PIMEÄÄ PIMEÄMPI
Kummalinnun munia 2
PIMEÄÄ PIMEÄMPI
Kummalinnun munia 2
Toimittaneet:
Christine Thorel ja Kari Välimäki
>
Osuuskumma-kustannus
Tampere 2015
1. versio
Osuuskumma-kustannus
www.osuuskumma.fi
info@osuuskumma.fi
Copyright © 2015 Maria Carole, Maija Haavisto, Magdalena Hai, Janos Honkonen, Jussi Katajala, Anu Korpinen, Taru Kumara-Moisio, Mixu Lauronen, Erkka Leppänen, Olli Lönnberg, J.S. Meresmaa, Hanna Morre, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Shimo Suntila, Christine Thorel, Kari Välimäki
Toimitus: Christine Thorel ja Kari Välimäki
Taitto ja typografia: Jani Laatikainen
Kansi: Magdalena Hai
Kannen kuva: © iStock.com/Ann_Mei
ePub: Kari Välimäki
Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda 2015
ISBN 978-952-6642-41-3 (nidottu)
ISBN 978-952-6642-42-0 (ePub)
Sisällysluettelo
Pimeää pimeämpiä tarinoita
uosi toisensa perään kirjoittajakilpailujen tuomaristot toteavat, että kisanovelleista nousee esiin jokin tietty teema. Tänä vuonna näin kävi myös Kummalinnun munien kanssa. Monet raapaleista käsittelevät tavalla tai toisella pimeää: pimeän pelkoa, pimeässä väijyvää uhkaa sekä yön pimeydessä tapahtuvia ihmetekoja ja hämärätöitä. Pimeyden vastapainoksi antologia sisältää Kummalinnun munia 4/2015 yhteydessä julkaistun liitteen jouluraapaleita. Lukija saa päättää valaisevatko ne mieliä vai mennäänkö niissäkin mustan huumorin puolelle.
Vastikään luin Ylen uutisista, että pimeän pelko on ihmisellä geeneissä ja sitä vastaan on taisteltu paitsi valon myös tarinoiden avulla. Suomalaisille pimeys on tuttu elementti, säännöllinen vieras, johon on totuttu, osa elämää. Vuoden kierto sekä valon ja pimeyden vaihtelu rytmittävät suomalaisten elämää edelleen, vaikuttavat mielialaan ja aktiivisuuteen. Nyt kirjoittaessani vuosi on jo ehtinyt pimeämmälle puolelleen. Suomalaiset valmistautuvat talveen haaveilemalla talviunista. Kun antologia julkaistaan, on matka kohti valoa alkanut. Kärsimätön odotus valtaa mielet: ihan kohta saamme taas kylpeä valossa! Loppukirin kevätpäiväntasaukseen voi ottaa raapaleiden parissa. Ehkä niiden joukosta löytyy vähän ymmärrystä jokavuotiselle synkälle seuralaisellemmekin.
Vuoden kevätpuoli on karnevalismin aikaa. Kotoiset laskiasperinteemme ovat osa yleiseurooppalaista karnevaaliperinnettä. Kevääseen mahtuvat myös aprillipäivä ja vappu. Karnevalismin hengessä tämänkertaisen antologian raapaleissa on tarjolla paljon hulvattomia ideoita, absurdeja käänteitä ja makaaberia huumoria – ihan pimeitä raapaleita, siis. Antologian avulla on hyvä ladata akkuja seuraavaa pimeää jaksoa odotellessa. Odotettavissa on sadan raapaleen verran sekä filosofista pohdiskelua että täysin absurdeja ideoita. Kummalinnun munia 2 sisältää pimeää pimeämpiä ajatuksia!
Christine Thorel, Tampereella marraskuussa 2015
Pimeän pelko
J.S. Meresmaa
Ulkona on pimeä.
Näen sen verhon raosta ja tiedän, että sekin näkee minut. Koputus kaikuu yhä korvissani. Vedän syvään henkeä.
Minunlaisiani ei ole monta. Meitä, jotka näkevät. Jotka suojelevat. Pimeästä sanotaan, että se on valon poissaoloa. Väite yksinkertaistaa yhtä paljon kuin jos sanoisin, ettei ääni ole olemassa ellei sitä ole joku kuulemassa.
Aukaisen lukon ja raotan ovea. Asunnon valo yrittää kiipiä ohitseni, mutta pimeä ei väisty.
"Mitä asiaa?" kysyn. Yritän pitää ääneni kohteliaana.
Vastassani on hiljaisuus. Ojennan käteni ja tunnen pistelevän karheuden sormissani. Luokseni on tullut säkkipimeä. Aistin siitä huokuvan levottomuuden väreilynä ihollani. Se pelkää.
Avaan oven kokonaan.
"Käy sisään."
Painavat kivet
Anu Korpinen
Bobo kadehti Duman lampaita. Niiden villa oli pehmoisempaa ja valkoisempaa kuin muiden lampaiden. Bobo alkoi vakoilla Dumaa, jotta saisi tietää, miten hän lampaitaan hoiti. Duman lampaat söivät samaa ruohoa ja joivat samaa vettä kuin Bobonkin lampaat. Iltaisin Duma syötti lampailleen jotakin pienestä vakkasesta.
Vakkasessa oli pieniä, valkoisia kiviä. Bobo varasti ne, ja vaihtoi tilalle suolarakeita. Illalla hän tarjosi kiviä omille lampailleen, mutta ne eivät suostuneet koskemaan outoon ruokaan. Pettyneenä Bobo meni nukkumaan.
Hän heräsi vihaisiin ääniin. Duma hyppi niityllä pitkävartinen haavi kädessään ja huusi täyttä kurkkua. Lampaat olivat tiessään, ja aitaus oli tyhjä. Sinisellä taivaalla pompotti iloisesti kymmenen palleroista pilveä.
Futuro
Tarja Sipiläinen
UFO-jäljitelmän keltainen pinta häikäisi. Se jätti piha-alueen voikukat varjoonsa.
Turistikierroksen vetäjä varoitteli ryhmän vanhimpia kapeista portaista. Puhetta tuli konekivääritahdilla. Suurin osa meni ohi korvien.
Katselin steriilejä pintoja ja ajattelin, että vaikka olinkin scifisti, en viihtyisi tällaisessa asunnossa pitkään. Oppaan puhetulva alkoi ärsyttää. Vaihdoin painoa jalalta toiselle. Mummolauma junttasi minut tuoli-sänkykombon ja seinän väliin. Happi alkoi loppua, kaulus hiersi. Päätin heittää homman lekkeriksi.
”Kuinka lujaa ja pitkälle tällä voi lentää yhdellä tankkauksella?” huusin.
Mummot hiljenivät sekunnissa. Oppaan ilme synkkeni. Purin huulta, että sain ilmeeni pysymään peruslukemilla.
Opas käännähti kannoillaan, arvelin, että nöksähti.
”En tiedä – otetaan selvää”, opas vastasi ja käynnisti moottorit.
Syvänteen syrjällä
Kari Välimäki
Tutkimusretkikunta on kuullut hirmuliskohavainnoista, lähtenyt tutkimaan niitä ja leiriytynyt veden täyttämän syvänteen reunalle. Elisa tekee tuttavuutta dracologi Jonnen kanssa.
"Onko teillä oikeasti tulta syöksevä lohikäärme?" hän kysyy.
"Ihan pieni. Käytän sitä sytkärinä", Jonne tunnustaa.
"Entä uskotteko, että tuossa syvänteessä asuu hirmulisko?"
"Ei sellaisia ole. Asialle on varmasti jokin luonnollinen selitys."
Seuraavalla viikolla retkikunta etsii hirmuliskoja. Mitään ei löydy. Jonne tuijottaa veteen ja päättää vetäistä hermosauhut. Hän rutistaa tulen lohikäärmeestään.
Vedestä nousee valtava siivekäs hahmo, joka pimentää taivaan ja kastelee kaiken.
"Se oli hirmulisko!" Elisa kiljuu.
"Se oli tavallinen vettä ruiskiva lohikäärme", Jonne sanoo. "Ne ja tulta syöksevät ovat aina sotajalalla."
Probiootti
Maija Haavisto
Lääkettä mainostettiin televisiossa joka mainoskatkolla. Kaduillakin oli isoja plakaateja. Päässä soivista ärsyttävistä kappaleista oli tullut kansanterveydellisesti vakava ongelma ja sen voittamista pidettiin merkittävänä läpimurtona.
Sain jonottaa apteekkiin, kun hain oman korvamatolääkkeeni. Vain yksi suurikokoinen pilleri ja jo samana päivänä korvissani pauhaavat iskelmärenkutukset ja mainosjinglet hiljenivät.
Myöhemmin korvakäytävässä alkoi tuntua epämukavia tuntemuksia. Kuin siellä olisi möyrinyt jotain. Soitin lääkeyritykseen, sillä epäilin mahdollista haittavaikutusta.
"Ette tainneet lukea pakkausselostetta kokonaan", sanoi asiakaspalvelija.
Myönsin, että en.
"Siihen on syynsä, että valmisteen nimi on korvamatolääke. Korvan eliöflooraa ei voi poistaa, se vain korvataan toisenlaisella lajilla."
"Voinko mitenkään palata entiseen?" minä kysyin.
Pian jonotin taas apteekissa.
Vihan voimalla
Taru Kumara-Moisio
Vannoin valan, kun täytin 13 vuotta. Se oli täynnä esi-isien pyhää verikostovihaa muinaisen solareittimme sulkijoita ja köyhyytemme alullepanijoita kohtaan. Jokaisen esikoispojan oli annettava sissivalansa ja uhrattava elämänsä ilkitöihin vuorta hallitsevaa gh’dal-heimoa vastaan. Vuorelta ei palattu elävänä, sen tiesivät kaikki, mutta valasta ei haluttu menneiden sukupolvien kunnian vuoksi luopuakaan. Vala oli oikein, vala oli ylpeytemme.
Soihtujen loimotus heijastui pystyyn nostamani miekan kärjestä kirkuvanpunaisena. Änkytin ikiaikaiset solkotukset suustani. Halusin näyttää urhealta. Isäni ilme oli synkkä, mutta juhlallinen.
Yöllä tajusin olevani pelkuri ja luikin pakoon. Sillä tiellä olen edelleen: kartan kaikkia, rahjustan maankiertäjänä paikasta toiseen.
Vala ei opettanut minua vihaamaan muita, vaan itseäni.
Lain pitkä käsi
Mixu Lauronen
Sellin ovi aukesi, ja sisään tuli uusi nuori. Hän asetti nyyttinsä vuoteelle ja tarjosi sitten kättään.
”Akseli. Aksu vaan.”
”Romppainen”, vanhempi vanki vastasi. Miehet tuijottivat toisiaan.
”Sopiiko kysyä, miksi olet täällä?” Aksu rikkoi protokollaa. Romppainen kävi istumaan.
”Huono DNA. Minusta olisi sukeutunut mitä suurimmalla todennäköisyydellä väkivaltarikollinen. Sain proaktiivisen elinkautisen.”
”Olen pahoillani”, Aksu totesi ja istuutui hänkin. ”Minä taas istun täällä siksi, että tulen vaikeista oloista. Perheväkivaltaa ja päihteitä. Olen koulukiusaaja. Oikeus totesi, että minusta oli tulossa jengipomo ja pikkurikollinen.”
Romppainen tuijotti hetken Aksua suoraan silmiin. Sitten hän laski kätensä tämän olkapäälle.
”Tervetuloa kiven sisään. Minä teen sinusta vielä kunnon vangin.”
Apurit
Maija Haavisto
Perustettuani leivontablogin jäin nopeasti koukkuun. Muut blogaajat postasivat lähes päivittäin mitä häikäisevimpiä kakkuja ja cupcakeja. Voikreemiä, marsipaania, vaahtokarkkifondanttia, perhosia ja orvokkeja. Ahersin ja ahersin, mutta en pysynyt mukana.
Palkkasin avukseni kaksi golemia. Ne olivat nopeita oppimaan, onnistuivat ensimmäisellä kerralla tekemään sokeripitsiäkin. Paksut savisormet pyörittivät näppärästi kukkanauloja. Leivoimme kakun toisensa jälkeen ja minä blogasin ne. Luulen, että muillakin oli golemit apunaan.
Eräänä iltana unohdin pyyhkiä golemien otsasta alef-kirjaimet pois, eivätkä ne käyneetkään yöpuulle. Golemit tyhjensivät kaappini. Ne leipoivat ja koristelivat aamuun asti, kakku peitti koko ruokapöydän.
Mikä sääli, etten voinut blogata kakusta. Sitä ei kukaan olisi ainakaan uskonut minun tekemäkseni.
Prokrastinaatio
Christine Thorel
Appelsiini oli suuri ja helisi vaimeasti. Tökkäsin sitä sormellani. Asiasta ei ollut epäilystäkään, se kilahteli kevyesti pöydällä. En jaksanut päättää, mitä tekisin kilisevälle appelsiinille, joten söin korista toisen.
Seuraavana päivänä sama juttu. Ja sitä seuraavana. Kun appelsiinit loppuivat, söin omenoita.
Ostin lisää appelsiineja, joita söin viikkoja, miettiessäni mitä ihmettä tekisin sille, joka nökötti pöydällä, kuivui ja kutistui. Helinäkin voimistui ja kirkastui. Syksyllä ripustin hedelmän parvekkeelle kilisemään tuulessa.
Helmipakkasilla appelsiini halkesi. Sen sisältä kuoriutui siivekäs olento, joka singahti lasin läpi olohuoneeseeni.
Nykyään se istuu hedelmäkorissani. Jos en anna sille palaa jokaisesta appelsiinistani, se puree minulta sormen. Mutta ei hätää, yhdeksälläkin pärjää.
Jäätelösooda
Kari Välimäki
Imelö, makea sammakko, oli hukkumaisillaan korkeassa, hiilidioksidia poreilevassa lasissa. Olento pidätti hengitystään, ui ja ponnisti ylöspäin. Kuplainen neste kantoi huonosti, tukki silmät ja suun. Hiilidioksidia purkautui nesteestä kupliin ja nosti niitä vaahdoksi nesteen pinnalle.
Imelö potki. Yhä uusia kuplia syntyi, ja vaahtokerros paksuni.
Imelö ei luovuttanut. Pinnalla sitä odottaisi elämä. Lopulta imelö sai nenänsä nesteen yläpuolelle ja henkäisi syvään. Kuplat puhkesivat. Hiilidioksidi vapautui ja hukutti imelön. Se vajosi pohjaan, suli ja liukeni, luovutti olemassaolonsa silkkana makeutena lapsen hinkumaan jäätelösoodaan.
Lapsi joi soodaansa, kyllästyi siihen jo kauan ennen sen loppumista ja paiskasi astian maahan. Lokit söivät jäätelön ja siihen kuolleen imelön.
Ihme myrsky
J.S. Meresmaa
Ukkosmyrsky alkoi kuten myrskyillä kaupungissa on tapana. Äkkiarvaamatta, rajuna. Olin juuri astunut bussista, kun taivas repesi. Minulla ei ollut sateenvarjoa. Ehdin nipin napin suojaan lähiputiikin markiisin alle. Pisarat tuntuivat kylmiltä kesämekon läpi. Kadut juoksivat hetkessä jokina.
Sateensuojaan ahtautui muitakin: mustaan jäykkäkankaiseen pukuun sonnustautunut herrasnainen roikottaen suurta nahkalaukkua kyynärvarressaan. Hän katsoi minua ja päivitteli: ”Ihmeellisen ilman lykkäsi.” Katsoin häntä tarkemmin. Hän näytti aivan Maija Poppaselta.
Paikalle pomppi valkopulisonkinen lyhyt herra ankanpäisellä sateenvarjolla. ”Ei suostu aukeamaan”, hän puhisi. Ankka sanoi ”kvaak”. Lierihattu lirisi pisaroita ja raitahousujen puntit olivat kostuneet tummiksi. Tohtori Sykerö, oletin.
Sitten sydämeni jysähti. Paikalle saapui pitkäaikainen ihastukseni, naapurini Totoro.
Inspiraatioloitsu
Erkka Leppänen
Romaanini on jumissa. En keksi millään, kuinka jatkaisin sitä. Jotain pitäisi tapahtua, jotta tarina taas rullaisi. Tämä on kai sitä kuuluisaa valkoisen paperin kammoa.
Onneksi minulla on konstini. Tartun umpimähkään yhteen pöydälläni lojuvista kirjoista. En katso mikä se on, sillä haluan yllättyä.
Lausun loitsun, jonka vain harva osaa. Manaan kädessäni olevan romaanin kirjoittajan henkeä. Kirjailija vastaa kutsuuni. Henki on kovin vastahakoinen, kuten aina, mutta taikavoimani on vahvempi. Panen hengen kuriin ja pakotan sen lähettämään minulle merkin. Vaadin jotakin konkreettista, joka saisi tarinan taas luistamaan.
Samassa oveni potkaistaan auki ja kaksi miestä ryntää sisään ase kädessä. Pitikin käteni osua Raymond Chandleriin.
Lainauskorvaukset
Mixu Lauronen
Kirjailijalla oli rahapula, kuten aina tähän aikaan vuodesta. Oli pakko keksiä jotain, jotta jääkaappi täyttyisi. Aamukävelyllä kirjastossa sitten välähti. Kirjailija lainasi kaikki kirjansa, mitä löysi. Sitten hän palautti ne ja lainasi taas. Ja palautti. Virkailijat katselivat, mutta kirjailija ei siitä välittänyt.
Kirjastoja oli monta, mutta kirjailijoita vain yksi. Oli aika tehostaa. Kadunkulman romanialaiselle selvisi homman nimi yhdellä näytöllä. Siitä palkaksi kirjailija antoi muutaman kolikon. Laitapuolen kulkijat ostettiin mäyräkoiralla. Johan alkoi lainauksia tulla!
Korvaukset tosin tulisivat vasta muutaman kuukauden päästä, mutta nyt oli jotain, jota vastaan lainata muutama kymppi kaverilta. Illalla voileipää syödessä kirjailija rentoutui kunnolla. Oli mukavaa olla joskus fiksu!
Vihanneskeittoa sirkuksesta
Kari Välimäki
”Karhut ovat hienoja”, mies sanoo ja pistää lakkinsa naulaan. ”Katselin niitä eläintarhassa.”
”Töissähän sinun piti olla”, vaimo älähtää. ”Mistä nyt leipää lapsille?”
”Menen sirkukseen”, mies lupaa ja nostaa housunlahkeitaan. ”Minun tassuni tuovat meille leivän.”
”Ne ovatkin melko karhuiset”, nainen nyökkää ja poimii nuorimmaisensa lattialta. ”Aioitko muuttua kokonaan karhuksi?”
”Aion. Opettelen keinumaan trapetsilla ja ryhdyn sirkuskarhuksi.”
”Sinä olet niin hyvä mies. Varothan sitten, ettet putoa.”
”Putoaminen kuuluu asiaan. Se saa katsojat huutamaan. He luulevat, että putoan heidän päälleen.”
”Etkö sitten putoa?”
”Putoan. Ja kähvellän eväsleivät kaikkien taskuista, että lapset saavat syödäkseen.”
”Ei sitten makkaraleipiä, vain vihanneksia ja juustoa. Niistä saa keittoa.”
Hirviöasiakaspalvelua
Anni Nupponen
”Hirviöasiakaspalvelu, hyvää päivää.”
”Päivää. Omaiseni on joutunut medusan kivettämäksi.”
”Oliko kivettyminen provosoitu vai ei?”
”Mitä merkitystä sillä on? Emme me voi Salli-tätiä patsaana loppuelämäänsä pitää!”
”Olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseen.”
”Hyvä on, Salli-täti kävi härnäämässä medusan pääkäärmeitä. Ehkä hän sai mitä ansaitsi.”
”Siinä tapauksessa pehmentäminen on vaikeampaa. Voitte kokeilla niin sanottuja pikkutaikoja: Mustan kukon verta tai erilaisia maagisia tikareita.”
”Ei meillä ole aikaa lähteä kukkoa tappamaan. Eikö tätä voisi hoitaa ostopalveluna?”
”Toki. 2500 kultakolikkoa, ja sopimus on allekirjoitettava verellä.”
”Verellä ja verellä! Ettekö te muusta välitä?”
”Minä en keksi hirviösääntöjä, kerron vain miten asia on.”
”Hyvä on sitten.”
”Yhdistän sopimuspuolelle.”
Oy Näkyvä valo Ab
Maija Haavisto
Viitalan näkö alkoi mennä hänen ollessaan seitsenkymppinen. Vuosi vuodelta se heikkeni, hiipui vähitellen olemattomiin. Vielä lähes sokeanakin hän suhtautui väreihin pakkomielteisesti. Väreihin joihin hän pukeutui, väreihin joihin muut pukeutuivat. Kaiken piti aina olla juuri oikean väristä. Upporikkaan ihmisen oikkuja yleensä siedetään.
Kun Viitala selitti asian pojantyttärelleen, tämä kieltäytyi ensin uskomasta. Osakesynestesia? Ei hän ollut mistään sellaisesta kuullutkaan.
"Vaikkapa Valmet on harmaa. Nokian väri vaihtui juuri violetista syvänpunaiseksi", Viitala kertoi tytölle. Tämä kykeni vain nyökyttelemään hämmentyneenä.
Seuraavana aamuna kaikki humahti mustaksi.
Kun tieto Viitalan itsemurhasta tavoitti sanomalehdet, ihmiset supisivat, että raha ei tuo onnellisuutta. He eivät olisi voineet olla enempää väärässä.
Keisarin morsian
J.S. Meresmaa
Tenjan äiti toi Kiinasta pussillisen irtoteetä. Tenja työnsi tuliaispussukan suoraan keittiön ylähyllylle. Hän ei juuri teestä välittänyt, mutta jostain syystä kaikkien mielestä tee sopi hyvin tuliaiseksi.
Aamulla Tenja heräsi keittiöstä kantautuviin ääniin. Pöydällä häntä odotti vastauutettu tee. Maanläheisen ruohoisa tuoksu leijui ilmassa.
Tenja huolestui, mutta etuovi oli lukossa eikä oven edustalle sataneessa lumessa näkynyt jälkiä. Hän oli yksin asunnossaan. Tenja kaatoi teen viemäriin.
Seuraavana aamuna sama toistui: kuuma tee odotti häntä pöydällä. Tällä kertaa Tenja maistoi sitä. Maku oli taivaallinen, virvoittava.
Joka aamu tee odotti häntä. Kun tuliaispussi oli huvennut ja salaperäinen teenkeittäjä kadonnut, hän jatkoi tapaa. Tenjasta tuli teenjuoja.
Omenatädit
Kari Välimäki
"Kas tässä sinulle omena", nainen sanoo ja ojentaa punakylkistä hedelmää.
Tyttö ottaa omenan. Nainen juoksee kohti pientä metsikköä ja hihkuu juostessaan.
"Kumma tyyppi", tytön kanssa kävellyt poika toteaa. "Älä syö sitä omenaa."
Tyttö polkee jalkaa ja tiuskahtaa pojalle. Aina miehet yrittävät määrätä, mitä naiset saisivat tehdä.
Haukkaus. Omena rusahtaa ja tytön silmät kirkastuvat. Toinen. Tytön hymy leviää ja hän on yhä enemmän nainen. Kolmas, ja lapseus on jättänyt hänet kokonaan. Poika kauhistuu nopeaa muutosta ja pakenee.
Juuri kypsyneen omenatädin jaloissa polttaa jo tahto juosta. Hän poimii esiliinansa taskusta punakylkisen omenan, ojentaa sitä lähestyvälle tytölle ja sanoo: "Kas tässä sinulle omena."
Kuihtuma
Mixu Lauronen
"Herra tohtori, katsokaa minun nenääni."
"Hmm... se on kaksi milliä pitkä. Yksi pahimpia kuihtumia, mitä olen nähnyt."
"Kuihtumia?"
"Oletteko syöneet lapsena kiltteyskapseleita?"
"Kaikkihan niitä ovat syöneet."
"On nimittäin niin, että ne aiheuttavat juuri tuollaisia kuihtumia."
"Vai niin."
"Niitä tulee joka paikkaan. Olette onnekas."
"Joka paikk... ymmärrän."
"Menkää kotiinne. Emme voi muuta. Kirjoitan teille reseptin rauhoittavia."
"Auttavatko ne?"
"Eivät, mutta nenä ei enää harmita niin paljon."
"Ahaa. Mikä tähän auttaa?"
"Nykytietämyksellä ei mikään."
"Tuleeko näitä lisää?"
"Yleensä ei, mutta on se mahdollista. Indonesiassa eräs nainen kuihtui kolmesenttiseksi."
"Ja tuonko pitäisi rauhoittaa?"
"Ei, se on rauhoittavien tehtävä... tässä, olkaa hyvä."
"Kiitos."
"Seuraava!"
Lisääntymisoppia
J.S. Meresmaa
Nuppu löysi kirjan vanhempiensa kirjahyllystä. Se oli piilotettu etummaisen kirjarivin taakse. Juuri paikan epätavanomaisuus sai Nupun kiinnostumaan teoksesta, mutta kun hän selasi pari sivua, uudenlainen kiihtymys syrjäytti löytämisen jännityksen. Nuppu kiikutti kirjan huoneeseensa sivuilleen vilkuillen. Hän piilotti sen patjansa alle ja luki vain salaa iltaisin.
Kiihtymys muuttui pian kielletyn kuumotukseksi poskilla. Piirroskuvat mehevöityneistä kukinnoista ja paisuneista kukkapohjuksista kiehtoivat häntä. Yhtenä iltana huoneen ovi avautui. "Vieläkö sinä valvot", hänen äitinsä ihmetteli. Sitten ääni oheni. "Nuppu, tuo on isän ja minun yksityinen kirja. Sinun olisi pitänyt pyytää lupa sen ottamiseen."
Nuppu piti katseensa tiukasti käsiensä vihreissä sirkkalehdissä ja hypisteli kasvifysiologian kirjan kantta.
Kuvajainen
Christine Thorel
Balnee katsoo minua syvänsinisillä silmillään. ”Sano, että olen paras”, hän pyytää.
”Olet paras.”
”Sanoit sen väärin”, hän suuttuu.
En tiedä mitä tekisin.
”Miten voisin luottaa sinuun. Sanot vain sen, mitä käsketään.” Balnee pyörähtää kannoillaan ja poistuu huoneesta.
Eikä hän väärässäkään ole. Mitä muuta minä voisin tehdä. Odotan, että hän palaisi takaisin. Katselen auringon heijastamien valonläikkien vaellusta vastapäisellä seinällä. Tällä kertaa hän malttaa olla poissa yllättävän kauan. Tulen melkein yksinäiseksi, muodottomaksi. Vain nojatuoli, lamppu ja pala seinää. Kaipaan hänen silmiään, niiden katsetta minussa.
Hän palaa, keimailee edessäni ja suikkaa suukon.
”Olen paras”, hän sanoo ja lähtee. Hameenhelman heijastus katoaa viimeisenä pinnaltani.
Välikohtaus Vaalimaan raja-asemalla
Mixu Lauronen
”Katso, taas yksi. Ihan selvä tapaus.”
”Otanko minä?”
”Kaikin mokomin. Minulla on kahvi kesken.”
”Hei, te siellä. Niin, juuri te, hyvä herra! Tulkaa tänne toiselle puolelle. Mennään peremmälle. Sitten vaatteet pois. Kyllä, kaikki vaatteet. Nojatkaa seinään, olkaa hyvä. Juuri noin. Pyllistäkää. Enemmän. Enemmän. Tämä saattaa tuntua epämiellyttävältä... mutta mitäs täältä löytyykään? Sieluja kondomeihin käärittynä. Vaarallista. Vieras sielu verenkierrossa voi tappaa. Mutta siitähän teikäläiset eivät välitä. Rahasta te vain piittaatte. Tästä tulee teille pitkä kakku.”
”Kerro minulle, mistä sinä minut oikein tunnistit?”
”Teidän egonne on huomattavan suurikokoinen. Se on tyypillinen sielujen käytön sivuvaikutus. Suosittelen, että hoidatatte sen heti, kun pääsette vankilasta.”
Sukulaiset ovat kuin kivellisiä viinirypäleitä, päältä päin hyvän näköisiä, mutta kuka hitto niitä haluaa
Christine Thorel
Hankittu sukulainen on kansanterveytemme pahimpia vitsauksia. Tilastokeskuksen mukaan useammalla kuin joka toisella aikuisväestöön kuuluvista on hankittu sukulainen. Vaivaan ei ole hoitoa ja siitä on vaikea päästä, mutta se ei yleensä ole kuolemaksi. Pahimmat tapaukset voivat äityä varsin kiusallisiksi ja vähintäänkin hankittu sukulainen heikentää elämänlaatua. Aktiivisia vertaistukiryhmiä löytyy ympäri maata.
"No mä sain tän 1997 häiden yhteydessä", kertoo Mikko 40 v. "Olihan noi suvun miehet tosta varoitelleet ja kaveritkin. Sanoivat, että ihan kuin haluaisi jalkasienen, mutta eihän sitä nuorena usko. Tää mun hankittu sukulainen on tätä perinteistä lankokantaa. On pitkiä aikoja, jolloin sitä ei huomaa, mutta sitten se käy tosi pahaksi."
Harjoittelemme
Taru Kumara-Moisio
Merkitse lauseke ja laske:
Essi teettää itsestään viisi tulevaisuuteen tähyävää valokuvaa. Yhden kuvan hinta on 2,25 euroa. Lisäksi hän ostaa kameraansa uuden muistikortin, jonka hinta on 20,90 euroa, ja kaksi valokuvakehystä, 4,99 euroa kappale. Kuinka paljon Essin ostokset maksavat yhteensä?
Jos sinulle jää aikaa, selvitä myös, miksi Essi ei hymyile yhdessäkään kuvassa, vaikka on nyt niin iloinen. Mikä saa hänet tulevaisuudessa tuijottamaan vain sisäänpäin? Entä mikä on suurin kaksidesimaalinen luku, joka toteuttaa epäyhtälön Essi : x < elämänilo? Millä todennäköisyydellä nyky-Essi alkaa vihata teettämiään valokuvia ja lopulta itseään? Murskaako hän kehykset kuvineen jo ennen joulua?
ÄLÄ UNOHDA MARGINAALEJA JA MITTAYKSIKÖITÄ!!!!!
Prinssi Uljas
Magdalena Hai
Lohikäärmeen keho oli matomainen, höyryävä ja lähes sata metriä pitkä. Sen sirpinkaltaiset kynnet kuopivat syviä naarmuja luolan edustan kallioon.
”Sankarini!” Prinsessa nyyhki. Tyttö oli kytketty siirtolohkareeseen rautaisilla ketjuilla. Hän pääsi ahdingossaan hädin tuskin liikkumaan. Suuret kyyneleet valuivat neidon kauniilla kasvoilla. ”Vihdoin sinä tulit!”
Prinsessa ja puolet valtakunnasta. Ne hänelle oli luvattu. Valtakunta ei ollut kummoinen, mutta prinsessa oli kieltämättä viehättävä.
Hornanpeto alkoi luikerrella lähemmäs löyhkäten rikille ja paahdetuille ritareille. Pedon vatsapanssari jyräsi alleen kymmenien kuolleiden vaalenneet luut. Hevonen pillastui, heitti prinssi Uljaan selästään.
Noustessaan jaloilleen prinssi Uljas nosti peitsensä tanaan ja uskalsi vihdoin myöntää itselleen, että piti ...