyykannut meidän roskiksilla ja että ne pitäisi lukita.

– Revin suikaleen leipäpussia merkiksi luukun väliin ja se oli pudonnut. Sisäpuolelle.

Väitin ilmoittavani eteenpäin, mutta en minä minnekään ilmoita. Hyvän ruuan haaskaaminen ärsyttää. Ei ole keltään pois, jos joku ravinnoksi jotain pelastaa.

Annan tytölle vanulappuja, joista tippuu desinfiointiainetta. Hän nostaa paidanhelman leuan alle ja pyyhkii kaksin käsin rikkoontunutta ihoa. Leikkaan rullasta laastarit pahimpiin haavoihin.

– Tää ei tainnut olla eka kerta meidän roskiksilla?

Olen koemielessä jättänyt otettavaksi leipää ja jugurtteja, enkä ole koskaan joutunut pettymään. Aamulla takapiha on aina ollut ruuaton.

Lapsena syötin siileille kaikkea mitä keksin. Muikunpäät, jotka pihistin äidin perkuu-urakasta, oli niiden suurinta herkkua.

Viimeisen myyntipäivän ruokien jättämisessä on samaa riemua.

– Sinäkö olet hakenut syömisiä?

Tyttö asettelee laastaria navan viereen ja kohauttaa olkapäitä.

– Mitä sä kirjoitit vihkoon?

Tyttö vilkaisee minua. Hän saa laastarit liimattua ja vetää aluspaidan alas. Pitkähihainen laamapaita, onko noita vielä olemassa?

– Ottaisitko mehua?

– Voisin mä vettä, tyttö sanoo. Kuulen, miten hänen vatsansa murisee.

– Keitän itelleni teetä. On siitä sullekin, sanon ja alan puuhata tarjoamisia.

Tyttö tutkii takahuoneen julisteita, erityisesti näyttää kiinnostavan kausikasviskalenteri, joka päätyi seinälle Helin kiusaksi. Helin käsitys kausikasviksista on syksyllä saapuvat klementiinit. Hän jumaloi espanjalaisia tomaatteja.

– Näissä maistuu aurinko, hän uhoaa ja nyrpistelee kalpeille kotimaisille kasvihuoneserkuille.

Lasken vettä keittimeen. Kello lähestyy puolta yhtätoista. Ihme, kun kotoa ei ole tullut viestiä. Muistan kassissa sulavan pinaattikeiton. Laukku lojuu lattialla lämpöpatterin kyljessä. Kurkistan laukkuun: – Tämäkin vielä. Helkkari.

Pahvipakkauksesta valuu vihreää lääryä tavaroille. Nostan laatikon tiskialtaaseen ja tyhjennän kassin. Olisi pitänyt jaksaa hakea pieni pussi kassalta.

Tyttö ei puuhasta häkelly. Hän seisoo vedenkeittimen vieressä. Heti kun kohina muuttuu kiehumiseksi, hän naksauttaa virran pois, laittaa mukiin teepussin ja kaataa vettä päälle. Pussi huljuaa vedessä hetken, vesi ehtii tuskin värjääntyä. Hän nostaa pussin toiseen mukiin ja kaataa vettä perään. Itselleen hän ottaa ensimmäisen mukin ja nostaa toisen lähemmäs minua.

Huuhtelen avaimet, pyyhin lompakon puhtaaksi. Puolet kummipojan naamasta on värjääntynyt vihreähköksi. Pinaattinen tarrakuva kupruaa irti, mutten henno repiä sitä roskiin. Laitan kännykästä virran pois ja vedän vanulapuilla keittoa näppäinten välistä. Onneksi malli on vanha ja melko mekaaninen, näppäintyynyn saa irrotettua pestäväksi.

– Sä oot jättänyt ruokaa, tyttö sanoo.

– Ota pöydältä sämpylää, sanon ja hinkkaan kännykkää.

– Ei se kukaan muu voi olla.

Tyttö tutkii sämpyläpussia, sivelee sen sivuja, mutta ei avaa sitä. – Kauhea homma syödä ne kaikki.

– Olet syönyt kaiken?

Tyttö nyökkää, hänen vatsansa vaatii uudelleen ruokaa.

– Herran tähden, ota sämpylä. Katso, minäkin otan, sanon, riuhdon pussista sämpylän ja repäisen hampailla puolikkaan suuhuni. Jauhan leipää samalla kun huuhtelen näppäinläpyskää hanan alla.

– Energiamääriä enimmäkseen, tyttö sanoo.

– Täh?

– Kirjoitan. Muistiin vihkoon, tyttö jatkaa. – Vertailen. Suunnittelen mitä ostan. Mitä jätän ostamatta. Lasken paljonko jätän kuluttamatta. Kannattaako ostaa kaksi irtomyyntisämpylää vai leipoa itte. Tajuatko? tyttö purskahtelee puhetta, pitää taukoja lauseiden välissä. Nyökkään, vaikken ymmärrä miten laskutoimituksen voisi tehdä. Minulle siinä on liian monta epätarkkaa muuttujaa. Kokoan puhelimen ja painan virran päälle. Viestejä ei kuulu. Ainakaan mies ei ole kaivannut minua.

– Koko ajan, joka paikassa kuluu energiaa, tyttö sanoo. – Ihmisen hyötysuhde on säälittävä, kymmenen prosenttia. Dieselmoottorikin pääsee neljäänkymmeneen.

Hörpin teetä ja seuraan miten tytön poskille nousee palo. Hän luettelee eläinten ja koneiden hyötysuhteita, tehoja ja käytettyjä energiamääriä. Erityisesti häntä tuntuu kiehtovan hehkulamppujen surkea hyötysuhde valaistuksessa.

– Tietysti täytyy muistaa niiden lämpövaikutus, hän luennoi. Minä mietin, miten ihmeessä hän on ihmisen tai laiskiaisen hyötysuhteen selvittänyt. Tyttö vaikuttaa kuumeiselta. Istumme ja juomme teetä. Sämpyläpussi lepää pöydällä kuin hienompikin illallinen.

– Noi menee roskiin, jos et syö.

Uhkaus tehoaa, luento katkeaa. Tyttö valikoi pussista leipäsen.

– Mä syön vaan sen verran kuin kulutan. Tai vähemmän, koska hukkaenergia.

En uskalla sanoa mitään, kun odotan, että hän haukkaisi edes kerran. Miten minusta on äitini kaltainen tuputtaja tullut? Kai aikuinen ihminen osaa päättää mitä syö ja miten paljon. Tai no, ei osaa ja siitä minäkin elantoni saan. Ärsyttää, kun asiakkaat vaativat valikoimaan milloin mitäkin ja ostavat sitten makaronia ja hunajamarinoituja broilerisuikalaita. Ja kaljaa. Sen myynnillä kauppa pysyy pystyssä. Aina välillä tekisi mieli lätkiä oranssit alennustarrat asiakkaiden otsiin. Eihän ne paremmat kivelliset oliivit, joita valikoimaan vaadittiin, liiku hyllystä edes tarroitettuna.

– Ihminen ei tuota mitään. Kaikki menee hukkaan.

Tyttö taittaa sämpylän puoliksi ja puolikkaan puoliksi. Neljäsosan hän nostaa huulille ja nirskaisee siitä suuhunsa. Väkisin tulee mieleen elämäntaitovalmennus, jossa imeskeltiin rusinoita. Olin jo nielaissut omani, kun opettaja antoi luvan puraista. Tytön keskittyminen sämpylään lumoaa. Havahdun, kun kännykkä piippaa tekstiviestiä. Merkki on muuttunut, se tukahtuu kesken. Pinaattikeitto on ilmeisesti sekoittanut ääniosan. Kurkotan puhelimen, vaikka arvaan sisällön. Lihaa? hoputtaa mies.

– Tuotetaanhan me kaikki kakkaa, naurahdan.

Tyttö laskee sämpylän pöydälle. Teemuki on puolillaan.

– Täytyy mennä, hän nousee pöydästä ja tekee lähtöä.

– Istu rauhassa.

Tyttö puistaa päätään.

– Se oli vitsi. Ei ollut tarkoitus loukata.

Tyttö katsoo minua kuin ei tajuaisi mitä tarkoitan. Ei hän loukkaantuneelta vaikuta, mutta tekee lähtöä hätäisesti, töksähtäen.

– Taskulamppu tippu hedelmien sekaan, tyttö sanoo ja kiskoo päälle villapaidan ja maiharin. Yritän keksiä jotakin sanottavaa. En tahdo päästää häntä vielä. Tungen loput sämpylänpalat hänen taskuunsa. Osun takin läpi rikkonaiseen ihoon ja tyttö vavahtaa.

Takapihalla ongin taskulampun hedelmien seasta, pyyhin roiskeet paperinenäliinaan ja ojennan lampun tytölle. Hän kiittää ja kääntyy lähteäkseen.

– Pärjäätkö varmasti? Oisko joku, ...