Cover

HELENA WARIS & JANNE NYKÄNEN
ENTROPIA
Kansi: Teija Lammi / Grafemi
Etukannen kuva: Petri Volanen / Mostphotos
Kustannus Aarni, 2015
Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Savon rahasto ja Taiteen edistämiskeskus ovat tukeneet tämän teoksen kirjoitustyötä.
ISBN 978-952-7130-09-4
Entropia = haje
Fysikaalinen suure, joka ilmaisee epäjärjestyksen määrän systeemissä.
Viestintäteoriassa entropia mittaa viestin sisältämän informaation määrää.
(Wikipedia)
PERJANTAIMarina pysähtyi hengästyneenä tienhaaraan. Peltoja halkovalle koivukujalle opasti kulunut numeroviitta, joka nitisi viimassa. siinä luki. Kujan päässä odottava talo oli pimeänä, mutta Marina oli nähnyt valon sisällä, kun he olivat puoli tuntia sitten ajaneet ohi. Joku oli seisonut silloin ikkunassa.
Sade vain yltyi. Repaleinen kuu piirsi paljaiden puiden takana kohoavan asuinrakennuksen viereen navetan ja siilon siluetit.
Marina epäröi. Talo näytti luotaantyöntävältä, mutta niin näytti mutkaan katoava soratiekin. Hän tihrusti postilaatikkoa lukeakseen kanteen teipatun nimen, kuin nimi voisi jotenkin rohkaista häntä, mutta kirjaimet olivat haalistuneet näkymättömiin. Hän nosti vihreää muovikantta. Tyhjä. Tietenkin. Syrjäseudulla postit jaettiin vain kerran viikossa.
Mitä minä teen?
Marina pyyhki otsalle liimaantuneet hiuksensa sivuun ja kohensi ryhtiään ryvettyneen nahkatakin alla. Vetoketju ei mennyt kiinni rintojen kohdalta ja sade valui jäisinä puroina kaula-aukkoon ja niskaan, jonne osa nutturasta oli purkautunut. Farkut olivat litimärät ja vesi tirisi teräväkärkisissä nilkkureissa, joiden piikkikorot upposivat mutaan vuoroaskelin. Kalliit kengät, joista ei olisi enää mihinkään.
Marina värisi. Hampaat löivät loukkua.
Kunpa se johtuisikin kylmyydestä.
Hän kaivoi jälleen kerran kännykkänsä esiin. Jos hän vain saisi Jeromen kiinni, tämä neuvoisi mitä hänen kannattaisi tehdä.
Mutta puhelin ei löytänyt kenttää. Viestit odottivat yhä lähtevien kansiossa ja akun varaus hupeni armottomasti.
Jotain piti tehdä. Nyt.
Hän vilkaisi taas tietä, joka sukelsi kiiltelevänä käärmeenä pellon takana odottavaan metsän pimeyteen. Tässä oli valoisampaa. Sänkinen pelto oli ainakin käytössä. Siitä oli selvästi korjattu sato menneenä syksynä.
Marina puristi leukaperänsä yhteen, veti syvään henkeä ja lähti kävelemään ripeästi talolle päin.
Hän ehti puoleen väliin koivukujaa, kun koira alkoi haukkua. Hän säikähti ja jähmettyi paikoilleen odottamaan, mutta räksytys tuntui pysyvän paikoillaan talon toisella puolella eikä eläin kuulostanut raivoisalta. Ehkä se oli kytketty. Marina puristi olkalaukkuaan tiukemmin ja uskalsi jatkaa eteenpäin talon sivulle, palotikkaita kiipeävän kuihtuneen köynnöksen ohi. Talon kulmaan oli ripustettu pihavalo, mutta se pysyi sammuksissa.
Äkkiä pimeydestä kuului terävä käsky. Haukku lakkasi.
Kuutamo paljasti rappusilla seisovan ihmisen, jonka vieressä koira odotti ääneti. Mikä lie sekarotuinen paimenkoira, jonka isäntä näytti keski-ikäiseltä juntilta. Flanellipaita, kuluneet farmarit, saappaat ja lippis, ruokkoamaton parta. Niskassa rönsysi pitkä vaalea tukka. Tuimailmeinen peräkammarin poika.
– Iltaa, Marina tervehti asiallisesti ja viritti kasvoilleen ammattihymynsä, joka yleensä sulatti vastahakoisimmankin haastateltavan. – Tarvitsisin hieman apua, hän sanoi huoletonta äänensävyä tavoitellen.
– Minkähänlaista? mies töksäytti.
– Mieluiten kyydin Pääkaupunkiin tai edes lähimpään asutuskeskukseen, Marina pyysi, mutta miehen ivallinen naurunpyrskähdys keskeytti hänet.
– Hah! Jopas! Soitapa kuule taksi.
– Puhelimeni ei tunnu löytävän kenttää...
– Se on täällä maaseudulla sellaista.
– Voitteko te kyyditä? On minulla millä maksaa, Marina ilmoitti ja katui saman tien. Mies saattaisi ymmärtää valuutan väärin.
– Sinulla ei ole mitään sellaista, jota haluaisin. Kuule, lähin kaupunki on tuossa suunnassa. Sataseitkyt kilsaa. Nopeimmin pääset kävelemällä.
Mies osoitti umpimetsään pellon takana.
Marina nielaisi. kilometriä. Aika paljon.
– Mutta onhan täällä pakko olla jotain lähempänäkin, Marinan ääni vavahti hallitsemattomasti. – Taajamia, jotka eivät ole vielä kokonaan tyhjinä.
Mies virnuili ja nyökytteli päätään. – Onhan meillä jotain sen suuntaista, joo. Pahoitteluni. Neljäkymmentä kilometriä on lähimpään kokoamiskeskukseen.
Marinaa tärisytti ja väsytti. Tämä ei mennytkään niin hyvin mitä hän oli toivonut. Hänen hymynsä alkoi hyytyä. Kosteus tunkeutui vaatteiden läpi, eikä mies tehnyt elettäkään kutsuakseen häntä edes räystään alle sateensuojaan. Mies varmasti vihasi kaupunkilaisia. Tai naisia. Se huokui miehen asennosta, sanoista, kaikesta. Aito punaniska, jonka kanssa oli nyt jotenkin päästävä yhteisymmärrykseen. Oli pakko.
Marina nosti leukaansa pimeässä ja lopetti hymyilemisen. Ei hänellä ollut mitään ilon aihetta. Small talk'kaan ei mieheen tehoaisi. Piti mennä suoraan asiaan ja toivoa, että juntti heltyisi. – Voisinko mitenkään saada yösijaa täältä?
– Mieluummin et.
Suoraan kysymykseen suora vastaus.
– No miten neuvoisit minua selviytymään tästä tilanteesta? Marina kysyi haastavasti. – Vaatteeni ovat litimärät ja puhelin mykkä. Eikä ketään muuta missään.
– Miksi sinä ylipäätään olet siinä? mies tuhahti ja mittaili häntä päästä varpaisiin. – Vai äärikokemuksiako sitä tultiin hakemaan?
– Jouduin onnettomuuteen.
– Sinisellä Audilla? Sanonpa, että valitsitte aika omituisen suunnan perjantaiillan ajelulle.
Marina hätkähti.
– Täällä liikkuu autoja hyvin harvoin. Todella harvoin. Mutta siis onnettomuus? Mitä tapahtui? mies kysyi ja näytti terästäytyvän.
– Kolari..., Marina sopersi. – Hirvikolari!
– Hirvi!
Nyt mieheen tuli eloa.
– Niin! Ja tuulilasi meni rikki...
– Jäikö se hirvi sinne?
– Mitä? Hirvi? Tietysti.
– Olisit heti sanonut! Lähdemme hakemaan sen. Se voi olla vielä elossa! Tiedätkö sinä miten monta kiloa lihaa sellaisessa elikossa on? mies kysyi touhukkaana ja sitoi koiransa taluttimen portaiden kaiteeseen. – Miten kaukana se tapahtui?
Marina puraisi huultaan. Tämä meni nyt aivan väärin. – Siis enhän minä tiedä onko se hirvi enää siellä. Ja oliko se edes hirvi.
Kuunvalo pilkahti miehen silmissä.
– No mikä muu se olisi voinut olla?
– Se tapahtui niin äkkiä. Ehkä jokin osui etukulmaan ja...
– Ehkä? mies kysyi ja oikaisi selkänsä. – Sinähän kusetat minua! Ei ollut mitään hirveä.
Marina ei voinut katsoa mieheen.
– Sinä olet syötti, etkö olekin? Kuule, kerro pimeässä odottavalle ystävällesi, että valitsitte väärän talon ryövättäväksi. Ette halua tietää mitä minulla on varalla teidänlaisille kutsumattomille yövieraille. Joten häivy! En tee sinulle mitään, jos häivyt saman tien. Tuonne mistä tulitkin. Ymmärrätkö?
– Ei ole muita, Marina sanoi vaimeasti. Hänen itsevarmuutensa oli tiessään.
– Ihan sama mitä sanot. En luota sinuun. En halua sinua enkä ketään muitakaan nurkkiini, mies ärähti ja näytti valmiilta palaamaan sisälle.
Marina hätääntyi ja löysi voimaa viimeiseen yritykseen. – Et voi käännyttää minua takaisin tielle! Seuraava asuttu talo voi olla kymmenen kilometrin päässä.
– Yhdeksän ja puolen tarkalleen ottaen.
– Minä kuolen tuonne!
– Et kuole. Siellä ei ole mitään, mikä sinun henkeäsi uhkaisi. Hakattuja metsiä tyhjää täynnä, mies sanoi tunteettomasti ja tarttui ovenripaan. – Ei olisi kannattanut lähteä näille seuduille.
– Tämä ei ollut tarkoitukseni, usko minua! Oli silkka vahinko päätyä portaillesi, mutta joskus tapahtuu jotain odottamatonta. Joskus joutuu pyytämään apua! Ja näinä aikoina on vastuutonta kieltää apuaan sitä tarvitsevalta, suorastaan epäinhimillistä.
Mies keskeytti hänet tylysti. – Epäinhimillistä! Ilmestyt tyhjästä valehtelemaan minulle ja minun pitäisi vähintään kuskata sinua tai ottaa vieraakseni vailla mitään takuita? Ei näillä seuduilla tupsahdeta kylään noin vain, hemmetti soikoon, saatikka vaadita palveluksia. Kuule, inhimillisyys on yliarvostettua!
– En minä valehdellut...
– Missä toverisi sitten on? mies kysyi kyllästyneesti. – Äläkä vaivaudu keksimään mitään typerää. Minä näin hänet. Teitä oli kaksi siinä Audissa. Paskanpuhuminen loppuu juuri nyt!
Marina yritti säilyttää kasvonsa ilmeettömänä, vaikka miehen sanat olivat takaisku. Mies oli nähnyt heidät. Huono juttu. Nyt piti olla varovainen.
– Hyvä on, hän sanoi hetken mietittyään. – Minulla on ehdotus. Sinä majoitat minut kyselemättä ja minä maksan mitä haluat. Häivyn heti aamulla, kun olen saanut vaatteeni kuiviksi, eikä sinulle koidu minusta sen suurempaa vaivaa. Tämä on hätätilanne, ja minulle vähintään yhtä noloa kuin sinulle.
– Saanko tuon kirjallisena? Ettei sinusta koidu sen suurempaa vaivaa? mies kysyi pilkallisesti.
Marina nyökkäsi kiihkeästi.
Mies kirosi puoliääneen ja näytti käyvän sisäistä kamppailua. – Vannotko, etten joudu katumaan, jos päästän sinut sisään?
– Vannon! Ja korvaan kaiken ruhtinaallisesti!
Marina puristi käsiään nyrkkiin ja toivoi miehen antavan periksi.
– No se nähdään.
Marina tunsi jälleen miehen arvostelevan katseen vartalollaan.
– Helvetti noita sinun kamppeitasi, mies tuhahti ja avasi oven. – Joudut kyllä odottamaan hetken. Minun täytyy vähän siivota paikkoja. En hitto vie odottanut ketään... Kamu, paikka. Iisi boi.
Sitten mies pujahti nopeasti sisään.
Marina sulki silmänsä ja lausui äänettömän kiitoksen. Rahan lupaaminen tepsi sittenkin. Pelastus edes hetkeksi!
Sitten hän katsoi oven eteen kytkettyä koiraa. Päästäisikö tuo hurtta hänet räystään alle?
– Kamu? Marina kokeili. – Iisi boi?
Koira heilautti hänelle häntäänsä.
Jon sytytti kolme kynttilää ja sadatteli rullatessaan kaavapiirroksia keittiön pöydältä. Harmillinen keskeytys. Juuri kun olisi ollut muutakin mietittävää.
Olisi pitänyt pysyä näkymättömissä. Olisi pitänyt pitää koira hiljaisena ja odottaa, että kulkija olisi kääntynyt ja hoiperrellut isolle tielle jonkun...