Isälleni Reinolle, pojalleni Joelille ja vaimolleni Helenalle

Inkeriläisen Matti Pietarinpoika Tainan perheen
elämä Inkerissä ja Suomessa, Stalinin saappaan alla
ja toisen maailmansodan jaloissa

Sisällysluettelo

  • Alkusanat ja kiitokset
  • 1. Luumäen Taina
  • 2. Tarunhohtoinen Inkeri
  • 3. Veljekset Inkerinmaalle
  • 4. Kylä Inkereenjoen varrella
  • 5. Matin ja Eevan liitto
  • 6. Stalinin vainot
  • 7. Elämäsalkuilla elantoa
  • 8. Diktaattorien sota
  • 9. Rintama lähestyy
  • 10. Suurmetsään suojaan
  • 11. Saksalaiset tulevat!
  • 12. Hakaristin vallan alle
  • 13. Sotilaat taloksi
  • 14. Sotajoulu
  • 15. Nälkäkevät
  • 16. Armeijan leivissä
  • 17. Elämä voittaa
  • 18. Hyvästi Inkeri
  • 19. Höyrylaivalla Hankoon
  • 20. Karanteenista Karjalohjalle
  • 21. Pojat opintielle
  • 22. Pommisateessa
  • 23. Heponiemi
  • 24. Punainen kuolemansyleily
  • 25. Suomen apuna
  • 26. Helsingistä koti
  • 27. Rauha karhun kanssa
  • 28. Palautukset paratiisiin
  • 29. Punainen Valpo kintereillä
  • 30. Syyttömät tuomitaan
  • 31. Ajojahti kovenee
  • 32. Pako Ruotsiin
  • 33. Matkan pää
  • Lopuksi
  • Lähdeviitteet ja lähteet
  • Kirjallisuus

ALKUSANAT

Nykyaikana eletään tässä ja nyt, päivä kerrallaan, menneisyys ja tulevavaisuus jäävät vähemmälle. Mennyt aika tallentuu muistiimme, jota pysähtymättä vierivä aika hämärtää. Viisaat ovat sanoneet, että on hyvä tuntea historiaa – jo taakse jäänyttä aikaa ja sen tapahtumia – jotta pystymme paremmin ennustamaan ja varautumaan tulevaan. Tämä kirja kertoo menneistä ajoista.

Jo lapsena kuulin inkeriläiseltä isältäni ja mummoltani, sedältäni, isotädeiltäni ja isoserkultani sekä monilta muilta inkerinsuomalaisilta kertomuksia ja tarinoita heille niin rakkaasta Inkeristä ja siellä syntyneestä isoisästäni Matti Pietarinpoika Tainasta sekä Stalinin vainoista, toisesta maailmansodasta ja inkeriläisten siirrosta Suomeen ja täällä koetuista jännittävistä ajoista.

Olisin kovasti halunnut tutustua äijääni, kuten Inkerissä isoisää kutsuttiin, mutta hän kuoli kahdeksan ja puoli vuotta ennen syntymääni. Kun pienenä poikana katselin isoisääni mummoni olohuoneen seinällä olevasta valokuvasta, mietin, minkälainen ihminen mahtoikaan äijäni olla? Mitä töitä hän teki? Mistä eläimistä hän piti? Mitä ruokia äijäni söi mielellään? Oliko hänen sukunsa Suomesta kotoisin? Miten hän tuli sodan jaloista perheineen Suomeen? Muistoina äijästäni minulla on vanhojen valokuvien lisäksi hänen Inkerissä käyttämänsä hieno visa-koivukahvainen puukkonsa. Pidellessäni puukkoa mietin, mitä äijä oli sillä veistellyt ja oliko hän taitava käsistään?

Minkälainen oli läheisteni muistoissa elävä tarunhohtoinen Inkerinmaa? Entä äijäni ja isäni synnyinkylä Saklina? Miten mummoni ja äijäni löysivät toisensa? Oliko heidän kotitalossaan Juhalsimossa hyvä asua? Miten äijäni perhe selviytyi Stalinin vainoista ja toisesta maailmansodasta? Kuinka inkeriläisten kävi bolševikkien hirmuhallinnon aikana ja Saksan armeijan miehitettyä Inkerinmaan? Miten ihmeessä he selvisivät? Avoimia kysymyksiä oli paljon.

Runsas kymmenen vuotta sitten ryhdyin selvittämään ja tutkimaan äijäni ja hänen perheensä vaiheita ja inkeriläisten historiaa. Tutkimuksen kannalta olivat ratkaisevan tärkeitä säilyneet päiväkirjat ja kirjeet sekä haastattelut, nauhoitukset ja muistelmakirjoitukset ja -kirjat.

Vastaani tuli monta sukupolvea, erilaisia ihmisiä onnenhetkineen ja suruineen ja eri aikakausia, sotaa ja rauhaa, orjuutta ja vapautta, epätoivoa sekä vahvaa luterilaista uskoa ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kuin löytöretkeilijä löysin uusia seutuja, kyliä ja kaupunkeja sekä ihmisiä ja sukuja ja paljon uutta tietoa äijäni ja hänen perheensä jännittävistä vaiheista. Samalla tarkentui laajempi kuva inkerinsuomalaisten elämästä ja tavoista, Stalinin vainoista, pakkosiirroista ja teloituksista sekä sitkeydestä, rohkeudesta ja sankarillisuudesta – Inkerin kansan kärsimystiestä.

Tosiasioihin pohjautuva historiallinen kertomus kuljettaa lukijaa tarinan päähenkilön Matti Pietarinpoika Tainan ja hänen perheensä elämän teillä. Samalla seurataan Inkerin kansan hirvittävän kovaa kohtaloa Neuvostoliitossa, Stalinin terrorin ja toisen maailmansodan aikana. Kerrotaan pienistä ja suurista ihmisistä sodan keskellä kärsimyksineen ja pelkoineen ja inkeriläisten vahvasta uskosta Jumalaan, heidän heimo- ja kotipaikkarakkaudestaan ja rehellisyydestään, iloisuudestaan, sydämellisyydestään ja vieraanvaraisuudestaan.

Kun mennyt aika on raottanut hieman historian verhoaan, ovat äijäni ja hänen perheensä vaiheet ja inkeriläisten julma kohtalo auenneet minulle paremmin. Samalla koen voineeni toteuttaa pienen pojan haaveeni, olen saanut tutustua äijääni Mattiin edes vähän, vaikkakin kymmeniä vuosia hänen kuolemansa jälkeen, postuumisti, silti se tuntuu minusta paljolta ja olen siitä kiitollinen ja äijästäni ylpeä.

Olen iloinen, jos lukija löytää kirjani avulla tarunhohtoisen Inkerinmaan, tutustuu siellä eläneisiin inkerinsuomalaisiin, heidän elämäänsä, tapoihinsa ja kulttuuriinsa ja saa uutta tietoa ja elämyksiä Inkerinmaasta ja sen kansasta, inkeriläisistä.

KIITOKSET

Kiitän kaikkia niitä ihmisiä jotka ovat auttaneet minua kirjan teossa, sillä ilman saamiani tietoja, päiväkirjoja, kirjeitä, muistoja, keskusteluja, lähdeaineistoja, neuvoja, kommentteja ja korjauksia sekä murretulkintoja ja käännöksiä ei kirjan kirjoittaminen olisi ollut mahdollista. Myös läheisteni ja ystävieni kannustus, rohkaisu ja kärsivällisyys ovat olleet suurena apuna ja tukena.

Suuret kiitokset isälleni Reino Tainalle, tädilleni Anelma Tainalle, serkulleni Kari Tainalle ja hänen vaimolleen Erja Tainalle, Kirsti Mylläriselle, Hertta Sirkiälle, Riitta Soikalle ja äidilleni Anja Tainalle.

Isot kiitokset myös pikkuserkulleni Timo Montoselle, ystävälleni Antti Vuorelalle, Raija Alestalolle, Hannu Juhani Tainalle, Hannu Tainalle, Veikko Montoselle, Nina Frösénille, Svetlana Lehmukselle, Jörg Stelterille, Markku Kankaiselle, Ilari Niskaselle ja Juhani Ijäkselle.

Erityisesti haluan kiittää ja lausua lämpimät kiitokset rakkaalle vaimolleni Helenalle, joka jaksoi kerta toisensa jälkeen kuunnella ja lukea käsikirjoitusta. Hänen viisaat kommenttinsa, ideansa ja rakentavat arvostelunsa sekä täysi tuki kirjoitustyölleni ovat suuresti auttaneet kirjan synnyssä.

Helsingin Vuosaaressa

Aleksis Kiven päivänä 10. lokakuuta 2015

Matti Taina

MITÄ MUISTAT

Sinne, yhä kauemmaksi,

yhä kuulakkaampaan sineen

siirtyvätä lapsuuttasko muistat.

Vaiko nuoruuttasi hehkeintä,

jolloin ihmeelliset aavistukset

saivat toden raskaan kultakruunun?

Kotiasko muistat, josta lähdit

viimekerran kyyneleisin silmin

tielle sodan tietämättömälle?

Ystävääkö muistat armahinta,

isää yksinäistä, harmaahasta?

Mitä niistä milloin muistanetkin,

rakkaita ne ovat sulle kaikki.

Luopua et yhdestäkään saata,

vaikka mahtavimmat maassa käskis!

Väinö Taina 1945

1.

LUUMÄEN TAINA

Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan Aleksanteri I:n hallitsemassa Suomen suuriruhtinaskunnassa Luumäen Tainan talossa pidettiin suuret häät. Oli sunnuntai joulukuun 14. päivä armon vuonna 1817. Aurinko paistoi, pakkanen paukkui ja lunta oli pyryttänyt jo puolisääreen. Parinkymmenen tilhen ja muutaman taviokuurnan parvi napsi pihamaan pihlajista kuuran valkoiseksi kirjomia marjoja. Talon isännän Sakari Antinpojan poika Heikki Sakarinpoika ja Punkkisen talon kaunis piika Kristiina Heikintytär vihittiin Jumalan säätämään avioliittoon.

Häätaloon saapui juhlavieraita laajalti Luumäen pitäjästä, Himottulan kylästä ja Taavetista. Saattoi vieraita tulla kaukaakin aina pohjoisen naapuripitäjän Savitaipaleen puolelta asti, jonne Tainan suvun jäseniä oli aikojen saatossa muuttanut. Talvella hääjuhlaan päästiin kätevästi hevosreellä pitkänkin matkan takaa. Jotkut tulivat hiihtäen.

Pitäjässä oli tuohon aikaan paljon susia, jotka silloin tällöin lähtivät lauman voimin rekeä seuraamaan yrittäen saada hevosparan saaliikseen. Nälkä vaivasi välillä susiakin. Mutta Tainan talossa ei nälkää nähty – ainakaan usein. Iso ja vauras talo oli vuonna 1827 tapahtuneen isonjaon jälkeen Luumäen 131 talosta kuudenneksi suurin. Tainan hirrestä rakennettu suuri päärakennus sijaitsi Himottulan kylän keskipaikkeilla viljavien peltojen ympäröimän kallioisen kukkulan laella mistä oli hienot näkymät taloa ympäröiville viljaville viljelysmaille.1

Kyläläiset tiesivät, ettei talo ollut saanut nimeään emännän etunimestä, vaan kookkaasta kertausvärttinästä. Kertausvärttinä oli vanhassa kymenlaaksolaismurteessa saanut nimekseen taina. Taina on puusta veistetty puolimetrinen langan kertaamisessa käytetty tärkeä työkalu. Ehkäpä talossa on aikoinaan ollut käsistään kätevä mies, joka on osannut valmistaa hyviä värttinöitä ja rukkeja. Talon nimestä tuli 1800-luvun alkuvuosikymmenistä alkaen myös siinä asuneen suvun käyttämä sukunimi – Taina.2 Etunimi Taina, joka Inkerissä oli muovautunut venäläisestä Tatjana-nimestä, ei vielä pitkään aikaan leviäisi Suomeen.

Myös Mäntyharjulla on kylän ja talon nimenä Taina. Siellä sijaitsevat myös Tainavesi ja Tainakoski, jotka Jouko Vahtola on yhdistänyt Tainio-nimeen, joka tarkoittaa katiskaa tai kalanpyydystä. Hämäläiset ovat jo esihistoriallisena aikana lainanneet sen gootin pajukoria tarkoittavasta tainjo sanasta. Onko Mäntyharjun ja Luumäen Tainoilla yhteyttä toisiinsa – ei ole varmuutta.3

Tainan tilan kasvettua myöhemmin yhä suuremmaksi ja vauraammaksi alkoivat pitäjäläiset kutsua Himottulan kylää Tainaksi. Nykyinen Tainan kylä sijaitsee Haminantien varressa kolme kilometriä Taavetista etelään. Taina on yksi Luumäen perusnimistä ja vanhimmista suvuista.

Luumäkeläisten ja samalla myös Tainojen talonpoikainen elämä pysyi vuosisatoja samankaltaisena lukuun ottamatta toistuvien sotien ja katovuosien sekä kulkutautien tuomia vastoinkäymisiä. Kirkolla ja sen julistamalla uskonopilla oli ihmisten elämään, tapoihin ja vuoden kulkuun erittäin suuri, jopa määräävä vaikutus. Osin tästä johtuen kehitys ja elintapojen muutokset tapahtuivat hyvin verkkaisesti eivätkä ulkoiset vaikutteet ihmisten elämää helposti muuttaneet. Elettiin Herran pelossa vanhaan malliin.4, 5

Häiden komea juhlapaikka, Tainan talo, oli toiminut ainakin vuodesta 16...