Alkusanat

Julielle…

Rakastan sinua enemmän kuin taivasta

Esipuhe

Kaunis uneksija

Kaikki alkoi levystä. Lastenlevystä.

Äitini Lucile toimi opettajana lastentarhassa, joka sijaitsi pikkutien varrella puolisen mailia kotoamme. Muistan kävelleeni sinne muutaman kerran ollessani neljän tai viiden vanha. Yksin. Näin viaton pikkukaupunki kotipaikkani, Kalifornian El Cerrito silloin oli.

Eräänä päivänä äitini haki minut kotiin koulusta ja antoi minulle levyn. Se oli pienikokoinen lastenlevy ja melkeinpä ensimmäinen esine, jonka mielsin omakseni – tavaraksi, joka kuului yksin minulle.[1] Äitini esitteli levyn minulle, ja kuuntelimme sitä sitten yhdessä.

Se soundi kolahti kuin naula päähän. Levyn kummallakin puolella oli tietysti yksi laulu. Esittäjästä en ole varma – se saattoi olla Fred Merkle and the Boneheads – mutta laulut muistan hyvin: Oh! Susanna ja Campton Races.

Jostain kumman syystä äitini väitti, että laulut oli kirjoittanut Stephen Foster. Hänhän todellakin oli lauluntekijä.[2] Näin valloittavalla tavalla äitini kertoi minulle levystä. Kun kerrot lapselle Petteri Punakuonosta, tuskin selität heti ensimmäisenä, että laulun on kirjoittanut John Marks. Mutta minun äitini istui viereeni ja kertoi minulle kuka nuo laulut oli tehnyt. Elämäni varrella on sattunut ja tapahtunut monenlaista, mutta tämä on painunut mieleeni pysyvästi. Ja olin tuolloin tuskin neljävuotias.

Campton Races oli minusta outo nimi, koska laulussa hoilattiin selvästi ”doo dah, doo dah”. Mutta laulussa oli jotain jännää, josta pidin. Ja Oh! Susanna oli vielä parempi! Pidin kuulemastani, laulujen soundista. Se vain tuntui oikealta. En tiedä mitään muuta tapaa kuvailla asiaa, ja minusta tuntuu samalta yhä edelleen – laulu tuntuu hyvältä, kun se on tiukka ja toimiva, sanoista ja musiikista sydämeen asti. Pidin näitä alusta alkaen lempilauluinani. Näin Stephen Fosterista tuli minulle erittäin tärkeä henkilö.

Vain äiti, pikkupoika ja pieni levy. Olen yhä mykistynyt ja hämmentynyt tästä. Olen itse asiassa miettinyt oliko äidilläni jonkinlainen suunnitelma – ehkä hän ymmärsi kuinka suuren painoarvon tämä hetki saisi elämässäni, joka ainoana päivänä. Äitini yksinkertainen toteamus ”nämä laulut kirjoitti Stephen Foster” asetti suuntaviivat elämälleni. Se avasi ovet.

Kun jokin juttu tekee niin suuren vaikutuksen, vaikka olisi vain kolmen vanha, sitä alkaa tutkia asiaa, haluta ottaa siitä selkoa. Joka kerta kun kuulin Stephen Fosterista, ajattelin hänen laulujaan. Old Folks at Home (eli Swanee River), Old Black Joe, My Old Kentucky Home, Beautiful Dreamer. Niitä oli paljon. Yli 200, sain selville myöhemmin.

Tarinat, kuvat ja tyyli, joilla laulut esitettiin – imin sen kaiken sydämeeni. Fosterin laulut tuntuivat kuuluvan Amerikan historiaan. Se oli tärkeä juttu, samaan tapaan kuin Marc Twainista tuli minulle tärkeä. Kaikki tämä tuntui Amerikan peruskalliolta, samalta kuin Mayflower tai Indianan maissipellot. En ymmärtänyt sitä vielä lapsena, mutta sen ymmärsin, että todella pidin siitä.

Kun kasvoin, kypsyin ja päädyin lopulta artistiksi, Stephen Foster oli läsnä. Jokilaivat, Mississippi... Stephen olisi hyvin voinut kirjoittaa Proud Maryn! Ja lopulta koitti hetki, jolloin ymmärsin näitä lauluja tehdessäni sen olevan hyvä juttu. Se vaikutti minuun voimakkaasti – ei aina heti, vaan toisinaan vasta vuosikymmeniä sen jälkeen, kun olin saanut inspiraation lauluun. Aloin rohkaista itseäni sukeltamaan yhä syvemmälle siihen suuntaan.

Jos joku olisi väittänyt minulle soittaessani 15-vuotiaana juopoille Monkey Innin tapaisissa luolissa, että tulisin yhdistämään rock and rollin ja Stephen Fosterin, olisin pitänyt häntä hulluna.

Ihmiset saattoivat kuunnella laulujani ja kysyä: ”Mistä tämä on tullut?” Minun oli vaikea selittää asiaa. En ollut käynyt Mississippissä kirjoittaessani Proud Maryn enkä Louisianassa kirjoit­taessani Born on the Bayoun. Silti tuo kaikki oli minulle niin tuttua. Ja on yhä.

Myöhemmin tuntui kiehtovalta saada selville, että vaikka Stephen Foster kirjoitti lauluissaan syvästä etelästä, hän oli kotoisin Pittsburghista! Luulen, että hän kirjoitti Swanee Riverin paljon ennen kuin hän oli edes käynyt etelässä. Elämässämme oli muitakin yhtäläisyyksiä. Stephenilta huijattiin hänelle kuuluneita palkkioita. Ja oli myös yhtymäkohtia, jotka olisivat voineet toteutua. Foster alkoholisoitui ja kuoli köyhyydessä 37 vuoden iässä. Surullinen, mutta tyypillinen tarina. Jos en olisi tavannut vaimoani Julieta, sama olisi voinut tapahtua minulle.

En ryhtynyt soittamaan saadakseni tyttöjä. Tai tullakseni kuuluisaksi, tai rikkaaksi. Tällaiset asiat eivät ikinä edes juolahtaneet mieleeni. Siirryin musiikin pariin musiikin vuoksi. Yksinkertaisesti rakastin sitä. Se oli (ja on yhä) mystinen, maaginen asia. Halusin vain kirjoittaa lauluja, hyviä lauluja, suuria lauluja, sellaisia joita Stephen Foster ei kavahtaisi. Proud Mary, Born on the Bayou, Have You Ever Seen The Rain, Lodi, Who’ll Stop the Rain, Green River, Fortunate Son – luultavasti sinäkin tunnet näistä ainakin muutaman.

Jos viimeisenä mainittu kappale on sinulle tuttu, saatat ihmetellä miksi olen valinnut sen elämäkertani titteliksi – sanapari ”Fortunate Son” (’onnenpoika’) on myös George W. Bushin elämä­kerran tittelinä.[3] Mutta miten nuo kaksi sanaa liittyvät minuun? Paras tapa selventää asia on kertoa mitä tapahtui melko hiljattain, veteraanipäivänä.

Olin esiintymässä tv-ohjelmassa nimeltä A Salute to the Troops: In Performance at the White House (”Tervehdys joukoille Valkoisesta talosta”). Ohjelmaa isännöi presidentti Barack Obama vaimoineen ja se kuvattiin Valkoisen talon eteläpuolen nurmikolla. Pian ensiesityksen jälkeen ohjelma lähetettiin koko maailman nähtäväksi Yhdysvaltain armeijan verkoston kautta.

Osallistuminen tähän tilaisuuteen oli suuri kunnia minulle.­ Tapahtuman tuotti Ken Ehrlich, joka vastaa myös Grammy-­palkintojen jakotilaisuuksien kuvauksista. Vuosia aiemmin olin tehnyt Kenin kanssa yhteistyötä toisessa, Vietnamin sota­veteraanien kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa niin ikään ­Washingtonissa. Nyt tunsimme, Ken, Julie ja minä, että ­Fortunate Son olisi juuri sopiva laulu tähän tilaisuuteen.

Sitä voi pitää sodanvastaisena lauluna, ja siksi valintani herätti myös vastustusta: ”Ei, emme halua hänen esittävän sitä laulua”… Minä koin sen kunnianosoituksena. Jos valtaapitävät pelkäsivät minun esittävän laulun, en välittäisi siitä vähääkään. Olin paikalla soittamassa veteraaneillemme, niille pojille ja tytöille, joita kunnioitin ja joiden kanssa olen aina kokenut jonkinlaista ­hengenheimolaisuutta.

Kaikki olivat siis hiukan varpaillaan. Presidentti Obama istui eturivissä ja olen varma, että hän mietti tekikö hän oikein ­salliessaan tämän. Kun siirryin mikrofonin ääreen julistin: ­”Haluan vain sanoa, että elämme upeassa maassa, ja Jumala varjelkoon niitä miehiä ja naisia, jotka meitä suojelevat.” Heti sen perään aloin soittaa yhtyeeni kanssa. Kun vedin ensimmäiset kitarariffit, kaikki nousivat seisomaan. Siinä minä sitten seisoin ja huusin ilmoille laulun sanoja: ”It ain’t me! It ain’t me!” Kaikki veteraanit olivat kuin oppipoikia, toistivat perässä laulun sanoja ja pitivät hauskaa kuin vanhoina hyvinä aikoina, joukossa neljän tähden kenraali. Jopa presidentti hyppi mukana. Se teki tilaisuudesta täyden napakympin.

Laulun loputtua sain huikeat suosionosoitukset. Palattuani mikrofonin ääreen sanoin: ”Ja minä olen onnekas.” Olin miettinyt mitä sanoa ja epäröinyt sitä viime minuuteille saakka, mutta lopulta lausuin nuo neljä sanaa ja poistuin lavalta. Tarkoitin sanoilla: ”Tämä todella on minun lauluni. Uskon sen jokaiseen sanaan. Ja näette kuka olen, mitä minulle on tapahtunut. Unelmani on käynyt toteen.” Sanoin myös: ”Kuinka upea maa meillä onkaan. Voimme tehdä tätä Amerikassa, vapauden maassa. Näin ei tehdä Pohjois-Koreassa.” Tässä mielessä todellakin olen onnenpoika.

Meillä oli kirjaa varten valmiina toinenkin johdanto. Se oli varsin toimintapainotteinen ja äänekäs. Paljon kaikenlaista silli­salaattia. Kuin elokuva, jossa seikkailevat Robert Johnson, Bob Dylan, murisevat kitarat ja tuhannet muut roolihenkilöt. Jopa Richard Nixon taisi näyttäytyä siinä cameoroolissa. Mutta... se ei olisi kertonut minusta. En ole koreilevaa tyyppiä. Olen yksinkertainen kaveri ja tottelen sydäntäni. Sellainen tämän kirjankin tulisi olla. Neiti Julie osoitti tämän kaiken selvästi.

Julie. Näet tämän nimen usein tässä kirjassa. En vitsaile, kun väitän että olin odottanut koko elämäni vain tapaavani hänet. Jos olet ystäväni, ymmärrät että hän on elämäni suuri rakkaus. Saat tietää paljon lisää Juliesta myöhemmin. Ja hän tietää kaiken mitä minussa on tietämisen arvoista. On mahtavaa, kun on joku, jonka kanssa voi olla niin avoin. Kun olet päässyt kirjan viimeisille riveille, tiedät yhtä hyvin kuin hänkin, etten pelkää totuutta.

Julie on suuri syy siihen, miksi kirjoitin tämän kirjan. Hän on hyvin selvillä asioiden tunnepuolesta. Ennen en puhunut tunteistani. Saatoin jaaritella kolme päivää putkeen James Burtonin kitaransoitosta. Samalla välttelin...