© Jukka Viikilä ja Gummerus Kustannus Oy

Kustantaja:

Gummerus Kustannus Oy

Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0264-9
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0303-5

Olivialle

ja ylipäätään tyttärille

Arkkitehti haistaa laudankappaletta, haistaa syvään,
sillä siitä alkaa hänen kuvitelmansa purkaminen.

I

(1816–1824)

9. MAALISKUUTA 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin.

Vain kuusi vuotta, sanon Charlottelle. Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan?

Kirjoittaminen on nyt vaikeaa, kun ulkona räjähtelee. Ehrenström haluaa nähdä joka päivä tasaista maata. Siirryn ikkunan äärestä sängyn laidalle. Putoavat kivet ovat tappaneet hevosia kaupunkilaisten pihoilla.

13. MAALISKUUTA 1816

Charlotte on rahahuolten painama. On kaiketi toiveikkuuteen naamioitua nuivuutta, etten auta niiden kantamisessa. Teen työtä niin paljon kuin vain jaksan, mutta näkymätöntä taakkaa en suostu kantamaan. Miten raskas onkaan rakentamaton kupoli tiheäksi muuratun palatsin harteilla!

Rahahuolissa ongelmana on se, että ne kyllä loppuvat tuleviin palkkioihin, mutta helpotus ei koskaan korvaa menetettyjä päiviä.

Mutta silloin kun olen joutunut lainaamaan Ehrenströmiltä, olen tuntenut kiukkua ja häpeää. Ehrenström ei tiedä mitään välähdyksistä, nappikaupan mitätöivästä luovuudesta. Hänen asemakaavansa ei ole innoituksen vaan uurastuksen tulos. Vaikka toisaalta on uskon ratkaisu tuoda lämpimän ilmaston asemakaavaihanne planeettamme kylmimmille seuduille.

Mitä ovat velat tai saatavat verrattuna kirkkoon, joka nousee papereissani? Keisarikin on oikeastaan huolestunut vain siitä, että rahaa ei käytettäisi siihen liian vähän. Hänen komeutensa on kiinni kirkosta ja kaupungista sen ympärillä.

16. MAALISKUUTA 1816

Aamulla näin kun nelivuotiasta Emilietäni talutettiin halkolaiturilla, merituulessa. Olin matkalla samaan suuntaan, mutta poikkesin reitiltäni, jotta en kohtaisi häntä. Kaivoin taskustani rahan ryyppyyn.

17. MAALISKUUTA 1816

Näen Charlotten juoksevan viluisena, liian ohuessa takissaan pihan poikki tallille. Kuusi vuotta, toistan hänelle. Tämän uskon voimin on Charlotte nyt purattanut kaikki matka-arkut. Kivikokoelmani siirsin itse. Tämän uskon sisällä me kävelemme reittimme tyhjässä kaupungissa.

Miten kadunkaan, etten ottanut Charlottea ja pientä Emilietä mukaani Turkuun. Olin vuoden poissa ja annoin Emilien sairastua. Enää en lähde minnekään ilman heitä.

1. HUHTIKUUTA 1816

Kuluneet viikot olen vain piirtänyt. Varhaisesta aamusta olen istunut piirustusteni ääressä, ja kun aurinko nousee – talvisaikaan se tapahtuu hetkeä ennen lounasta – minulla on yleensä jo jotakin Ehrenströmille näytettävää, jos ei muuta niin akantuslehtiaiheinen kipsinauha tai tuolin jalka. Kaupungin rakentaminen on aloitettava jostakin. Metsä kasvaa kaikista kohdista yhtä aikaa. Samalla tavalla pidän työn alla useaa samanaikaista hanketta. Sotilasrahasto on ollut toistaiseksi anteliain. Siksi suunnittelen kahta suurta kasarmia, Katajanokalle ja Hietalahteen.

14. HUHTIKUUTA 1816

Iltapäivällä kävimme Ehrenströmin kanssa torilla katsomassa raatihuonetta, nelikymmenvuotisen rakentamisen murheellista tulosta, joka on nyt purettava vastaväitteistä huolimatta. Eikä keisarikaan hyväksyisi kustavilaista muistomerkkiä. Helpointa olisi jos voisi aloittaa kaiken tasaiselta maalta. Ehkäpä ajatus liittyy myös siihen, ettei olisi Berliiniä. Ei olisi kuollutta lasta, Carl Eduardia.

Torin etelälaidan vanhahtavat talot Ehrenström haluaa jos ei purkaa niin ainakin uudistaa. Kukaan ei halua nähdä vanhoja rakennuksia, hän sanoo. Seuraamme lyöttäytyi Charles Bassi, intendentinkonttorin johtaja, jolla oli ollut myös aikeensa uudelleenrakennuskomitean viran suhteen, mutta miestä pidettiin siihen vanhanaikaisena. Hän näki minussa voittajansa ja käyttäytyi sen mukaisesti. Ehrenströmille hän puhui kovaan ääneen observatoriosta, jonka rakentaisi Turkuun. Jätin mainitsematta että työ on luvattu jo minulle. Yleensä en pidä ihmisistä, jotka koettelevat kunniaani, mutta tässä Bassissa oli jotakin harmitonta. Hänen kiukkunsa ja kateutensa oli kyllä täysimittaista, mutta niiden kokoluokka vaarattoman pieni. Yritin siis käyttäytyä ystävällisesti.

Sellaisilla ilmoilla kuin tänään on vaikea uskaltaa torin keskustaan. Sieltä on pitkä matka suojaan. Lisäksi ilmassa oli ilkeämielistä uhkailua: jos kevätsää on näin kolea, mitä tarkoittaa kolmekymmentä pakkasastetta.

Päävartioon, jota palasin sitten työhuoneeseeni piirtämään, liittyy jo pääteokseni, suuri kirkko, joka on merkitty torin pohjoislaidalle. Olen luonnostellut sen piirrokseni taustalle niin, että siitä on luettavissa monta tulevaisuutta.

16. TOUKOKUUTA 1816

En saanut unta ja avasin hetkeksi ikkunan. Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan. Äänten ketju jatkuu, se on ollut täällä vuosisatoja. Tällä tavalla, ikkunan sulkemisen äänellä, minä olen yhteydessä paitsi menneeseen myös tulevaan elämään.

9. KESÄKUUTA 1816

Senaatintalon ensimmäiset luonnokset alkavat olla valmiit. Myönnän, että paneudun piirroksiin enemmän kuin tarve vaatisi. Ikään kuin ne eivät olisikaan rakentamisen välivaihe, vaan jotakin lopullista. Juuri piirustukseni saivat Ehrenströmin ja sittemmin keisarin innostumaan minusta kaupunginrakentajana. Ehdotukseni soikeasta teatterista Pietariin ja pörssitalosta Helsinkiin jäivät kuitenkin toteutumatta. Ehkäpä suunnitelmani olivat liian vaikuttavia.

2. SYYSKUUTA 1816

Illalla katselin itseäni peilistä. Olen tässä ruumissa kuin hyvin istuvassa takissa. Se on kyllin painava upottaakseen minut syvään uneen. Aamulla se nostaa minut tehokkaasti ylös. Portaita astuessani tunnen sen voiman ja luotettavuuden. Kiipeän rakennustelineitä siinä missä venäläinen muurari. Harmi vain, että ruumiini on tehty lämpimämpiä olosuhteita varten. Näyttäisi siltä, että ihmisen olisi parempi pysyä synnyinseudullaan. Ei suomalainenkaan hyötyisi Berliinissä kaikista ominaisuuksistaan. Ruumiiseeni, vaikka se on kelpo tekoa, iskee helposti tauti, ulkomaalaisten tauti, joka ei tartu paikallisiin.

13. MARRASKUUTA 1816

Tänään olimme Ehrenströmin kanssa ampumassa susia meren jäällä. Sain harhailevan suden tähtäimeeni laakealla aavalla, josta mihin tahansa suojaan oli toivoton matka. Aseeni kantomatkan raja oli suden kaukainen unelma, niin kuin etääntyvän laivan lyhdyt veden varaan joutuneelle. Susi katsoi minua alta kulmain, lajinsa syvyydestä, jossa sen yksilökohtaisella häviämisellä ei ollut suurta merkitystä. Ehrenström oli parin sadan kyynärän päässä huutelemassa. Kun en ampunut sutta hänen kovista mutta korvaani vaimeina kantautuneista huudoista huolimatta, hän päätti toimia itse. Laukaus ei mennyt kaukaa kehostani, mutta siinä susi kiemurteli selällään, ja sen jalat juoksivat kuin ylösalaisessa maailmassa. Kun Ehrenström sitten tuli luokseni, sanoin ettei pyssyni toiminut, jolloin hän otti aseen kädestäni ja ampui sillä summanmutikassa aavalle. Toivottavasti ei ollut hiihtäjiä, sanoi sitten. Kävelimme puhumattomina takaisin rantaan. Satama-altaan kohdalla jää oli kirkasta ja pohjassa näkyi kauppa-aluksen hylky. Susi lepäsi Ehrenströmin harteilla niin kuin vaikeasti saavutetun armon piirissä, silmät ja suu tiukasti kiinni, aivan kuin sitä oltaisiin kohta hätistelemässä matkoihinsa ja se haluaisi vielä hetken kerätä voimia.

4. TAMMIKUUTA 1817

Olen ostanut sata kyynärää karkeaa suomalaista verkaa, jonka aion myydä Tallinnaan heti jäiden lähdettyä. Moninaiset ovat tavat, joilla arkkitehti saa näinä päivinä hankkia elantonsa. Jos maalaisin siluetteja, eläisin huolettoman elämää.

19. TAMMIKUUTA 1817

Kirjoitan näitä merkintöjäni ennen nukkumaanmenoa, yöpäiväkirjaa. En osaa ruotsin kieltä, jolla Charlotte antaa jo sujuvasti käskyjä sisäkölle. Tämä osaamattomuus painaa minua yhä syvemmälle omiin ajatuksiini. Työmaalla kuuluu ennen kaikkea venäjää, kaduilla joskus saksaa, mutta enimmäkseen ruotsia, suomen kieltä kuulee keskustan ulkopuolella.

On paljon yksinkertaisia asioita ja niille parvittain syntymisen tilassa olevia sanoja. Levittelen käsiäni, nyökin, hymyilen kuin idiootti, tapitan ymmärrystä anovin silmin. En viihdy palvelusväen seurassa. Tunnen itseni kömpelöksi. Jos seisahdan ikkunan luokse, olen siinä heti tiellä. Pöydän ääreen en osaa istua, kun sitä kuitenkin kohta katetaan. Menen huoneeseeni, ja sitä ollaan siivoamassa. Kenkiäni katsotaan moittivasti. Haluaisin muotoilla ruotsiksi jotakin jämäkkää ja ymmärtävää. Onneksi minulla on työmaani, jossa jokainen sanani on selkeä ja vaatimuksessaan ehdoton. Ja onneksi minulla on vähät saksalaiset ystäväni.

Mitä on tämä taipumus hyödyttömiin mietteisiin? Joka näitä lukisi, ei antaisi kaupunkia vastuulleni. Rakentajalle silti sallittakoon tämä yöllinen purkutyö. Sitä paitsi, kun me päivällä rakennamme, kirkkoa tai kauppiaan taloa, mistä me lopulta tiedämme missä kaikkialla rakentuu ja mitä.

Kuulen Charlotten puhuvan sisäkölle, hänkin on yksinäinen, muuten hän ei sisäkön kanssa tarinoisi. Siellä tapahtui sitä ja sitä tai hän sanoi niin ja niin. Aina jokin kolmas, näkymätön henkilö läsnä. Sitten kun tämä henkilö on paikalla, loihditaan uusi näkymätön, eikä hänelläkään ole oikeutta vaikuttaa sanomisiinsa.

Heillä on puheensa, minulla nämä ajatukseni. Voin sanoa, että matkalla tänne minussa syntyi tällainen ajatus, en muista missä järjestyksessä se rakentui, mutta nyt se on kuin uuni jonka lämmössä rauhoitun. Otan hyllystä jonkin kirjan, ra...