Hyvä lukija,

kiitos, että valitsit kirjani luettavaksesi.

Toivotan sinulle antoisia lukuhetkiä

Wellamo Penger

http://wellamo-penger.jimdo.com/

https://www.facebook.com/Pirresarja/

Sisällysluettelo

• Aluksi
• Luku 1 – Sormus
• Luku 2 – Selvittelyjä
• Luku 3 – Välirikko
• Luku 4 – Vanhojenpäivät
• Luku 5 – Tapaamisia
• Luku 6 – Talvilomalla
• Luku 7 – Kartanolla
• Luku 8 – Vanha Valkoinen
• Luku 9 – Peltsa
• Luku 10 – Paljastuminen
• Luku 11 – Vappunaamiaiset
• Luku 12 – Surua
• Luku 13 – Astrid ja Myryk
• Luku 14 – Yhtä juhlaa
• Luku 15 – Peltsa ei luovuta
• Luku 16 – Rengasmatkalla
• Luku 17 – Viimeinen yö
• Luku 18 – Uusia käänteitä

Aluksi

Nuori mies käveli epävarmasti kallion viertä heilauttaen välillä hiuksiaan, jotka pyrkivät valumaan silmille. Hän oli päättänyt kasvattaa hiuksensa vähän pidemmiksi. Moni tyttö oli sanonut, että poninhäntä sopisi hänelle – ehkä se sopikin. Olisi täytynyt laittaa pipo päähän, sillä huppu oli liian väljä eivätkä hiukset pysyneet hupun alla ja korviakin alkoi paleltaa. Hän ei liikkunut yleensä täälläpäin, mutta hänet oli vallannut kiihkeä halu tutustua näihin alueisiin ja nimenomaan tähän kallion alapuolella sijaitsevaan kaistaleeseen. Hän ei kuitenkaan tiennyt miksi? Ja juuri tähän aikaan? Jokin vain ajoi häntä eteenpäin.

Hämärä alkoi laskeutua ja, vaikka päivä olikin jo jatkunut jonkin verran, sinisen hetken jälkeen pimeä valtasi nopeasti tienoon. Hänen täytyisi palata takaisin, kun hän näki vielä reitin. Metsä näytti kovin erilaiselta talvisessa hämärässä eikä hän ollut varma, osaisiko enää pimeässä takaisin, sillä nämä alueet olivat hänelle vieraita. Metsä oli aina ollut hänelle jollakin tavalla pelottava, mutta pellolla ja aukeilla paikoilla hän viihtyi. Pakkasta oli sen verran, että lumi narisi jalkojen alla ja hengitys haihtui höyrynä ilmaan.

Mies pysähtyi jyrkästi kohti taivasta kohoavan kallion juurelle ja päätti palata takaisin – tätä edemmäksi hän ei menisi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa ajatustaan, kun kuuli jonkun kutsuvan häntä nimeltä. Hän kääntyi katsomaan ympärilleen näkemättä kuitenkaan ketään… eikä hetken kuluttua enää sitäkään, sillä hämärä alkoi tihentyä pimeäksi.

- Kuka siellä? hän kysyi varovasti.

Ehkä pimeys sai hänen mielikuvituksensa laukkaamaan ja kuvittelemaan olemattomia. Hän kääntyi takaisin tulosuuntaansa ja oli juuri aikeissa pistää juoksuksi, kun hän kuuli matalan äänen:

- Älä mene. Ei sinun tarvitse pelätä.

- Kuka siellä? hän kysyi luonnottoman korkealla äänellä.

Pelko sai hänen äänensä nousemaan falsettiin ja se ärsytti häntä. Näin oli käynyt lukuisia kertoja aikaisemminkin, minkä vuoksi toiset olivat nauraneet hänelle ja nimitelleet neidiksi. Hän ei kuitenkaan ollut neiti. Siitä olivat todisteena lukemattomat tyttöystävät, vaikkei kukaan niistä ollutkaan kovin pitkäaikainen – aina löytyi joku kiinnostavampi. Mutta hänen mielessään oli ollut jo jonkin aikaa sama tyttö. Ajatukset olivat takertuneet tyttöön eikä hän päässyt niistä irti – tytöstä oli tulossa hänelle pakkomielle.

- Ystävä. Minuahan sinä tulit etsimään, matala ääni puhui hänelle, mutta hän ei nähnyt ketään.

- Kuinka niin? Mä en etsi ketään – kunhan jaloittelen. Pelko alkoi hellittää ja äänikin laski normaaliin korkeuteen.

- Niinhän sinä luulet, mutta todellisuudessa tarvitset apuani… Voisit samalla tehdä minulle palveluksen.

- Mitä apua mä muka tarviin? Ja olis mukavampi jutella, jos näkis, kenen kans juttelee.

- Tiedän, että olet ihastunut tyttöön, joka ei vastaa tunteisiisi, ääni sanoi ja katsoessaan ääntä kohti mies erotti nyt edessään, suuren kuusen vieressä, tumman ja pitkän hahmon, jonka kasvoja hän ei nähnyt. - Myös minä olen kiinnostunut tytöstä, mutta eri syystä. Voisimme yhdistää voimamme.

- Mä en halua ketään väkisin eikä kenenkään tunteita voi pakottaa.

- Eihän sellaisesta olekaan kyse. Auttaisimme lähinnä häntä itseään oivaltamaan omat tunteensa sinua kohtaan.

- Miten se muka on mahdollista, jos sillä ei oo mitään tunteita mua kohtaan.

- Olet väärässä, sillä jokaisella on joitakin tunteita muita kohtaan. Niitä täytyy vain ohjata oikeaan suuntaan ja siinä minä voin auttaa sinua, mutta haluan vastapalveluksen, matala ääni selitti ja mies alkoi uskoa äänen vakuutteluja.

- Niin, no… Mitä mun pitäis tehdä?

- Otan sinuun yhteyttä myöhemmin.

- Mä en halua pakottaa ketään mihinkään enkä tuottaa kellekään harmia tai vahinkoo, mies muistutti, mutta kukaan ei vastannut hänelle enää – hahmo oli hävinnyt.

Mies alkoi täristä kylmästä ja hän lähti nopeasti takaisin päin. Mutta vaikka hän juoksi välillä, kylmän väristykset eivät laantuneet ja epämukava tunne valtasi hänet. Mihin hän olikaan sotkeutumassa? Tytön hymyilevät kasvot poistivat kuitenkin suurimman epäilyksen hänen mielestään. Pieni epäilyksen siemen jäi kuitenkin itämään mielen pohjukkaan.

Tyttö tai oikeastaan nuori nainen käveli keskustaa kohti. Hän oli ollut jo miltei kotipihallaan erottuaan kavereistaan, mutta jokin sisäinen pakko ajoi hänet takaisin keskustaan. Kello oli jo niin paljon, että keskusta oli hiljainen. Huomenna koittaisi taas arki. Hän kulki eteenpäin ajattelematta, minne meni, ja huomasi tulleensa kaupungin pohjoispuolelle, missä oli lähinnä teollisuusaluetta ja vähemmän asutusta. Alue vaikutti autiolta ja hän ihmetteli, miksi hän oli tullut tänne.

Tyttö katsoi uteliaana ympärilleen ja oli juuri aikeissa kääntyä takaisin, kun hänelle tuli pakottava tunne mennä oikealla puolella olevan teollisuustontin varastorakennusten väliselle kujalle, jolta hän jatkoi matkaansa pihaan, jonka rautaverkkoinen portti oli auki. Tyttö käveli kaksikerroksisen rakennuksen seinustaa sekä kääntyi nurkalta rakennuksen sivulle, ennen kuin hän pysähtyi. Katu- ja pihavalot eivät juuri valaisseet rakennuksen sivua ja hän huomasi seisovansa lähes pimeässä, mistä häntä ei voinut nähdä, mutta hän näki pihassa ja tiellä kulkijat.

Tyttö tarkkaili jonkin aikaa ympäristöä ja päätti lähteä takaisin kotiin. Tänne tulo oli ollut hullu päähänpisto, johon hän ei keksinyt mitään järkevää syytä.

- Minä kutsuin sinut tänne, matala ääni kuului jostakin läheltä, mutta tyttö ei erottanut ketään, jolle ääni kuuluisi.

- Kuka ja missä sä oot? tyttö kysyi epäröiden.

- Lähelläsi, ääni vastasi ja tyttö oli erottavinaan rakennuksen varjosta tumman, pitkän hahmon.

- Mitä sä haluat musta? Tyttöä alkoi pelottaa ja kaduttaa, että hän oli tullut tänne.

- Tiedän, että olet ollut jo pidemmän aikaa toivottomasti rakastunut kaverisi poikakaveriin.

- Mitä se sulle kuuluu, kehen mä oon ihastunu tai rakastunu?

- Minä voin auttaa sinua, mutta vastapalvelukseksi sinun pitää auttaa minua.

- Ai? Miten?

- Kerron sitten, kun aika on.

- Mä en luvannu vielä mitään, tyttö sanoi nopeasti, mutta hahmo oli kadonnut eikä kukaan vastannut hänelle enää.

Tytölle tuli kylmä ja hän juoksi nopeasti pihasta kujalle ja kadulle kohti keskustaa – kotiin asti. Mutta, vaikka hän juoksi koko matkan ja pysähtyi vasta kotipihassaan, hän paleli yhä.

Luku 1 – Sormus

Joulun ja uuden vuoden jälkeen koitti arki ja vanhojenpäivätanssit lähenivät lähenemistään. Pirren puku oli muutamaa korjausta vaille valmis ja tanssiaskeleet alkoivat olla selkäytimessä. Jere oli lupautunut Hannan pariksi, sillä toisen vuoden lukiolaispojat olivat vähemmistönä tyttöihin verrattuna, ja täydennystä haettiin ammattiopiston puolelta. Mara kotiutui vanhempineen Australiasta kevätlukukauden alkua edeltävänä päivänä, joten he tapaisivat Pirren kanssa lukiolla kevätlukukauden ensimmäisenä päivänä. Alluakaan Pirre ei ollut nähnyt jouluaaton jälkeen, sillä pelit, harjoitukset ja opiskelu veivät miestä.

Jouluna alkanut flunssa jäyti Pirreä sitkeästi ja aaton pientä kohenemista lukuun ottamatta hänen olonsa ei ollut parantunut mainittavasti. Kuume sahasi edestakaisin lämmön ja pienen kuumeen välillä, minkä lisäksi lähes jatkuva päänsärky ja voimattomuus vaivasivat häntä. Myös painajaiset ahdistivat lähes joka yö toistuen samankaltaisina kuin jouluyönä – punaiset silmät vainosivat häntä kuumassa, pimeässä ja tuntemattomassa paikassa. Flunssan aiheuttaman voimattomuuden vuoksi Pirre jaksoi lähteä vain harvoin kavereidensa mukaan elokuviin, keilaamaan tai laskettelemaan. Mutta niinä kertoina, kun hän jaksoi, olo piristyi kummasti. Opiskelujen alkaminen toi tervetullutta vaihtelua lepäilyyn ja oman huoneen katon tuijotteluun. Niinpä hän odotti pääsevänsä opiskelemaan, pois neljän seinän sisästä.

Lukion ala-aula kuhisi pitkän joulutauon jälkeen. Lähes kolmen viikon aikana ehti tapahtua paljon. Niinpä jokaisella oli kiire kertoa tärkeimmät kuulumisensa ennen ensimmäisen tunnin alkua.

- Mara, my man! Peran tervehdys kuului jo kauas. - Sä näytät terveyden perikuvalta. Kaveri on oleillu vaan rannalla ja auringossa, kun oot saanu noin reilusti väriä pintaan. Saisit antaa sitä vähän Pirrellekin – se on kalpee kuin kalkkilaivan kapteeni.

Peran suu kävi tapansa mukaan taukoamatta, kunnes Anna keskeytti hänet.

- Pirre on ollu kipeenä eikä voi sille mitään.

- Vuoden jatkoo ja terveisiä eteläiseltä pallon puoliskolta, Mara toivotti hymyillen ja kysyi sitten Pirreltä huolestuneena: - Mikä sua vaivaa? Ootko sä ollu kipeenä koko loman?

- No, melkeinpä, joo… Flunssaa, mitäs muuta.

- Mikset sä kertonu mulle, ett sä oot kipee?

- Mä en halunnu pilata sun lomaa. Sitä paitsi sä et olis voinu tehdä asialle yhtään mitään.

- No, onhan se niinkin.

- Sä et oo vieläkään ihan kunnossa, Hanna huomautti Pirrelle.

- Kyllä tää tästä, kunhan pääsen normaalirytmiin, Pirre tuumi yrittäen hymyillä, mutta väsymys painoi, sillä takana oli jälleen yksi huonosti nukuttu yö.

- Totta – sä et voi potee kovin kauaa, kun saat nauttia päivittäin meidän mahtavasta seurasta ja mainioista jutuista, Pera lupasi ja virnisti Pirrelle.

- Pera puhuu järkee. Tässä porukassa ei voi sairastaa pitkään. Me parannetaan sut pelkällä läsnäololla. Aloitetaan vaikka tervetuliaishalauksella, Mara totesi ja halasi Pirreä antaumuksella, kunnes Maire Pienimäki, lukion biologian ja maantiedon opettaja, keskeytti parantavan halauksen.

- No niin, voitte jatkaa harjoituksia omalla ajallanne. Nyt luokkaan, niin päästään aloitt...