Cover

Anu-Riikka Peuranen

Eemil– erään adoption tarina

Ensimmäinen painos

Lähteet ja kuvaliitteet teoksen lopussa

ISBN 978-952-7130-08-7

Kustannus Aarni 2015

Omistettu kaikenlaisille vanhemmille.
Olkaa itsellenne armollisia ja lempeitä.

JOHDANTO

Tämä kirja on omistettu kaikenlaisille vanhemmille: adoptio-, sijais- ja biologisille. Vanhemmille, jotka tekevät joka päivä parhaansa lastensa kanssa niillä voimavaroilla, mitkä kulloinkin on käytössä. Olkaa itsellenne armollisia ja lempeitä. Neuvoja, apua ja tukea kasvatuksen avuksi ja pulmatilanteisiin on saatavilla ja kannattaa hakea.

Tämä kirja on omistettu myös kaikenlaisille lapsille, jotka saavat olla juuri sellaisia kuin ovat ongelmineen ja terveyksineen / sairauksineen. Tietäkää, että vanhemmat tekevät parhaansa, vaikka hekin välillä väsyvät ja saattavat sanoa ikäviä asioita, joita eivät oikeasti tarkoita. Älkää muistelko niitä suotta, tai muistakaa lisäksi myös ne mukavat asiat!

Tämä kirja on omistettu lastemme isovanhemmille, mummoille (myös ”adoptoiduille”), tädeille, sedille, serkuille sekä kummeille, ystäville ja ihanille naapureillemme, niin entisille kuin nykyisille, sekä omalle mahtavalle ”adoptioporukallemme”.

Edelleen tämä kirja on omistettu Eemilille ja tyttärillemme meiltä molemmilta vanhemmilta, muistoksi yhteisestä matkasta adoptioperheeksi: odotuksesta, yhteisestä hakumatkasta ja muutamasta yhdessä kokemastamme rankasta vuodesta, joista selvisimme avoimuudella, tuella, puhumisella ja ennen kaikkea yhdessä, perheenä.

Kirja on dokumentti ja päiväkirja yhden perheen adoptioprosessista ja matkasta tuntemattoman lapsen vanhemmiksi. Kaikki tässä kirjassa olevat mielipiteet ovat omiani, kasvatustyylimmekin on omamme, sitä saa kritisoida. Joitakin asioita voisin näin jälkeenpäin ajatella tekevämme toisin, mutta tehdyt ratkaisut ja päätökset tuntuivat sillä hetkellä ainoilta oikeilta. Aloittakaamme.

I PIENEN TYTÖN HAAVE

Ala-asteikäisenä tyttönä tapasin uimarannalla äidin, jolla oli mukanaan pieni Intiasta adoptoitu tyttö. Ajattelin silloin, että noin minäkin joskus voin tehdä, adoptoida lapsen ulkomailta. Vuodet vierivät, elämä kulki ja tuli myös aika, jolloin ajattelin, että tuskin tarvitsen lapsia lainkaan, mutta elämä päätti toisin. Kolmen biologisen lapsen jälkeen adoption mahdollisuus muistui jälleen mieleeni tytärtemme kerhokaverin muodossa. Se pieni neiti oli adoptoitu Afrikasta.

Kahden tyttären jälkeen olin ottanut adoption ohimennen puheeksi, mutta mieheni ei ajatukselle vielä lämmennyt, ehkä siksi, ettei se ollut hänelle millään lailla tarpeellinen, eikä konkreettinen ajatus. Kolmannen tyttäremme ollessa noin parivuotias, otin uudelleen asian puheeksi. Kävimme kyläilemässä tyttöjen kerhokaverin kotona ja pohdimme asiaa. Ei mennyt montaa viikkoa, kun erään kerhoreissun päätteeksi kävelimme lasten kanssa sosiaalitoimistoon – joka sattumoisin sijaitsi vielä viereisessä rakennuksessa – kysymään miten saamme adoptioprosessin liikkeelle. Meidät ohjattiin Pelastakaa lapset ry:n infotilaisuuteen, joka oli parin kuukauden päästä. Info- ja ilmoittautumistilaisuudessa saimme tietää lisää kohdemaista ja meille tehtävästä kotiselvityksestä (ks. liitteet). Olo oli innostunut ja toiveikas, ja tilaisuuden jälkeen aloimme tohkeissamme etsiä tietoa kohdemaista ja adoptiosta.. Olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että prosessi käynnistetään Koulutuksen ja kotiselvityksen aikana meille varmasti selviäisi onko meistä tähän. Kohdemaavaihtoehdot meidän kohdalla jäivät muutamaan, sillä moni maa ei huolinut hakijoiksi vanhempia, joilla oli jo kolme biologista lasta. Kiina oli meille hyvin selkeä vaihtoehto, sillä sen kulttuuri oli mielestämme kiehtova ja olimme siihen jonkin verran jo tutustuneet.

Kotiselvityksen aloitusvaiheessa meille kerrottiin, että Kiinasta tulee lapsia aika nopeaan tahtiin, ja että todennäköisesti parin vuoden kuluttua meillä olisi jo perheenlisäystä. Itsekin ajattelimme, että nuorimmalle tyttärellemme, joka olisi silloin noin 4-vuotias, tulisi noin 1-2-vuotias pikkusisar leikkikaveriksi.

Adoptiovanhemmilla on aika usein toivomuksena mahdollisimman pieni vauva, mikä ehkä johtuu äitien hoivavietistä ja tarpeesta hankkia suloisia lastentarvikkeita, mutta myös siitä, että mitä pienempänä lapsi tulee ”kotiin” ja pääsee normaaliin arkeen ja perhe- elämään ja saa hellyyttä, sen vähemmän lapselle ehkä tulee/jää traumoja varhaislapsuudesta. Kääntöpuolena tässä on tietysti se, että toisin kuin Suomessa, adoptiomaassa vastasyntyneen terveystarkastukset voivat olla hyvinkin ylimalkaisia, ja kovin pienen lapsen terveyttä on vaikea arvioida. Mutta yllättäviä hoidontarpeita saattaa tulla biologisillekin lapsille, ja vanhemmiltakin adoptiolapsilta saattaa löytyä yllättäviä asioita. Voihan kuka tahansa sairastua elämässään milloin vain.

Omana odotusaikanamme Kiinasta tuli suurimmaksi osaksi 1-2 - vuotiaita tyttöjä ja pojat olivat harvinaisuus, joten alkuhuumassa minäkin säästin tyttäriemme pieniä suloisia mekkoja, säilytin nokkamukeja ja mietin, millaisia rattaita mahdollisesti tarvitsisimme ja olisiko ihanaa, jos tuttipullotkin voisi vielä ottaa käyttöön.

Kotiselvitys tuntui viivästyvän ja kestävän. Käyntikertoja sovittiin muutaman kuukauden päähän, sitten sattui lomia ja aikaa vierähti taas puolisen vuotta. Suhtauduin käynteihin todella tunteellisesti ja itkua tuli melkein joka kerta. Osittain se oli myös turhautumista, osittain sitä, että selvityksessä kaiveltiin hyvin henkilökohtaisia ja kipeitäkin asioita, joilla ei tuntunut olevan äitiyden/isyyden kannalta juuri merkitystä. Toisaalta noiden asioiden läpikäymien oli oman kypsymiseni ja parisuhteen kannalta tärkeitä ja hyviä asioita.

Nyt ymmärrän, että vaikka meillä oli biologisia lapsia, kykyni toimia äitinä adoptiolapselle kyseenalaistettiin, vaikka eihän se äitiys tai isyys vaadi edelleenkään pitkää matematiikkaa, enemmänkin maalaisjärkeä ja halua sitoutua. Välillä tuntuikin silloin, että ohjauksessa ei keskitytty tarpeeksi käytännön asioihin ja mahdollisiin ongelmiin. Nyt ymmärrän paremmin, ettei se olisi ollut mahdollistakaan. Kaikki adiotiolapset ovat yksilöllisiä taustoiltaan, kokemuksiltaan ja tunteiltaan, joten tulevia haasteita on vaikea ennakoida. Parisuhde kaiveltiin hyvästä syystä läpikotaisin ja kotiselvitys toimi samalla parisuhdeterapiana. Me ainakin jouduimme pohtimaan paljon asioita ja motiivejamme yhdessä oloon ja perheenä toimimiseen.

Ryhmäkoulutusta ja vertaistukea

Kotiselvitysvaiheen paras osio oli ryhmäkoulutus, jossa tutustuimme muihin hakijoihin. Meillä oli loistava ryhmä, josta kehkeytyi mahtava ystäväporukka adoptio-odotuksen tueksi, sekä nyt myöhemmin adoptiolapsen kanssa elämisen tueksi ja muuten vain ystäviksi. Tapaamme edelleen 3-4 kertaa vuodessa, vaikka elämä on kuljettanut kutakin perhettä/hakijaa erinäisten mankeleiden läpi. Osalla haave lapsiperheen arjesta näytti jäävän lopullisesti toteutumatta, mutta vihdoinkin keväällä 2014 jokaisessa perheessä päästiin juhlimaan äitienpäivää ja syksyllä tietysti myös isänpäivää! Tästä ryhmästä ja näistä ystävistä olemme hurjan kiitollisia. Huumori ja myötätunto on kantanut pitkälle, enkä enää kyseenalaista vertaistuen merkitystä.

Kotiselvitys valmistui pikkuhiljaa ja sisälsi erinäisen määrän lääkärintodistuksia, rikosrekisteriotteita sekä muuta todistusta liitteeksi. Vaihe olisi tuntunut varmasti työläämmältä, mutta olimme jännittyneitä ja toiveikkaita siitä, että kohta saisimme lapsen jo kotiin. Kesti kuitenkin parisen vuotta, ennen kuin saimme edes paperit lähtemään laillistuskierrokselle ja Kiinaan. Joku määrä rahaa oli saatu menemään, mutta se ei tuntunut tai juuri haitannut tässä vaiheessa, eikä yhdellekään lapselle tietenkään voi laskea minkäänlaista hintaa. Elettiin kuitenkin niin, että mahdollinen adoptiomatka piti pitää myös budjetillisesti mielessä useita vuosia.

Pelan neuvonnassa jouduimme kirjoittamaan kirjeen lapsen biologiselle äidille. Minulle se ei tuottanut ongelmia, vaikka sen olisi kuulemma pitänyt olla kovin vaativa tehtävä. Äitinä tiesin, että luopumiseen oli varmasti syy ja itsekin luopuisin lapsestani pakottavista syistä – jos en pystyisi huolehtimaan hänestä tai antamaan hänelle elämisen arvoista elämää.

Kulttuurisyyt ovat oma lukunsa. Kiinassa on kovin erilainen suhtautuminen tyttö- ja poikalapsiin, ja siellä lapsen terveyskin näyttäisi olevan erilainen käsite kuin täällä Suomessa. Yhden lapsen politiikka tuo tietysti jo itsessään vanhemmille paineita, joista meillä ei ole edes kokemusta.

Minulla ei ole ollut tarvetta tuomita tai syyllistää äitiä, joka on jättänyt lapsensa meille, vaan olen kiitollinen hänelle siitä, että hän on synnyttänyt lapsen ja toivoisin, että minulla olisi keino kertoa hänelle, että pienellä on nyt kaikki hyvin, häntä rakastetaan, ja että hän sai hyvän tulevaisuuden. Lapsen kohtalo on varmasti usein biologisen äidin mielessä.

Minulle ja miehelleni motiivi hankkia adoptiolapsi oli yksinkertainen. Vaikka meillä oli jo kolme biologista lasta, meillä oli tilaa ja haave vielä yhdestä lapsesta, mutta toisaalta niitä ei ollut tarve tehdä itse. Lapsia oli valmiina maailmalla. Meillä oli mahdollisuus tarjota perhe ainakin vielä yhdelle lapselle, sydämessäkin riitti tilaa. Alusta asti oli myös selvä, että meillä oli mahdollisuus myös niin sanottuun ”special need” eli eritystarpeiseen lapseen, sillä perheellemme ”terveys” on joustava käsite. Erityistarpeisuutta ei tarvinnut sen kummemmin ajatella, sillä Pelastakaa lapset ry:llä ei ollut vielä adoptio-odotuksemme alkuvaiheessa edes tarjota special needs -jonoa.. Muistan kuitenkin, että kun aihe oli puheena meille kyseenalaistettiin se, miten ajattelimme special needs -lapsesta, kun meillä ei ollut sellaisesta mitään kokemusta. Myöhemmin koitin heittää sitten kehiin kaksi siskonpoikaa, joille annoin astmalääkett...