ISBN 978-951-0-41673-0

Ruotsinkielinen alkuteos

I stundens hetta

© 2012 Viveca Sten

First published by Forum, Sweden

Published by arrangement with Nordin Agency AB, Sweden

Suomennoksen © Sirkka-Liisa Sjöblom ja WSOY 2016

Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Kansi: Elina Grandin
Kannen kuva: Jesper Molin/Scandinav

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2016







Rakkaalle tyttärelleni Camillalle







Sataman täyttivät veneiden valkeat rungot. Kaikkialla oli aluksia ja juhlivia ihmisiä. Humalainen nuoriso velloi laitureilla leppeässä kesäillassa. Väkijoukossa hoiperteleva tyttö kuitenkin tärisi vilusta.

Joka puolella oli väkeä, mutta hän ei tuntenut ketään. Kaikki juttelivat ja nauroivat iloisesti. Ääni raastoi korvia, ja hän peitti ne käsillään suojautuakseen hälyltä.

Epätoivoisena hän siristeli silmiään ilta-auringossa ja etsi tuttuja kasvoja.

Joukko teinejä grillasi hiekalla kieltokylteistä piittaamatta. Kauempana seisoi useita keltaliivisiä poliiseja, ja vielä pari järjestysvallan edustajaa saapui paikalle punaisella mönkijällä ja pysähtyi Seglarrestaurangenin luokse.

Laiturilla kävelevä tyttö ei huomannut heitä. Vaalea tukka oli takussa, ja silmät seisoivat päässä. Tyttö hieman ontui, toisesta jalasta puuttui kenkä.

Joku tönäisi häntä, ja hän törmäsi roskakoriin.

Katse harhaili. Tytöltä pääsi nyyhkäisy, ja hän otti tukea vesipostista. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota, puheensorina vuoroin yltyi ja vuoroin vaimeni hänen ympärillään, kurkusta kohoava vaikerrus jäi äänekkään musiikin peittoon.

»Pitää löytää vene», hän uikutti.

Tyttöä tönäistiin taas, ja hän kaatui aurinkoisella laiturilla. Uupuneena hän jäi istumaan, ei jaksanut nousta. Likaiset kasvot olivat kyynelten juovittamat. Hän sopersi jotakin, mitä kukaan muu ei saanut selvää.

Hän hytisi ja kietoi käsivarret ympärilleen lämmitelläkseen.

»Miten sinä voit?»

Keski-ikäinen pariskunta oli pysähtynyt hänen eteensä.

»Onko jokin hätänä?» nainen kysyi ja pani lempeästi käden hänen käsivarrelleen.

Tyttö kömpi pystyyn ja juoksi pitkin pitkää ponttonilaituria, kauas pariskunnasta.

»Pitää löytää Victor», hän mutisi.

Musiikki pauhasi kovempaa.

Iso muskelivene, intensiivistä teknoa valtavista mustista kaiuttimista. Melu huumasi korvia, bassonjytke tärisytti betonia jalkojen alla. Veneen peräkannella oli matala mahonkipöytä, puolityhjät lasit taistelivat tilasta pullojen ja tupakantumppien kanssa. Leveällä valkoisella nahkasohvalla istui paidaton, päivettynyt mies sätkä kädessään. Hän mittaili katseellaan tytön vartaloa.

»Onko yksinäinen olo?»

Mies virnuili ja kieputti kieltään merkitsevästi.

»Minä voisin auttaa.»

Tyttö pelästyi, peräytyi muutaman askeleen ja juoksi toiseen suuntaan, takaisin kohti rantakatua.

Edessä kohosi valkeiden mastojen metsä. Neuvottomana tyttö tuijotti laitureissa keinuvia veneitä.

»Victor», hän kuiskasi, ja kyyneleet alkoivat valua. »Missä sinä olet?»

Sitten hänen polvensa pettivät ja hän lyyhistyi hiekalle.

Maanantai 16. kesäkuuta 2008

1. LUKU

»Eikö olekin mukavaa mennä taas Larssoneille juhannuksena?»

Madeleine Ekengreen kääntyi Victoriin päin, mutta Victor ei vaivautunut vastamaan äidilleen.

Kello oli melkein seitsemän illalla. Ikkunan ulkopuolelta kuuluva moottorin pörinä kertoi isän Jaguarin ajaneen juuri pihaan. Äiti peilasi kuvaansa rosteripintaisesta jääkaapinovesta ja kohensi vaaleaa tukkaansa.

Ketä sinä oikein kuvittelet huijaavasi? Victor ajatteli. Nuo hiusraidat ja Botoxilla silitetty otsa. Kukaan ei usko sinun olevan enää kolmevitonen, yrititpä miten kovasti tahansa.

»Victor?»

»En halua tulla mukaan.»

»Mutta ainahan me mennään sinne», Madeleine vetosi, ja hänen katseeseensa ilmestyi jotain ahdistunutta, kuin hän ei oikein ymmärtäisi, mihin keskustelu oli johtamassa.

Hän nosti pöytään kulhon, jossa oli vihreää salaattia, ja sekoitti sitä.

»Mitä sinä sitten ajattelit tehdä?» hän kysyi.

Victor tuijotti lautaseensa.

»Meinaan mennä Sandhamniin Tobben ja parin muun kaverin kanssa. Christoffer saa lainata niiden faijan moottorivenettä, se on sikasiisti.»

»Älä sano sikasiisti», Madeleine kielsi automaattisesti. »Se kuulostaa rumalta.»

Kuuli selvästi, ettei Madeleine ollut lainkaan innoissaan ajatuksesta, että Victor viettäisi juhannuksen kaveriporukassa.

»Tuleeko Tobben isä mukaan?» Madeleine kysyi hetken päästä.

Victor pudisti päätään.

»Ei. Se menee Falsterbohon. Kai.»

»Entä Felicia?»

Victor nyökkäsi.

»Totta kai Felicia tulee.»

»Mitä mieltä Felician vanhemmat ovat siitä?»

Madeleine kuulosti epäluuloiselta, mutta Victor tiesi, että äiti piti hänen tyttöystävästään.

»Niille on okei.»

Todellisuudessa Felicia oli valehdellut menevänsä Ebban perheen mökille ja Ebba puolestaan Felician.

Epäilys paistoi Madeleinen katseesta, mutta hän kääntyi ja kävi hakemassa keittiösaarekkeelta vadin, jolla oli grillattu broileri. Autotallin ja kuraeteisen välinen ovi paukahti.

Suuri Johan Ekengreen saapuu, ajatteli Victor.

»Onko aivan varma, että he ovat antaneet luvan?» Madeleine intti ja pani broilerin pöydälle.

»Lakkaa jankuttamasta!»

Victor kurkotti maitopurkin keskeltä pöytää ja kaatoi lasinsa täyteen.

Madeleine oli vaiti. Victor tiesi loukanneensa äitiä muttei välittänyt pyytää anteeksi. Äitihän oli koko ajan jossain, miksi hän rupesi mäkättämään nyt, kun Victorilla oli kerrankin omia suunnitelmia?

Kun sinä ja faija häivyitte syyslomalla Pariisiin, silloin kyllä luotitte minuun, Victor ajatteli. Silloin sain huolehtia itsestäsi.

»Olen jo kuusitoista, kyllä minä pärjään», Victor sanoi. »Meitä on sitä paitsi tulossa sikamonta.»

Hän arveli äidin reagoivan siihen, että hän oli sanonut »sikamonta», ja nosti uhmakkaasti katseensa.

Madeleine antoi myöten.

»Ei tarvitse suuttua», Madeleine vetosi. »En käsitä, miksi sinusta on tullut niin herkkänahkainen. Kuohahtelet yhtä mittaa, mitä ikinä sanon.»

»Älä sitten jäkätä», Victor mutisi.

Ovi avautui, ja Johan Ekengreen astui keittiöön. Hän vihelteli tyytyväisenä huomaamatta kireää tunnelmaa.

Victorin isä täyttäisi pian kuusikymmentäkolme. Hän oli päivettynyt, ja hän kävi monta kertaa viikossa salilla. Tukka oli vain aavistuksen harventunut. Victor tiesi, että isä värjäsi tukkaansa salaa peittääkseen harmaat.

»Heipä hei!»

Leveästi hymyillen Johan laski salkkunsa lattialle ja löysäsi solmiota. Sitten hän riisui puvuntakin ja ripusti sen tuolinselkämykselle.

»Victor ei aio tulla mökille juhannuksena», Madeleine sanoi ja katsoi miestään vaativasti kuin viestittäen, että tämän oli puhuttava pojalle järkeä.

»Miksei?»

Johan Ekengreen kääntyi Victorin puoleen, mutta ennen kuin tämä ehti sanoa mitään, Madeleine jatkoi:

»Hän haluaa mennä kavereiden kanssa Sandhamniin eikä tulla Larssoneille.»

Johan nauroi, vaikka Madeleinen ilme jähmettyi.

»Victorista alkaa tulla jo iso poika. Hän haluaa juhlia Sandhamnissa niin kuin kaikki muutkin. Siitä minäkin haaveilin hänen iässään.»

Johan otti avatun viinipullon, joka seisoi keskellä pöytää, ja kaatoi lasillisen. Automaattisesti hän nuuhkaisi viiniä ennen kuin maistoi sitä.

»Ei hullumpaa», hän totesi ja tutki etikettiä.

»Johan, kuuntele nyt», Madeleine sanoi ja pyyhki tiskipöytää nopein, ärtynein liikkein.

»Isä, saanko minä mennä?» Victor kysyi ennen kuin Johan ehti vastata.

Voi saatana kuinka häntä vituttaisi, jos äiti pilaisi Sandhamn-suunnitelmat. Victorilla oli reilusti massia, isä oli antanut hänelle monta tonnia kirjekuoressa palkkioksi peruskoulun päättötodistuksesta, joka oli kaikesta huolimatta aivan kohtalainen.

Juhannukseksi saisi hankittua kaikenlaista.

»Victor on liian nuori», Madeleine penäsi. »Hän on vasta täyttänyt kuusitoista. Ei sen ikäistä voi vielä päästää menemään yksin.»

»Tuleeko Felicia mukaan?» Johan kysyi.

»Joo.»

Victor nyökkäsi nostamatta katsettaan. Pliis faija, hän ajatteli, pliis.

»No ei kai siinä sitten mitään.»

Johan Ekengreen kääntyi vaimoonsa päin.

»Antaa pojan mennä. Kerran sitä vain nuoria ollaan.»

Johan siemaisi viiniä. Se väikkyi verenpunaisena ohuessa lasissa.

»Eihän kysymys ole kuin muutamasta päivästä saaristossa.»

Lauantai

2. LUKU

Nora vetäisi vaistomaisesti henkeä, kun Wilma Sköld laskeutui alas Villa Brandin yläkerrasta.

Neljätoistavuotiaan tytön silmissä oli tummaa kajalia ja niin paljon maskaraa, että ripset olivat liimaantuneet yhteen. Lyhyt farkkuhame ulottui nipin napin vesirajaan, ja rintaliivit kuulsivat ohuen valkoisen topin alta.

Hammasta purren Nora nieli paheksuntansa. Wilma oli vasta päässyt kahdeksannelta luokalta, mutta meikki vanhensi häntä ja sai hänet näyttämään kovalta. Noran oli muistutettava itselleen, että Wilman ojentaminen oli Jonaksen tehtävä. Vain kahdeksan kuukauden seurustelun jälkeen hän tuskin saattoi alkaa kasvattaa tyttöä kuin omaa lastaan.

Koko aterian ajan Wilma oli ollut kuin tulisilla hiilillä, aivan kuin jokainen hetki poissa kavereiden seurasta olisi kärsimystä. Heti luvan saatuaan hän oli kadonnut yläkerran kylpyhuoneeseen laittautumaan valmiiksi.

Wilma ohitti Noran keittiössä ja jatkoi ruokasaliin, missä Jonas istui Adamin ja Simonin kanssa. Adam oli jo syönyt, mutta Simon ahmi yhä uusia perunoita. Simon piti valtavasti kesäkuussa kypsyvistä ensimmäisistä rapeista pallukoista, ja hän oli santsannut toistamiseen.

»Isä», Wilma sanoi. »Minä lähden nyt. Olen ihan sikamyöhässä.»

Nora oli seurannut Wilmaa, mutta hän jäi seisomaan oviaukkoon ja nojautui karmiin. Hän huomasi, että myös Jonas sävähti tytön nähdessään. Joskus Norasta tuntui, ettei Jonas halunnut ymmärtää, että Wilma oli hyvää vauhtia kasvamassa aikuiseksi.

»Ottaisit nyt ainakin takin mukaan», Nora ehdotti varovasti. »Ill...