ISBN 978-951-0-41795-9

Englanninkielinen alkuteos
The Grownup
Copyright © 2014 by Gillian Flynn

This translation published by arrangement with Broadway Books, an imprint of the Crown Publishing Group, a division of Penguin Random House LLC and Lennart Sane Agency AB.

The Work was originally published in the anthology “Rogues” edited by George R. R. Martin and Gardner Dozois by Bantam Books, an imprint of Random House, a division of Penguin Random House LLC.

Suomenkielinen laitos © Maria Lyytinen ja WSOY 2015

Suomentanut Maria Lyytinen
Kansi: Martti Ruokonen
Kannen kuva: Bernard Ott / Gallery Stock

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2015

Davidille ja Ceánille,
teille syvästi sairaille ihmisille.

EN LAKANNUT ANTAMASTA käsihoitoja siksi, etten olisi ollut siinä hyvä. Lopetin miesten runkkaamisen, koska olin siinä paras.

Kolme vuotta tarjosin parasta runkkauspalvelua koko kolmen osavaltion leikkauspisteessä. Juju on siinä, ettei mieti liikaa. Jos alkaa murehtia tekniikkaa, analysoida rytmiä ja puristusta, toimenpiteestä kadottaa olennaisen. Pitää valmistautua henkisesti etukäteen ja lakata sitten ajattelemasta ja luottaa, että keho hoitaa loput.

Perimmiltään se muistuttaa golflyöntiä.

Runkkasin miehiä kuutena päivänä viikossa, kahdeksan tuntia päivässä, välissä lounastauko, ja varauskirjani oli aina täynnä. Pidin joka vuosi kaksi viikkoa vapaata, enkä koskaan työskennellyt loma-aikoina, koska lomarunkkaaminen on kaikkien kannalta ikävää. Kolmen vuoden aikana arvioin antaneeni noin 23 546 käsihoitoa. Älkää siis uskoko sitä vittumaista Shardellea, jos hän väittää, että lopetin, koska minulla ei ollut lahjoja alalle.

Lopetin, koska kun antaa 23 546 käsihoitoa kolmen vuoden aikana, rannekanavan hermopinne ei ole enää mikään vitsi.

Päädyin harjoittamaan ammattiani rehellisin keinoin. Tai kenties tässä yhteydessä »luonnollista» reittiä sopii paremmin. En ole koskaan pahemmin käyttänyt rehellisiä keinoja. Kasvoin kaupungissa yksisilmäisen äidin hoteissa (muistelmieni avauslause), eikä hän ollut mukava nainen. Hänellä ei ollut huume- tai alkoholiongelmaa, mutta työnteon kanssa ongelmia piisasi. Hän oli laiskin ämmä, jonka olen koskaan tavannut. Kaksi kertaa viikossa painelimme keskustan kaduille kerjäämään. Mutta koska äitini inhosi selkänsä suoristamista, hän halusi hoitaa touhun taktisesti. Hankitaan mahdollisimman paljon rahaa niin äkkiä kuin suinkin, ja sitten mennään kotiin syömään einesleivoksia ja katsomaan puolilavastettua oikeussali-tositelkkaria risalta, tahraiselta patjalta. (Voimakkain lapsuusmuistoni: tahrat. En osaisi sanoa, minkä värinen äitini silmä oli, mutta sen kyllä osaisin kertoa, että karvalankamaton tahra oli äklöttävän tummanruskea ja katon tahrat poltettua oranssia ja seinätahrat sähäkän krapulavirtsan keltaisia.)

Pukeuduimme äidin kanssa roolin vaatimiin asuihin. Hänellä oli sievä haalistunut pumpulimekko, kulunut mutta kunnollisuutta kailottava. Minulle hän puki mitä tahansa liian pieneksi käynyttä. Etsimme penkin, jolle istua, ja otimme tähtäimeemme sopivat kerjäyskohteet. Systeemi on aika yksinkertainen. Paras kohde on bussilastillinen muualta tullutta seurakuntaväkeä. Paikallinen seurakuntaväki lähettää vain kirkon hoteisiin. Muualta tulleiden on yleensä pakko auttaa, etenkin silmäpuolta naista, jolla on murheellisen näköinen lapsi. Toiseksi parhaita ovat kaksin liikkuvat naiset. (Yksin kulkevat naiset voivat ampaista tiehensä liian nopeasti, naislaumaa taas on hankala paimentaa kasaan.) Kolmas valinta osuu yksin liikkuviin naisiin, joilla on sellainen avoin katse. Tiedättehän naistyypin, jolta kysytään kulkuohjeita tai kellonaikaa, samoilta naisilta me pyysimme rahaa. Ja nuorehkoilta miehiltä, joilla on parta tai kitara. Älä pysäytä pukumiestä: heitä koskeva klisee pitää paikkansa, kusipäitä koko sakki. Peukalosormusta käyttävät kannattaa myös jättää väliin. En tiedä, mistä se on kiinni, mutta peukalosormusta käyttävät miehet eivät ikinä auta.

Entä sitten miehet, jotka valitsimme? He eivät olleet meille helppoja nakkeja tai saaliita tai uhreja. Me käytimme heistä nimitystä tony, koska isäni oli Tony eikä hän osannut koskaan sanoa kenellekään ei (vaikka oletan, että hän sanoi äidilleni ainakin kerran ei, silloin kun äiti pyysi häntä jäämään).

Kun pysäyttää tonyn, saa parissa sekunnissa selville, miten kannattaa kerjätä. Jotkut haluavat, että homma on äkkiä hoidettu, niin kuin ryöstö. Sanat pulautetaan suusta: »Tarvitsemmerahaaruokaanoiskoheittääyhtäänkolikkoa?» Toiset haluavat nautiskella epäonnestasi. He antavat rahaa vain, jos heille antaa jotain, mikä kohentaa heidän mielialaansa, ja mitä murheellisempi oma tarina on, sitä paremmalta heistä tuntuu auttaa, ja sitä enemmän rahaa heiltä heruu. En minä heitä syytä. Jos menee teatteriin, haluaa tulla viihdytetyksi.

Äitini oli varttunut maatilalla osavaltion eteläosassa. Hänen äitinsä kuoli synnytykseen, ja isä kasvatti soijaa ja tytärtään silloin kun ei ollut liian uuvuksissa. Äitini tuli tänne pohjoiseen opiskelemaan, mutta hänen isänsä sai syövän ja maatila myytiin, ja rahat lakkasivat riittämästä ja hän joutui jättämään opinnot kesken. Hän työskenteli tarjoilijana kolme vuotta, mutta sitten hänen pikku tyttärensä putkahti maailmaan, ja pikku tyttären isä häipyi, ja eipä aikaakaan… kun hän oli yksi niistä. Avuntarvitsija. Ei hän ollut ylpeä…

Pääsitte varmaan jyvälle. Äskeinen oli vasta esilämmittelyä. Näillä tarinoilla pääsee alkuun. Ihmisistä huomaa äkkiä, haluavatko he kuulla epämääräisen, sisukkaan yritteliään version: sitten olinkin yhtäkkiä parhaita arvosanoja napsiva oppilas kaukaisessa erikoiskoulussa (mikä piti paikkansa, mutta ei tässä totuuden perässä olla), ja äiti tarvitsi vain bensarahaa viedäkseen minut kouluun (menin oikeasti kolmella eri bussilla itsekseni). Vai haluaako kuulija systeemiä soimaavan tarinan: sitten sain saman tien jonkin harvinaisen sairauden (joka nimettiin aina äitini sen hetkisen kusipääpoikakaverin mukaan – Todd-Tychonin oireyhtymä, Gregory-Fisherin tauti), ja terveyshuoleni olivat vieneet meidät vararikkoon.

Äitini oli ovela mutta laiska. Olin itse huomattavasti kunnianhimoisempi. Minulla riitti sisukkuutta ilman ylpeyden häivää. Kun olin ehtinyt kolmentoista ikään, päihitin äitini kerjäämisessä sadoilla dollareilla päivässä, ja kun olin täyttänyt kuusitoista, jätin hänet ja tahrat ja telkkarin taakseni – ja kyllä, high schoolinkin – ja lähdin yrittämään omin avuin. Menin joka aamu ulos ja kerjäsin kuusi tuntia. Tiesin, keitä lähestyä ja miten pitkään ja mitä sanoa. En hävennyt koskaan. Kyse oli puhtaasti vaihtokaupasta: toiselle tuli hyvä mieli ja minä sain rahaa.

Ymmärtänette siis, miksi käsihoitohommeli tuntui luontevalta askeleelta urallani.

Henkevät kädet (minua on turha syyttää paikan nimestä, koska se ei ole keksimäni) sijaitsi tyylikkäässä kaupunginosassa keskustan länsipuolella. Julkisivun puolelta löytyi tarotkortteja ja kristallipalloja, takahuoneesta sai laittomia pehmopuolen seksipalveluja. Olin vastannut ilmoitukseen, jossa haettiin vastaanottovirkailijaa. Kävi ilmi, että »vastaanottovirkailija» tarkoitti »huoraa». Pomoni Viveca on entinen vastaanottovirkailija ja nykyään aito kädestäennustaja. (Viveca tosin ei ole hänen aito nimensä, hänen aito nimensä on Jennifer, mutta ihmisten mielestä jenniferit eivät osaa ennustaa; jenniferit osaavat kyllä kertoa, mitkä söpöt kengät kannattaa ostaa tai mille maatilatorille mennä, mutta toisten ihmisten tulevaisuudesta heidän tulisi pitää näppinsä erossa.) Viveca on palkannut julkisivun puolelle pari ennustajaa ja pyörittää perällä siistiä pientä takahuonebisnestä. Takahuone näyttää lääkärin vastaanotolta: sieltä löytyy paperipyyhkeitä ja desinfiointiainetta ja tutkimuspöytä. Tytöt kohensivat tilaa lamppujen päälle levitetyillä huiveilla ja potpourrilla ja paljettikoristeisilla tyynyillä – sellaisella kamalla, millä on väliä vain tyttömäisille tytöille. Siis, jos itse olisin mies, joka on aikeissa maksaa tytölle runkkauksesta, en huoneeseen astellessani sanoisi: »Voi luoja, täällä tuoksahtaa tuoreelta struudelilta ja muskottipähkinältä… Ota äkkiä kyrvästä kiinni!» Astelisin sisään, enkä puhuisi pahemmin mitään, niin kuin suurin osa heistä tekee.

He ovat aivan omanlaisiaan, miehet, jotka pyytävät käsihoitoa. (Ja täällä tarjoamme vain käsihoitoja, tai itse tarjoan pelkästään niitä – minut on pidätetty parista näpistyksestä, tyhmistä parikymppisenä tehdyistä tempuista, joiden takia en ikimaailmassa saa kunnon töitä, joten en kaipaa mitään vakavampaa prostituutiopidätystä siihen päälle.) Runkkauspalvelua kaipaava mies poikkeaa täysin suihinottoa tai seksiä haluavasta miehestä. Toki joillekin miehille runkkaus toimii vain porttina muihin seksin lajeihin. Mutta minulla riitti runsaasti vakiasiakkaita. He eivät ikinä halua enempää kuin runkkauksen. He eivät pidä käsihoitoa pettämisenä. Tai sitten he pelkäävät tauteja, tai sitten heillä ei koskaan riitä rohkeutta pyytää mitään enempää. Yleensä he ovat kireitä, jännittyneitä ukkomiehiä, keskitason töissä, useimmiten vailla valta-asemaa. En minä tuomitse, kunhan vain annoin oman arvioni. Heidän makuunsa pitää olla viehättävä muttei huorahtava. Käytän esimerkiksi oikeasti silmälaseja, mutta takahuoneessa en, koska se häiritsee – miehet luulevat, että aion esittää seksikästä kirjastonhoitajaa, ja he alkavat hermoilla ja odottavat kuulevansa jonkun ZZ Topin kappaleen ensisoinnut ja sitten niitä ei kuulukaan ja heitä alkaa nolottaa, kun he luulivat, että aion esittää seksikästä kirjastonhoitajaa, ja sitten heidän keskittymisensä herpaantuu ja koko touhuun menee enemmän aikaa kuin kukaan haluaisi.

Heille pitää olla ystävällinen ja miellyttävä muttei heikko. He eivät halua tuntea itseään riistäjiksi. He haluavat, että se on vaihtokauppamai...