Kansi

Lee Child

Tulilanka

Viimeinen vieras

Teksas palaa

Kaukolaukaus

Painostaja

Tappaja

Vihollinen

Kovemman kautta

Tilinteko

Terässeinä

Viides matkustaja

Tappotahti

61 tuntia

Henkensä kaupalla

Linnoitus

Epäilty

Etsintäkuulutettu

Paluu päämajaan

Korkein panoksin

Pakon edessä

Nimiö

Lee Child

TILINTEKO

Suomentanut Jukka Jääskeläinen

Karisto Oy

Hämeenlinna

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos Bad Luck and Trouble

First published in Great Britain by Bantam Press, a division of Transworld Publishers

Copyright © Lee Child 2007

All rights reserved.

Kannen design: www.henrysteadman.com

Kannen kuva: Corbis/Skoy

Tämä sähkökirja ilmestyi ensimmäisen kerran painettuna kirjana Karisto Oy:n kustantamana vuonna 2008.

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuulain uhalla kielletty.

ISBN 978-951-23-6136-6

Karisto Oy

Hämeenlinna 2016

1

Mies oli nimeltään Calvin Franz ja helikopteri oli tyypiltään Bell 222. Franzilla oli molemmat jalat poikki, joten hänet täytyi nostaa kyytiin paareilla. Ei se ollut hankalaa. Bell oli tilava kaksimoottorinen, seitsenpaikkainen lentoalus, joka oli suunniteltu yritys- ja poliisikäyttöä varten. Takaovet olivat isot kuin pakettiautossa ja ne avautuivat leveälle. Keskimmäinen istuinrivi oli poistettu. Lattialla oli runsaasti tilaa Franzille.

Moottori kävi joutokäynnillä. Paareja kantoi kaksi miestä. He kumartuivat matalalle roottorin ilmavirran alla ja pitivät kiirettä, toinen takaperin ja toinen etuperin. Avoimelle ovelle päästyään takaperin astellut mies siirsi toisen aisan oven kynnykselle ja väisti sivulle. Toinen kantaja astui eteenpäin, työnsi lujaa ja liu’utti paarit kokonaan sisään. Franz oli tajuissaan ja tuskissaan. Hän parahti ja säpsähti hieman, mutta vain hieman, sillä rintakehän ja reisien ympärillä oli tiukasti kiinnitetyt siteet. Kantajat kapusivat sisään, läimäyttivät ovet kiinni ja menivät istuimilleen Franzin taakse.

Sitten he odottivat.

Lentäjä odotti.

Rakennuksen harmaasta ovesta tuli ulos mies astelemaan betonikentän poikki. Hänkin kumartui roottorin alla ja piteli yhdellä kädellä solmiota rintaansa vasten, jottei se viuhuisi ilmavirrassa. Niinpä hän näytti aivan syylliseltä, joka vannoo viattomuuttaan. Hän kiersi Bellin pitkän nokan ympäri ja meni istumaan lentäjän viereen.

”Lähdetään”, hän sanoi ja painoi sitten päänsä keskittyäkseen istuinvöihin.

Lentäjä lisäsi turbiinien kierroksia, ja joutokäynnillä olleiden lapojen laiska läpse kiihtyi roottorin akselin kieputuksesta väpätykseksi ja peittyi sitten pakosarjan ulinaan. Bell kohosi ensin suoraan ylös, siirtyi sitten vasempaan, kääntyi hieman, sen pyörät vetäytyivät sisään ja se nousi kolmeensataan metriin. Sitten sen keula painui ja se kiiti pohjoiseen lujaa. Alhaalla tiet ja tiedepuistot, pienet tehtaat ja siistit syrjäiset asuinlähiöt lipuivat ohitse. Tiiliseinät ja metallipinnat hohtivat iltamyöhän auringossa punaisina. Pikkuruiset smaragdinvihreät nurmikot ja turkoosit uima-altaat tuikkivat viimeisissä valonsäteissä.

Lentäjän viereen istuutunut mies sanoi: ”Tiedät minne mennään?”

Lentäjä nyökkäsi muttei sanonut mitään.

Bell pauhasi eteenpäin, kääntyi koilliseen, kapusi hieman korkeammalle ja suuntasi yön selkään. Se ylitti kaukana alhaalla olevan valtatien, länteen matavien valkoisten valojen virran ja itään matavien punaisten valojen virran. Minuutin matkan päässä valtatiestä pohjoiseen viimeisetkin muokatut hehtaarit väistyivät matalien, karujen, pensaikkoisten ja asumattomien kukkuloiden tieltä. Kukkuloiden rinteet hohtivat oransseina auringonpaisteen puolella ja varjot ja laaksot näkyivät mattaruskeina. Sitten kukkulat vuorostaan väistyivät matalien pyöreiden vuorten tieltä. Bellin vauhti kiihtyi, kone nousi ja laski seuraillen maaperän muotoja. Edessä istuva mies kääntyi katsomaan takana lattialla makaavaa Franzia. Hymyili hienoisesti ja sanoi: ”Vielä ehkä kaksikymmentä minuuttia.”

Franz ei vastannut. Tuskat olivat liian kovat.

Bellin huippunopeus oli 260 kilometriä tunnissa, joten kahdessakymmenessä minuutissa se pääsi vajaan yhdeksänkymmenen kilometrin päähän vuorten taakse, hyvän matkaa autiomaan ylle. Lentäjä nosti hieman koneen nokkaa ja hidasti vauhtia. Hänen vieressään istuva mies painoi otsansa ikkunaan ja katsoi alas pimeyteen.

”Missä ollaan?” mies kysyi.

”Samassa paikassa kuin ennenkin”, lentäjä vastasi.

”Täsmälleen samassa?”

”Suunnilleen.”

”Mitä tuolla alla on?”

”Hiekkaa.”

”Korkeus?”

”Kilometri.”

”Millainen keli on?”

”Tyyntä. Vain muutama termiikki muttei tuulta.”

”Turvallista?”

”Lentämisen kannalta.”

”Hoidetaan sitten homma.”

Lentäjä hidasti vielä lisää, käänsi konetta ja sääti sen leijumaan autiomaan yllä kilometrin korkeudessa. Mies hänen vieressään kääntyi taas ympäri ja viittoi takaistuimilla oleville miehille, jotka molemmat avasivat istuinvöidensä soljet. Toinen kyykistyi lattialle, varoi koskettamasta Franzin jalkoja ja pidellen toisella kädellä istuinvyöstään avasi toisella oven. Lentäjä oli kääntynyt istuimellaan katsomaan taakse ja kallisti Belliä hieman, jotta ovi avautui selälleen omasta painostaan. Sitten lentäjä oikaisi koneen uudestaan ja sääti sen hitaaseen myötäpäiväiseen kaarrokseen, jotta liike ja ilmanpaine pitäisivät oven auki. Toinen takarivissä istunut mies kyykistyi Franzin pään viereen ja nosti paarit neljänkymmenenviiden asteen kulmaan luiskaksi. Hänen kumppaninsa kiilattua kengänkärjen paarin jalkopäässä aisan eteen, jotta paarit eivät liukuisi lattialla, hän tempaisi aisoista kuin painonnostaja ja sai paarit lähes pystyyn. Franz lysähti siteidensä varaan. Hän oli isokokoinen ja painava mies. Ja voimakastahtoinen. Hänen jaloistaan ei ollut mihinkään, mutta vahva ylävartalo ponnisteli rajusti. Hänen päänsä heilahteli puolelta toiselle.

Paarien jalkopäässä oleva mies otti esiin taittuvateräisen pelastusveitsen ja napsautti terän ulos. Hän viilsi Franzin reisien ympärillä olevan viilekkeen poikki. Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja viilsi rintakehän ympärillä olevan viilekkeen poikki nopealla liikkeellä. Samalla hetkellä hänen kumppaninsa tönäisi paarit aivan pystyyn. Franz astahti väkisin eteenpäin. Runnellulla ­oikealla jalallaan. Hän ulvaisi kerran ja otti sitten toisen askeleen vaistomaisesti. Runnellulla vasemmalla jalallaan. Hänen kätensä heilahtivat ja hän lysähti eteenpäin, ja ylävartalon liikevoima vipusi häntä hänen liikkumattoman lantion varassa ja pakotti hänet suoraan ulos avoimesta ovesta, meluisaan pimeyteen, roottorin ilmavirran myrskytuuleen, yön selkään.

Kilometrin korkeudessa autiomaan yllä.

Hetken aikaa oli hiljaista. Jopa moottorin melu tuntui häipyvän. Sitten lentäjä vaihtoi kopterin pyörimissuuntaa, ampaisi koneella vastapäivään, ja ovi läimähti näppärästi kiinni. Turbiinit pyörivät taas, roottorinlavat haukkasivat ilmaa ja koneen nokka painui.

Molemmat miehet kömpivät takaisin istuimilleen.

Edessä istuva mies sanoi: ”Lähdetään kotiin.”

2

Seitsemäntoista päivää myöhemmin Jack Reacher oli Portlandissa, Oregonissa, rahapulassa. Portlandissa, koska hänen täytyi olla jossakin ja bussi, jolla hän oli matkannut kaksi päivää aiemmin, oli pysähtynyt siellä. Rahapulassa, koska hän oli tavannut poliisien suosimassa kuppilassa apulaispiirisyyttäjän, jonka etunimi oli Samantha, ja oli kahdesti tarjonnut Saman­thalle illallisen, ja sen jälkeen oli kummallakin kerralla viettänyt yön tämän luona. Nyt Samantha oli lähtenyt töihin, ja Reacher asteli poispäin hänen taloltaan aamuyhdeksältä, oli menossa keskustaan linja-autoasemalle tukka märkänä suihkun jäljiltä, kaikin puolin rentoutuneena, määränpää yhä epäselvänä ja ohut setelitukku taskussaan.

Syyskuun yhdentenätoista päivänä 2001 tehty terrori-isku oli muuttanut Reacherin elämää kahdella käytännön seikalla. Ensiksikin, matkahammasharjan lisäksi hänellä oli nykyään mukana passi. Liian monessa uuden aikakauden asiassa tarvittiin valokuvallinen henkilötodistus, muun muassa useimmissa matkustusmuodoissa. Reacher oli kiertolainen, ei erakko, levoton muttei suinkaan jälkeenjäänyt, ja niinpä hän oli mukautunut haikein mielin.

Ja toiseksi, hän oli muuttanut tapaansa hoitaa pankkiasiat. Asevoimista lähdettyään hän oli vuosikausia käyttänyt sellaista menetelmää, että soitti pankkikonttoriinsa Virginiaan ja pyysi tekemään Western Unionin välityksellä maksumääräyksen paikkaan, jossa sattui kulloinkin olemaan. Mutta uudet huolet terroristien rahoitusjärjestelyistä olivat kutakuinkin tehneet lopun puhelimitse annettavista rahansiirtomääräyksistä. Niinpä Reacher oli hankkinut pankkikortin. Se oli hänellä passin välissä, ja sen tunnusluku oli 8197. Hän ei pitänyt itseään erityisen lahjakkaana, vaan miehenä, jolla oli erinäisiä kykyjä, joista useimmat olivat fyysisiä ja liittyivät hänen poikkeukselliseen kokoonsa ja voimiinsa. Yksi poikkeus oli hänen taitonsa tietää aina oikea aika katsomatta kelloon ja toinen oli jonkinlainen erikoislahjakkuus laskemisessa, mistä juontui luku 8197. Hän piti 97:stä, koska se oli suurin kaksinumeroinen jaoton luku, ja 81:stä, koska se oli kirjaimellisesti äärettömän monien mahdollisten lukujen joukosta ehdottomasti ainoa, jonka neliöjuuri oli sama kuin sen numeroiden summa. Olihan 81:n neliöjuuri 9 samoin kuin sen numeroiden summa. Missään muussa maailmankaikkeuden luvussa ei ollut samanlaista herkullista symmetriaa. Täydellistä.

Laskennallinen oivalluskyky ja luontainen kyynisyys rahalaitoksia kohtaan sai Reacherin tarkistamaan saldonsa joka käteisnoston yhteydessä. Hän muisti aina vähentää nostokulun ja neljä kertaa vuodessa lisätä summaan pankin mitättömän korkotuoton. E...