Englanninkielinen alkuteos Whiskey Beach

Copyright © 2013 by Nora Roberts.

By arrangement with Writers House, New York and Ia Atterholm Agency, Sweden.

Kustantaja:

Gummerus Kustannus Oy

Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0173-4
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0317-2







Pojilleni ja tyttärille, jotka heiltä sain.

Ja kaikelle, mitä siitä seuraa.







Lohikäärmeenvihreä, hohtava, tumma, käärmeitä vellova meri.

– JAMES ELROY FLECKER

PIMEYS

Lukemattomat ihmiset viettävät elämänsä hiljaisessa epätoivossa.
Se mitä kutsutaan resignaatioksi, on vakiintunutta epätoivoa.

– HENRY DAVID THOREAU,
suomentanut Mikko Kilpi

Yksi

Etelässä mereen työntyvällä kalliolla seisovan majakan jaksoittaisessa valossa Rantatalon massiivinen siluetti näkyi jäätävässä räntäsateessa korkealla Whiskey Beachin yläpuolella. Talo katsoi uhmakkaasti kylmänä myrskyävää Atlanttia.

Minä pysyn tässä yhtä kauan kuin sinä.

Rantatalo seisoi kolmena tukevana ja pitkämielisenä kerroksena alapuolellaan rosoinen ja jylhä ranta ja katseli pimeillä ikkunasilmillään hiekalle vyöryviä ja loiskuvia aaltoja, aivan kuten se oli – muodossa tai toisessa – tehnyt jo yli kolmen vuosisadan ajan.

Pieni kivimökki, jossa nykyisin säilytettiin työkaluja ja puutarhatarvikkeita, kertoi talon vaatimattomasta alusta ja asukkaista, jotka olivat käyneet rohkeasti päin raivokasta ja oikullista Atlanttia, koska olivat halunneet elää uuden maailman kallioisella maaperällä. Korkeat kullanväriset hiekkakiviseinät ja kaartuvat päätykolmiot jättivät nyt mökin varjoonsa, ja samoin kuin tilavat terassit, jotka oli tehty paikallisesta sään pieksemästä kivestä, ne kertoivat tarinaa rakennuksen loistoajoista.

Rantatalo oli kestänyt myrskyt, laiminlyönnin, välinpitämättömän huolettomuuden, kyseenalaisen maun, nousu- ja laskukaudet, skandaalit ja korkean moraalin.

Rakennuksen seinien sisäpuolella Landonin sukupolvet olivat eläneet ja kuolleet, juhlineet ja surreet, juonitelleet, menestyneet, voittaneet ja riutuneet.

Rantatalo oli loistanut yhtä kirkkaana kuin majakan valokeila, joka lakaisi vettä Massachusettsin suurenmoisella kallioisella pohjoisrannalla. Ja se oli kyhjöttänyt suljettuna pimeässä.

Se oli ollut paikallaan kauan, niin kauan, että se nykyisin oli yksinkertaisesti Rantatalo, joka hallitsi merta, hiekkarantaa ja Whiskey Beachin kylää.

Rantatalo oli Eli Landonille ainoa paikka, johon hän saattoi mennä. Hän ei niinkään tarvinnut turvapaikkaa, vaan halusi pakoon siitä kaikesta, mikä oli tehnyt hänen elämästään helvetillistä viimeiset yksitoista kuukautta.

Hän tuskin tunnisti itseään.

Kahden ja puolen tunnin ajo Bostonista liukkaita teitä pitkin oli uuvuttanut hänet. Mutta toisaalta, se hänen oli myönnettävä, väsymyksestä oli tullut hänelle läheinen seuralainen. Ja siksi Eli istui talon edessä pimeässä, kun räntäsade piiskasi auton tuulilasia ja kattoa, ja mietti, saisiko hän kerätyksi voimia sen verran, että jaksaisi mennä sisään, vai jäisikö hän autoon ja ehkä nukahtaisi sinne.

Typerää, hän ajatteli. Ei hän tietenkään jäisi istumaan ja nukkumaan autoon, kun talo, jossa oli mukavia sänkyjä mistä valita, ei ollut kuin metrin päässä.

Sitä hän ei kuitenkaan jaksanut ajatella, että ottaisi matkalaukkunsa takakontista, ja hän vain nappasi penkiltä viereltään kaksi pientä laukkua, joissa olivat hänen kannettava tietokoneensa ja kaikkein välttämättömimmät tavaransa.

Räntäsade löi häntä vasten, kun hän nousi autosta, mutta kylmyys ja Atlantin vinkuva tuuli karkottivat pahimman uupumuksen. Aallot jyrisivät kalliota vasten ja loiskuivat hiekkarantaan, ja yhdessä nämä äänet saivat aikaan jatkuvan pauhun. Eli kaivoi talon avaimet pikkutakkinsa taskusta, astui leveän kivisisäänkäynnin suojaan ja massiiviselle kaksoisovelle, joka oli tehty sata vuotta sitten Burmasta tuodusta tiikistä.

Siitä oli kaksi vuotta, hän ajatteli – melkein kolme – kun hän oli viimeksi ollut talolla. Elämä, työ ja epäonnistunut avioliitto olivat pitäneet hänet niin kiireisenä, ettei hän ollut ehtinyt ajaa Whiskey Beachiin viikonlopuksi, lyhyille lomille, viettämään pyhiä isoäitinsä kanssa.

Eli oli totta kai tavannut isoäitiään, lannistumatonta Hester Hawkin Landonia, aina kun tämä oli tullut käymään Bostonissa. Hän oli soittanut isoäidilleen säännöllisesti, lähettänyt sähköpostiviestejä, kertonut kuulumisia Facebookin välityksellä, jutellut Skypen kautta. Vaikka Hester oli jo lähellä kahdeksaakymmentä, hän oli aina suhtautunut uteliaisuudella ja innolla teknologiaan ja uusiin keksintöihin.

Eli oli vienyt Hesteriä ulos syömään, drinkeille, muistanut kukin, kortein ja lahjoin, viettänyt Hesterin ja oman perheensä kanssa joulua ja tärkeitä syntymäpäiviä.

Kun hän nyt seisoi ovella, hän tajusi, että yritti pelkästään selitellä sitä, miksi ei ollut käynyt, miksi ei ollut ottanut itselleen aikaa ja tullut Whiskey Beachiin, paikkaan, joka oli Hesterille rakkain maailmassa, ja viettänyt kunnolla aikaa isoäitinsä kanssa, antanut tälle kunnolla huomiotaan.

Eli löysi oikean avaimen, avasi oven. Ja sytytti sisään astuttuaan valon.

Hän huomasi, että Hester oli tehnyt talossa jonkin verran muutoksia. Isoäiti piti muutoksista, mutta samanaikaisesti vaali perinteitä – juuri niin kuin hänelle itselleen sopi.

Uutta taidetta – meri- ja puutarhamaisemia – pehmeinä väriläiskinä täyteläisillä ruskeilla seinillä. Eli pudotti laukkunsa lattialle oven luo ja vain seisoi hetken ja katseli ympärilleen suuressa kauniissa sisääntulohallissa.

Hän kohotti katseensa portaikkoon – kaidepylväissä virnuileviin groteskeihin hahmoihin, jotka joku arvaamaton Landon oli jossain vaiheessa hankkinut taloon – ja ylös sinne, missä portaat kaareutuivat kauniisti oikealle ja vasemmalle pohjois- ja eteläsiipiin.

Makuuhuoneita riittää, Eli ajatteli. Hänen ei tarvinnut kuin nousta portaat ja valita niistä yksi.

Mutta ei vielä.

Hän käveli huoneeseen, jota he sanoivat saliksi ja jonka korkeista kaari-ikkunoista näkyi talon edessä oleva puutarha – tai alue, joka muuttuisi taas puutarhaksi, kunhan talvi hellittäisi otteensa.

Elin isoäiti ei ollut ollut kotona yli kahteen kuukauteen, mutta silti missään ei ollut pölyhiukkastakaan. Lasuurikivitakan tulisijassa oli halkoja valmiina sytyttämistä varten. Hesterin rakkaalla Hepplewhite-pöydällä oli tuoreita kukkia. Tyynyt oli pöyhitty kutsuviksi huoneen kolmella sohvalla, ja lattian kastanjalankut kiilsivät kuin peili.

Isoäiti oli järjestänyt jonkun käymään talossa, Eli ajatteli ja hieraisi otsaansa, missä päänsärky uhkaavasti tykytti.

Isoäiti oli varmasti kertonut siitä hänelle. Kertonut hänelle, että joku huolehti talosta. Naapuri, joku, joka hoiti raskaat siivoustyöt. Eli ei ollut unohtanut, että isoäiti oli kertonut hänelle, tieto oli vain hetkellisesti hävinnyt siihen sumuun, joka aivan liian usein hämärrytti hänen ajattelunsa.

Nyt Rantatalosta huolehtiminen olisi hänen työtään. Hän pitäisi siitä huolta, pitäisi sen elävänä niin kuin isoäiti oli pyytänyt. Ja ehkä talo elvyttäisi samalla hänet, kuten isoäiti oli arvellut.

Eli nosti lattialta laukkunsa ja katsoi portaita. Ja jäi seisomaan aloilleen.

Isoäiti oli löydetty lattialta portaikon juurelta. Joku naapuri – sama naapuriko? – oli löytänyt hänet. Eikö kyseessä ollutkin sama naapuri, joka siivosi talossa? Joku, luojan kiitos, oli tullut taloon katsomaan Hesteriä ja löytänyt hänet hallista tajuttomana, ruhjeilla ja verissään, kyynärpää ja lantio murtuneina, kylkiluita katkenneina, aivotärähdyksen saaneena.

Isoäiti olisi voinut menehtyä, Eli ajatteli. Lääkärit olivat ilmaisseet hämmästyksensä, kun Hester oli itsepäisesti kieltäytynyt kuolemasta. Kukaan perheenjäsen ei kysynyt päivittäin hänen vointiaan, kukaan ei huomannut soittaa, eikä kukaan, ei Elikään, olisi ollut huolestunut, jos Hester ei olisi vastannut pariin päivään.

Hester Landon oli itsenäinen, voittamaton, sitkeä.

Ja hän olisi voinut kuolla pudottuaan pahasti portaissa, jos naapuria ei olisi ollut – ja ilman omaa uupumatonta tahdonvoimaansa.

Nyt Hesterillä oli omat huoneensa Elin vanhempien talossa, jossa hän oli toipumassa saamistaan vammoista. Ja sinne hän jäisi, kunnes katsottaisiin, että hän olisi kyllin hyvässä kunnossa voidakseen palata Rantataloon – tai jäisi pysyvästi, jos Elin vanhemmat saisivat päättää.

Eli halusi ajatella, että isoäiti olisi kotona, talossa, jota hän rakasti, istuisi terassilla nauttimassa illalla martinia ja katselemassa valtamerta. Tai puuhailisi puutarhassa, ehkä pystyttäisi sinne maalaustelineensä.

Eli halusi nähdä isoäitinsä elinvoimaisena ja sisukkaana, ei makaamassa avuttomana ja ruhjeisena lattialla, kun hän itse oli ollut kaatamassa itselleen aamulla toista kupillista kahvia.

Siksi hän tekisi parhaansa, kunnes isoäiti pääsisi takaisin kotiin. Hän pitäisi huolen siitä, että talossa olisi elämää, ainakin sellaista kuin hänen omansa oli.

Eli lähti nousemaan portaita laukkujensa kanssa. Hän nukkuisi huoneessa, jossa oli aina yöpynyt vierailujensa aikana – tai oli yöpynyt ennen kuin vierailut olivat alkaneet harventua. Lindsay oli inhonnut Whiskey Beachia ja Rantataloa, ja talossa oli heidän käyntiensä aikana vallinnut kylmä sota, jossa vastapuolina olivat olleet jäykästi käyttäytyvä isoäiti ja Elin vaimo tarkoituksellisen sarkastisena. Ja Eli oli ollut siinä välissä.

Ja hän oli valinnut helpomman tien, hän ajatteli nyt. Hän oli siitä pahoillaan, pahoillaan, että oli lakannut tulemasta Rantataloon, pahoillaan, että oli keksinyt tekosyitä ja tavannut isoäitiään ainoastaan silloin kun tämä oli käynyt Bostonissa. Hän ei kuitenkaan voinut kääntää kelloa taaksepäin.

Hän astui makuuhuoneeseen. Sielläkin oli kukkia, hän huomasi, ja seinillä, jotka olivat samaa pehmeää vihreää kuin ennenkin, oli kaksi hänen isoäitinsä vesivärimaalausta, joista Eli oli aina pitänyt.

Hän laski laukkunsa penkille rekeä muistuttavan sängyn päätyyn ja riisui takkinsa.

Huone oli entisellään. Pieni työpöytä ikkunan edessä, terassille avautuvat leveät lasiovet, laiskanlinna ja pieni jalkajakkara, jonka kanavakangaspäällyksen Elin isoäidin äiti oli kauan sitten kirjaillut.

Eli tajusi, että ensimmäisen kerran hyvin pitkään aikaan hän tunsi olevansa – melkein – kotona. Hän avasi laukkunsa, otti esiin toalettitarvikkeensa ja löysi kylpyhuoneesta puhtaita pyyhkeitä ja sieviä simpukankuoren näköisiä saippuoita. Ja tunsi sieraimissaan sitruunan tuoksun.

Eli riisuutui peiliin katsomatta. Hän oli laihtunut liian monta kiloa viimeisen vuoden aikana. Hän ei halunnut siitä muistutusta. Hän avasi hanan, astui vesisuihkun alle ja toivoi, että saisi huuhdelluksi pois osan väsymyksestään. Hän tiesi kokemuksesta, että jos hän menisi vuoteeseen lopen uupuneena ja stressaantuneena, hän nukkuisi katkonaisesti ja heräisi tokkurassa.

Hän astui suihkun alta, otti pinon päällimmäisen pyyhkeen ja kuivatessaan tukkaansa tunsi jälleen sitruunan tuoksun. Hänellä oli tuuheat tummanvaaleat hiukset, jotka kosteina kihartuivat niskaan; ne olivat nyt yhtä pitkät kuin hänellä oli viimeksi ollut vähän yli kaksikymppisenä. Hän ei ollut käynyt parturinsa Enriquen luona melkein vuoteen. Hän ei ollut tuntenut tarvitsevansa sataviisikymmentä dollaria maksavaa hiustenleikkuuta eikä pois pakkaamaansa suurta varastoa italialaisia pukuja ja kenkiä.

Hän ei ollut enää tyylikkäästi pukeutuva rikosasianajaja, joka teki töitä kulmatoimistossa ja oli matkalla kohti täyttä osakkuutta. Se mies oli kuollut yhdessä Lindsayn kanssa. Hän ei vain ollut tajunnut sitä.

Eli veti sivuun peiton, joka oli yhtä pehmeä ja valkoinen kuin pyyhe, pujahti sen alle ja sammutti valon.

Pimeässä hän kuuli meren tasaisen pauhun ja räntäsateen sihinän ikkunoita vasten. Hän sulki silmänsä ja toivoi niin kuin joka ilta, että vaipuisi muutamaksi tunniksi unohdukseen.

Ja muutamaa tuntia enempää hänelle ei suotu.

Perhana, että häntä otti päähän. Ei kukaan, ei kukaan, hän ajatteli ajaessaan läpi jäätävän kaatosateen, pystynyt ärsyttämään häntä niin kuin Lindsay.

Hemmetin ämmä.

Lindsayn ajatusmaailma ja ilmeisesti moraalikäsitykset olivat aivan erilaisia kuin kenelläkään muulla hänen tuntemallaan ihmisellä. Lindsay oli vakuuttanut itsensä ja varmasti myös ystävänsä, äitinsä, sisarensa ja ties kenet, että hän oli syypää heidän avioliittonsa epäonnistumiseen, syypää siihen, että he olivat ensin olleet avioliittoneuvojalla, sitten koeajalla ja lopulta taistelivat oikeudessa avioerosta.

Ja hän helvetti oli syypää siihen, että Lindsay oli ollut hänelle uskoton reippaasti yli kahdeksan kuukauden ajan – viisi enemmän kuin Lindsayn haluama ”koeluontoinen” ero olisi edellyttänyt. Ja sekin oli ollut hänen syytään, että hän oli saanut selville Lindsayn valehtelun, uskottomuuden ja juonittelun ennen kuin oli ehtinyt kirjoittaa nimensä pisteviivalle ja taannut vaimolleen muhkean ositussopimuksen.

He olivat molemmat vihaisia, Eli ajatteli – hän sen vuoksi, että oli ollut idiootti, ja Lindsay siksi, että hän oli viimeinkin kertonut tietävänsä tämän uskottomuudesta.

Aivan varmasti sekin oli ollut hänen syytään, että he olivat riidelleet uskottomuudesta katkeralla, inhottavalla ja julkisella tavalla sinä iltapäivänä taidegalleriassa, jossa Lindsay oli osa-aikatyössä. Huono ajoitus, huonoa käytöstä hänen puoleltaan, sen hän myönsi, mutta miltä hänestä nyt tuntui? Hän ei olisi voinut vähempää välittää.

Lindsay halusi syyttää häntä, koska oli itse ollut huolimaton. Tämän huolimattomuuden vuoksi Elin sisar oli nähnyt veljen erossa asuvan vaimon ja toisen miehen halailevan avoimesti Cambridgessa hotellin aulassa – ennen kuin olivat menneet yhdessä hissiin.

Ehkä Tricia oli odottanut pari päivää ennen kuin oli kertonut hänelle, mutta ei siitä voinut sisarta syyttää. Olihan se ollut aikamoinen paukku. Ja häneltä oli mennyt vielä pari päivää ennen kuin hän oli kunnolla käsittänyt asian, ottanut itseään niskasta kiinni ja palkannut yksityisetsivän.

Kahdeksan kuukautta, Eli ajatteli taas. Lindsay oli maannut toisen miehen kanssa hotellivuoteissa, aamiaismajoituspaikoissa, ties missä muualla – heidän taloaan Lindsay oli tajunnut olla käyttämättä. Mitä naapuritkin olisivat ajatelleet?

Ehkä hänen ei olisi pitänyt mennä raivoissaan ja yksityisetsivän raportin kanssa galleriaan puhumaan Lindsaylle. Ehkä heillä kummallakin olisi pitänyt olla sen verran järkeä, että he eivät olisi alkaneet karjua toisilleen niin että koko galleria raikui ja kaikki kuului kadulle asti.

Tilanne oli kuitenkin ollut heille kummallekin yhtä nolo.

Eli oli päättänyt, että ositussopimus ei olisi enää yhtä miellyttävä Lindsayn kannalta. Siisti ja reilu sopimus voitiin unohtaa, ja avioehto olisi taas voimassa. Siitä oli huolehdittu. Ja tämä selviäisi Lindsaylle, kun hän tulisi kotiin hyväntekeväisyyshuutokaupasta ja näkisi, että Eli oli ottanut maalauksen, jonka oli ostanut Firenzestä, art deco -perintösormuksen, joka oli kuulunut hänen isoäitinsä äidille, sekä hopeisen kahvikaluston, josta hän ei niin välittänyt, mutta joka oli sekin perhekalleus ja jota Lindsay perhana soikoon ei kyllä ilmoittaisi yhteiseksi omaisuudeksi.

Lindsay tulisi huomaamaan, että peli oli radikaalisti muuttunut.

Ehkä Eli toimi pikkumaisesti, ehkä typerästi – tai ehkä hän teki niin kuin oli oikeudenmukaista ja reilua. Hän ei kyennyt näkemään muuta kuin oman vihansa ja petoksen, eikä hän yksinkertaisesti välittänyt. Kiukku oli hänen kannustimenaan, kun hän ajoi Bostonin Back Bayssa sijaitsevan talon ajotielle. Hän oli ajatellut, että talo tarjoaisi lujan pohjan avioliitolle, joka oli alkanut säröillä. Hän oli toivonut, että heillä olisi siellä aikanaan lapsia, ja Back Bayn talo olikin lyhyen ajan silottanut säröjä, kun he olivat Lindsayn kanssa sisustaneet sen, valinneet huonekaluja, väitelleet, riidelleet, olleet samaa mieltä yksityiskohdista – mitä kaikkea hän oli pitänyt normaalina.

Nyt he joutuisivat myymään talon, eikä kummallekaan jäisi juuri mitään. Ja sen sijaan että hän olisi asunut vuokralla, tilapäisesti, kuten hän oli toivonut, hän joutuisi ostamaan itselleen asunnon.

Itselleen, hän ajatteli noustessaan autosta sateeseen. Siinä asunnossa hänen ei tarvitsisi väitellä, tapella eikä sovitella.

Ja se oli tavallaan huojentava ajatus, hän tajusi juostessaan ovelle. Ei enää odottelua, ei epävarmuutta, ei enää teeskentelyä, että hänen avioliittonsa voitaisiin tai että se tulisi pelastaa.

Ehkä Lindsay oli valehtelullaan, petoksellaan ja uskottomuudellaan tehnyt hänelle palveluksen.

Hänen ei tarvitsisi lähtiessään tuntea syyllisyyttä eikä katumusta.

Mutta hän ottaisi mukaansa kaiken, mikä oli hänen.

Eli avasi oven ja astui suureen kauniiseen eteishalliin. Hän kääntyi hälytysjärjestelmän ohjaustaulun puoleen ja näppäili koodin. Mikäli Lindsay oli muuttanut koodin, hänellä oli kuitenkin henkilöllisyystodistuksensa, jossa oli hänen nimensä ja tämän talon osoite. Hän oli etukäteen suunnitellut, miten toimisi poliisin tai vartijoiden kanssa.

Hän sanoisi yksinkertaisesti, että hänen vaimonsa oli vaihtanut koodin – mikä oli totta – ja että hän oli unohtanut sen.

Lindsay ei ollut kuitenkaan muuttanut koodia. Tämä oli sekä huojennus että loukkaus. Lindsay oli ajatellut, että tunsi miehensä niin hyvin. Hän oli uskonut, ettei tämä ikinä tulisi lupaa kysymättä taloon, jonka omisti puoliksi. Eli oli suostunut muuttamaan pois, jotta he kumpikin saisivat omaa tilaa, ja Lindsay oli luottanut siihen, ettei hän häiritsisi, ei menisi liian pitkälle.

Lindsay oli olettanut perhana, että hän käyttäytyisi sivistyneesti.

Lindsay tajuaisi pian, ettei ollutkaan tuntenut aviomiestään.

Eli seisoi hetken eteisessä ja kuulosteli talon hiljaisuutta, tunnusteli sen ilmapiiriä. Neutraaleja sävyjä taustana väriläiskille, sekaisin vanhaa ja uutta ja tyylikkyyttä lisääviä erikoisia yksityiskohtia.

Lindsay oli taitava, se Elin oli myönnettävä. Lindsay osasi esitellä itsensä ja kotinsa, osasi järjestää onnistuneita juhlia. Heillä oli ollut talossa hyviä aikoja, onnellisia hetkiä, tyytyväisyyttä, luontevaa yhteiselämää, hyvää seksiä, laiskoja sunnuntaiaamuja.

Miten kaikki oli mennyt vikaan?

”Perkele”, Eli sähähti.

Sisään ja ulos, hän komensi itseään. Talossa oleminen tuntui hänestä ahdistavalta. Hän nousi yläkertaan, suoraan oleskeluhuoneeseen, joka oli makuuhuoneen yhteydessä – ja huomasi, että matkatavararahilla oli puoliksi pakattu yöpymislaukku.

Lindsaylla hemmetti oli lupa mennä minne ikinä halusi, hän ajatteli, joko rakastajansa kanssa tai ilman.

Eli keskittyi siihen, mitä varten oli taloon tullut. Hän astui komeroon ja näppäili kassakaapin tunnusluvun. Hän ei välittänyt setelinipusta, papereista, korurasioista, joissa olevat korut hän oli vuosien mittaan antanut vaimolleen tai Lindsay oli ostanut itse.

Ainoastaan sormus, hän ajatteli. Landonin suvun sormus. Hän avasi rasian, näki kiven välkähtävän valossa ja työnsi rasian pikkutakkinsa taskuun. Kun hän oli sulkenut kassakaapin ja oli lähdössä laskeutumaan takaisin alakertaan, hänen mieleensä juolahti, että hänen olisi pitänyt tuoda mukanaan vaikka kuplamuovia maalauksen pakkaamista varten.

Hän päätti, että ottaisi muutaman pyyhkeen, joilla saisi suojatuksi maalauksen sateelta. Hän nappasi liinavaatekaapista pari kylpypyyhettä ja jatkoi matkaansa.

Sisään ja ulos, hän sanoi taas itselleen. Hän ei ollut tajunnut, kuinka kovasti halusi pois talosta, pois muistojen luota – niin hyvien kuin huonojenkin muistojen luota.

Olohuoneessa hän otti taulun seinältä. Hän oli ostanut sen heidän häämatkallaan, koska Lindsay oli ollut niin ihastunut maalauksen haalistuneisiin väreihin ja viehättävään ja yksinkertaiseen auringonkukkapeltoon oliivitarhojen edessä.

He olivat ostaneet muita tauluja sen jälkeen, Eli ajatteli kääriessään maalausta pyyhkeisiin. Aivan varmasti arvokkaampia tauluja sekä veistoksia ja keramiikkaesineitä. Ne saivat kaikki olla yhteistä omaisuutta, saisivat olla sopimuksen piirissä. Tämä taulu kuitenkin jäisi ulkopuolelle.

Eli laski pyyhkeisiin käärityn taulun sohvalle ja käveli olohuoneen poikki myrskyn pauhatessa ulkona. Hän mietti, oliko Lindsay autossa rajuilman keskellä ja tulossa kotiin pakkaamaan laukun valmiiksi yön yli kestävälle matkalle, jonne oli lähdössä rakastajansa kanssa.

”Nauti niin kauan kuin vielä voit”, Eli mutisi. Sillä heti ensimmäiseksi aamulla hän soittaisi lakimiehelleen ja antaisi tälle vapaat kädet.

Hän kävisi täysillä päälle.

Hän kääntyi huoneeseen, jonka he olivat sisustaneet kirjastoksi, ja juuri ennen kuin hän oli napsauttamassa valokatkaisinta, salama välähti ja hän näki vaimonsa.

Välähdyksestä ukkosen jyrähdykseen hän vain seisoi ja tuijotti.

”Lindsay?”

Hän sytytti nopeasti valon ja syöksähti eteenpäin. Hänen aivonsa eivät pystyneet hyväksymään sitä, mitä hän silmillään näki.

Lindsay makasi kyljellään takan edustalla. Verta, hirvittävä määrä verta valkoisella marmorilla ja tummalla lattialla.

Lindsayn silmät, joiden täyteläinen suklaan väri oli aikanaan niin kiehtonut Eliä, olivat lasittuneet.

”Lindsay.”

Hän pudottautui vaimonsa vierelle ja tarttui käteen, joka ojentui lattialla kuin kurkotukseen. Ja totesi Lindsayn kylmäksi.

Eli heräsi Rantatalossa ja pakotti itsensä alati toistuvan unen veren ja järkytyksen keskeltä auringonpaisteeseen.

Hän istui hetken sängyssä hämmentyneenä ja ajatukset sumeina. Hän antoi katseensa kiertää huoneen, ja kun hänen sydämensä jumputus vähitellen tasaantui, hän muisti.

Rantatalo. Hän oli tullut Rantataloon.

Lindsay oli kuollut melkein vuosi sitten. Back Bayn talo oli viimeinkin myynnissä. Painajaisuni alkoi haalistua. Mutta silti hän edelleen tunsi sen henkäilyn niskassaan.

Eli haroi hiuksiaan, toivoi, että olisi pystynyt huijaamaan itseään ja nukahtamaan uudestaan, mutta hän tiesi, että jos hän sulkisi silmänsä, hän olisi taas pienessä kirjastossa ja tapetun vaimonsa ruumiin äärellä.

Siitä huolimatta hän ei keksinyt yhtä ainutta hyvää syytä, miksi hänen olisi pitänyt nousta vuoteesta.

Hän oli kuulevinaan musiikkia – vaimeasti ja etäältä. Mitä helvetin musiikkia?

Vanhempiensa talossa hän oli muutaman viime kuukauden aikana tottunut kaikenlaisiin ääniin – puheensorinaan, musiikkiin, television huminaan. Sen vuoksi hän ei heti tajunnut, ettei hänen olisi pitänyt kuulla musiikkia vaan pelkästään meren pauhua tai tuulen ulvontaa.

Oliko hän avannut radion tai television mutta unohtanut? Ei olisi ollut ensimmäinen kerta hänen pitkän alakierteensä aikana.

Siinä siis oli syy nousta, hän ajatteli.

Hän ei ollut kantanut taloon kaikkia tavaroitaan, joten hän veti jalkaansa farkut, joissa oli tullut edellisenä iltana, nappasi paitansa ja alkoi kiskoa sitä ylleen samalla kun lähti makuuhuoneesta.

Ääni ei kuulostanut siltä niin kuin se olisi tullut radiosta, hän tajusi tullessaan portaille. Tai ei pelkästään radiosta. Kun hän oli alakerrassa, hän tunnisti helposti Adelen äänen, mutta kuuli selvästi myös toisen naisäänen, joka lauloi Adelen kanssa kiihkeää – ja kovaäänistä – duettoa.

Hän seurasi ääntä keittiöön.

Adelen laulukumppani työnsi kätensä yhteen kolmesta kankaisesta ostoskassista, jotka olivat työtasolla, veti esiin banaanitertun ja laski sen bambukoriin, jossa oli ennestään omenia ja päärynöitä.

Eli ei pystynyt kunnolla hahmottamaan näkyä, mitään siitä.

Nainen lauloi täyttä kurkkua ja hyvin – vaikka äänestä puuttui Adelen taika. Ja hän näytti keijukaiselta, pitkältä hoikalta haltijalta.

Runsaat pähkinänruskeat kiharat ryöppysivät harteille ja valuivat pitkin tummansinisen villatakin selkää. Naisen kasvot olivat... epätavalliset oli ainoa sana, joka tuli Elin mieleen. Pitkänomaiset mantelisilmät, terävä nenä ja poskipäät, suu, muhkea ylähuuli ja vasemman suupielen syntymämerkki vaikuttivat Elistä aavistuksen yliluonnollisilta.

Tai ehkä vaikutelma johtui hänen sumeista aivoistaan ja olosuhteista.

Naisen sormissa välkehtivät sormukset. Korvissa roikkuivat renkaat. Hänen kaulassaan oli kuunsirppi, ja vasemmassa ranteessa kello, jonka taulu oli yhtä pyöreä ja valkoinen kuin baseballpallo.

Koko ajan täyttä kurkkua laulaen nainen nosti kassista maitopullon ja voipaketin ja kääntyi kohti jääkaappia. Ja näki Elin.

Hän ei kirkaissut, mutta horjahti taaksepäin ja oli pudottaa maidon.

”Eli?” Nainen laski maitopullon kädestään ja nosti sormuksin koristellun kätensä rinnalleen. ”Taivas varjelkoon! Sinä pelästytit minut.” Hän naurahti käheästi ja hengästyneesti ja heilautti tuuheita kiharoitaan. ”Sinun piti tulla vasta iltapäivällä. En nähnyt autoasi. Mutta tulinkin takaovesta”, hän jatkoi ja osoitti ovea, joka johti talon takana olevalle terassille. ”Sinä varmaankin tulit pääovesta. Totta kai tulit. Ajoitko sinä tänne yöllä? Vähemmän liikennettä kai, mutta räntäsade oli varmasti liukastuttanut tiet. No, nyt olet joka tapauksessa täällä. Otatko kahvia?”

Nainen on kuin pitkäsäärinen keijukainen, Eli ajatteli uudestaan, ja nauraa kuin meren jumalatar.

Ja hän oli ostanut banaaneja.

Eli ei voinut kuin tuijottaa. ”Kuka sinä olet?”

”Ai, anteeksi. Oletin, että Hester on kertonut minusta. Olen Abra. Abra Walsh. Hester pyysi, että laittaisin talon kuntoon sinun tuloasi varten. Toin vähän ruokatarvikkeita. Miten Hester voi? En ole puhunut hänen kanssaan pariin päivään – olemme vain vaihdelleet pikaisesti sähköposti- ja tekstiviestejä.”

”Abra Walsh”, Eli sanoi. ”Sinä löysit hänet.”

”Niin löysin.” Abra otti kassista kahvipapupussin ja alkoi täyttää kahvikonetta, aika lailla samanlaista kuin se, jota Eli oli käyttänyt päivittäin lakitoimistolla. ”Se oli kammottava päivä. Hester ei tullut joogatunnille – hän ei jättänyt ikinä tuntia väliin. Soitin hänelle, mutta hän ei vastannut, joten tulin tänne katsomaan. Minulla on avain. Käyn täällä siivoamassa.”

Kun kone alkoi hurista, Abra pani suuttimen alle isokokoisen mukin ja jatkoi sitten ostosten järjestämistä kaappeihin. ”Tulin sisään takakautta – niin kuin minulla on tapana. Huusin häntä, mutta... Huolestuin ja ajattelin, että ehkä Hester oli huonovointinen, ja lähdin kohti portaita. Ja hän makasi eteishallin lattialla. Ajattelin... Tunsin kuitenkin pulssin, ja Hester havahtui hetkeksi, kun kutsuin häntä nimeltä. Soitin sairasauton ja hain sohvalta huovan, sillä en uskaltanut liikuttaa häntä. Ambulanssi tuli nopeasti, vaikka se silloin tuntui monelta tunnilta.”

Abra otti jääkaapista kermatetran ja kaatoi siitä mukiin. ”Työtaso vai aamiaisnurkkaus?”

”Mitä?”

”Työtaso.” Abra asetti kahvimukin saarekkeelle. ”Voit istua tässä ja jutella samalla minun kanssani.” Kun Eli vain tuijotti kahvia, Abra hymyili. ”Etkö sinä juo kahvisi noin? Hester sanoi, että loraus kermaa mutta ilman sokeria.”

”Juon. Kiitos.” Eli käveli kuin unessa saarekkeelle ja istuutui jakkaralle.

”Hester on niin vahva, fiksu, niin omanlaisensa. Sinun isoäitisi on minun sankarini. Kun muutin tänne pari vuotta sitten, hän oli oikeastaan ensimmäinen ihminen, johon tutustuin.”

Abra jatkoi jutteluaan. Hän ajatteli, ettei sillä ollut väliä, kuunteliko Eli. Joskus pelkkä toisen ihmisen ääni tuntuu lohdulliselta, ja Eli oli sen näköinen, että kaipasi lohdutusta.

Abra muisteli valokuvia, jotka Hester oli hänelle Elistä näyttänyt, muutaman vuoden takaisia kuvia. Huoletonta hymyä, pilkettä Landonin suvulle tyypillisissä sinisissä silmissä – kristallinsinisissä silmissä, joissa oli iiristen ympärillä hyvin tumma reunus. Nyt Eli näytti väsyneeltä, surulliselta ja liian laihalta.

Abra ajatteli, että tekisi parhaansa asiantilan korjaamiseksi.

Ja hän otti kananmunia, juustoa ja kinkkua jääkaapista.

”Hester on kiitollinen, kun suostuit tulemaan tänne. Häntä huolestutti se, että Rantatalo olisi tyhjillään. Hän kertoi, että kirjoitat romaania.”

”Minä... niin.”

”Olen lukenut pari sinun kirjoittamaasi novellia. Pidin niistä.” Abra nosti liedelle munakaspannun. Sillä aikaa kun se lämpeni, hän kaatoi lasiin appelsiinimehua, pani marjoja pieneen lävikköön huuhdellakseen ne ja pudotti leipäviipaleet paahtimeen. ”Minä kirjoitin teinityttönä kammottavia romanttisia runoja. Niistä tuli entistäkin huonompia, kun yritin muuttaa ne musiikiksi. Rakastan lukemista. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat yhdistää sanat niin että ne kertovat tarinan. Hester on sinusta hirvittävän ylpeä.”

Eli kohotti katseensa Abran silmiin. Hän pani merkille, että ne olivat vihreät, samaa väriä kuin meri vähäisessä usvassa, ja yhtä ylimaalliset kuin kaikki muukin naisessa.

Ehkä Abra olikin pelkästään hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Sitten tämä laski kätensä hänen kätensä päälle, ihan vain hetkeksi, ja se oli lämmin ja todellinen. ”Kahvisi jäähtyy.”

”Niin taitaa.” Eli nosti mukin ja joi. Ja tunsi heti olonsa hitusen paremmaksi.

”Et ole käynyt täällä vähään aikaan”, Abra jatkoi ja kaatoi munaseoksen pannuun. ”Kylällä on kiva pieni ravintola – ja edelleen pizzeriakin. Sinulla on nyt täällä ihan hyvä ruokavarasto, mutta kauppakin on vielä kylässä. Jos haluat jotakin, mutta et halua lähteä käymään kylällä, ilmoita minulle. Minä asun Nauravan lokin mökissä, jos lähdet ulos ja haluat poiketa käymään. Tiedätkö sinä sen?”

”Minä... tiedän. Sinä... olet siis täällä töissä.”

”Olen käynyt siivoamassa täällä kerran pari viikossa, koska se on ollut tarpeen. Siivoan muutaman muunkin ihmisen luona – sellaisten, joille se on tarpeen. Opetan joogaa viisi kertaa viikossa kirkon kellarissa ja kotona yhtenä iltana viikossa. Sain Hesterin kokeilemaan joogaa, ja hän jäi heti koukkuun. Minä annan hierontaa.” Hän vilkaisi nopeasti taakseen ja virnisti Elille. ”Se on terapeuttista. Olen suorittanut tutkinnon. Teen vähän kaikenlaista, koska olen kiinnostunut vähän kaikesta.”

Abra pani munakkaan lautaselle tuoreiden marjojen ja paahtoleivän kanssa. Laski lautasen Elin eteen, pani sen vierelle kankaisen punaisen lautasliinan ja ruokailuvälineet. ”Minun on mentävä, olen vähän myöhässä.”

Hän laskosti ostoskassit valtavaan punaiseen laukkuun, veti ylleen tummanvioletin takin, kietaisi ...