Kansi

Nimiö

C.J. SANSOM

Ilmestys

Shardlake 4

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Revelation

Copyright © C.J. Sansom 2008

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-29759-8

Kustannusosakeyhtiö Otava 2016

1. luku

Kynttilät loistivat korkealla Lincoln’s Innin suuren salin kattokruunuissa, sillä näytelmä alkoi myöhään iltapäivällä. Useimmat Lincoln’s Innin jäsenistä olivat paikalla, asianajajat kaavuissaan ja rouvat parhaissa puvuissaan. Seurattuani näytelmää seisaaltani tunnin selkääni alkoi särkeä, ja kadehdin niitä muutamia iäkkäitä ja raihnaisia, jotka olivat tuoneet mukanaan jakkaran.

Lincoln’s Innissä esitettiin perinteisesti näytelmiä maaliskuussa, mutta tänä vuonna näytös oli jouduttu kertaalleen perumaan runsaiden lumisateiden vuoksi. Nyt maaliskuu oli lopuillaan, ja ilma oli edelleen vuodenaikaan nähden kolea. Näyttelijöiden ja katsojien hengityksen huuru nousi kuin savu kattohirsiin. Tämänvuotinen esitys oli uusi näytelmä nimeltä The Trial of Treasure, kömpelö moraliteetti, jossa loisteliaasti puvustetut näyttelijät tulkitsivat ihmiskunnan paheita ja hyveitä. Kun Hyveellisyyttä esittävä näyttelijä, jolla oli upea vaalea puku ja pitkä valkoinen tekoparta, alkoi läksyttää Vilpillisyyttä tämän petollisuudesta – mikä kenties osui naulan kantaan ottaen huomioon, että yleisönä oli asianajajia – ajatukseni lähtivät harhailemaan. Seurasin katseellani hämärässä läsnäolijoiden ilmeitä. Kamreeri Rowland, kaitakasvoinen, teräväkielinen ikämies, syynäsi näyttelijöitä kuin miettien, olisiko ollut viisaampaa palkata halvemmin puvustettu seurue – tosin tässä näytelmässä ei tarvittu monimutkaisia kulisseja. Salin toisella puolella näin vanhan vihamieheni Stephen Bealknapin, jonka ahnaat, vaaleansiniset silmät pälyilivät lakimieskollegoita. Nuo silmät eivät pysähtyneet hetkeksikään, eivät milloinkaan katsoneet toista ihmistä silmiin, ja kun hän kohtasi minun katseeni, hän käänsi omansa sivuun. Hän oli kenties kieroin juristi, jonka olin konsanaan tavannut; minua riipi yhä, että olin puoltatoista vuotta aiemmin joutunut luopumaan jutusta, jossa Bealknap oli ollut vastapuolena, kun hänen suojelijansa Richard Rich oli häikäilemättömästi puuttunut peliin. Mielestäni Bealknap vaikutti väsyneeltä, sairaalta.

Hieman etäämpänä ystäväni Roger Elliard, jonka kotiin minut oli kutsuttu päivälliselle näytelmän jälkeen, piti vaimoaan kädestä. Uusi kohtaus oli alkanut: Himo oli solminut liiton Julmuuden kanssa. Yhtäkkiä Julmuutta syleilevä Himo lankesi tuskan lävistämänä polvilleen.

Ah, mikä yllättävä kiihko täm’ on,

Niin väkevä, ett’ seistä tahdo en,

Kouristus, kouristus mua kohtasi,

Ma kuolen nyt, vaill’ rohtoa voipuen.

Sallimuksen tuomio oli iskenyt näyttelijän maahan, ja hän ojensi vapisevaa kättään kohti yleisöä. Näin Bealknapin katsovan häntä kummeksuvan halveksunnan ilmeellä, kun taas Roger käänsi päänsä sivuun. Tiesin syyn ja päätin puhua siitä hänen kanssaan myöhemmin.

Näytelmä päättyi viimein. Esiintyjät kumarsivat, yleisö taputti ja me panimme liikettä kolottaviin niveliimme ja astuimme ovesta Gatehouse Courtille. Aurinko laski parhaillaan valaisten punatiilitalot ja sisäpihalla sulavan lumen meripihkankeltaisiksi. Yleisö käveli portille lukuun ottamatta niitä, jotka asuivat Lincoln’s Innissä ja kääntyivät kotiin päin vetäisten päällystakkia kireämmälle. Jäin ovensuuhun odottamaan Elliardeja ja nyökkäilin tutuille. Yleisöä oli niukalti, sillä oli lauantai, palmusunnuntain aatto. Katsoin Elliardien taloa. Ikkunoissa paloi valot, ja sisällä näkyi palvelijoita, jotka hyörivät edestakaisin tarjottimia kantaen. Dorothyn päivälliset tunnettiin Innissä hyvin, ja jopa paastonaikana, jolloin ei ollut lupa nauttia punaista lihaa, tiesin hänen panevan pöydän koreaksi kutsuvierailleen.

Niin kylmä kuin olikin, oloni oli rento, levollisempi kuin aikoihin. Hieman yli viikon kuluttua olisi pääsiäissunnuntai ja 25. maaliskuuta, uuden vuoden 1543 virallinen ensimmäinen päivä. Viime vuosina olin toisinaan aprikoinut, mitä synkkää uusi vuosi mahtaisi tuoda tullessaan. Mutta nyt ajattelin, että minulla oli odotettavissa ainoastaan mielenkiintoisia töitä ja miellyttäviä hetkiä hyvien ystävien seurassa. Aamulla pukeutuessani olin pysähtynyt tutkimaan kasvojani makuukamarini teräspeilistä. Harrastin sitä harvoin, sillä minua ahdisti edelleenkin katsella kyttyräselkääni. Näin hiuksissa harmaata ja kasvoissa syviä ryppyjä. Totesin niiden kuitenkin kenties antavan kasvoilleni arvokkuutta, ja koska olin täyttänyt vuosi sitten neljäkymmentä, en voinut enää odottaa näyttäväni nuorelta.

Iltapäivällä ennen näytöstä olin kävellyt Thamesin rantaan, sillä olin kuullut, että jäidenlähtö oli viimein koittanut pitkän, ankaran talven jälkeen. Seisoin Temple Stairsilla ja katsoin alas joelle. Ja toden totta: valtavat jäälohkareet törmäilivät toisiinsa, rysähtelivät ja kirskahtelivat harmaassa, pauhaavassa vedessä. Kävelin takaisin pehmeässä, sulavassa loskassa ja mietin, joko kevät vihdoin tulisi.

Suuren salin ovensuussa seistessäni minua puistatti, vaikka takissani oli turkisvuori. Tänään oli lämpimämpää kuin eilen mutta edelleen viileää, enkä ollut saanut lihaa luitteni ympärille sen jälkeen, kun olin kuihtunut kovan kuumeen kourissa puolitoista vuotta sitten. Hätkähdin, kun joku taputti minua olalle. Se oli Roger, joka oli verhonnut hoikan vartensa paksuun takkiin. Vieressä seisoi hänen puolisonsa Dorothy, jonka pyöreät posket rusottivat kylmästä hänen hymyillessään minulle. Dorothyn ruskeita hiuksia kehysti helmikoristeinen hilkka.

»Mietit syntyjä syviä, Matthew», Roger virkkoi. »Liekö pohdit näytelmän yleviä moraalisia luotauksia?»

»Yleviä kuin vuoret ja kömpelöitä kuin hevoset», Dorothy sanoi.

»Aivan», vahvistin. »Kuka kappaleen oikein valitsi?»

»Kamreeri.» Roger vilkaisi taakseen, missä Rowland jutteli erään iäkkään tuomarin kanssa totisena nyökkäillen. Roger hiljensi ääntään. »Hän halusi jotain, mikä ei olisi poliittisesti tulenarkaa. Se on tätä nykyä viisasta. Mutta italialainen komedia olisi ollut parempi valinta.»

Kävelimme yhdessä sisäpihan poikki. Huomasin lumen sulaneen lähes kokonaan Gatehouse Courtin vesilähteestä, joka oli ollut jäässä kolme kuukautta. Nyt lumen alta oli paljastunut harmaita jäälaikkuja. Kenties kaivo alkaisi pian jälleen toimia ja sen miellyttävä solina kantautuisi pihapiiriin. Jään päällä näkyi muutama myntti; jotkut heittivät kaivoon rahaa jopa sen ollessa jäässä, rukoilivat voittoa käräjillä tai onnea lemmenelämässä, sillä juristit ovat yhtä taikauskoisia kuin kaikki muutkin, vaikka eivät välttämättä sitä myönnä.

*

Rogerin iäkäs hovimestari Elias, joka oli palvellut perhettä vuosikaudet, tervehti meitä ovella ja ohjasi minut yläkertaan käsipesulle. Sieltä menin salonkiin, missä paksut kynttilät loivat lämpimän kellervää valoa tuoleille ja tyynyille. Kaksitoista vierasta, kaikki asianajajia ja heidän puolisoitaan, istui jo nauttimassa Eliaksen ja palveluspojan tuomaa viiniä. Rätisevä takkatuli lämmitti huonetta ja levitti hyvää tuoksua puulattialle karistetuista yrteistä. Valkea tuikehti liinalle katetuista pöytähopeista. Seinillä oli muodin mukaisesti kehystettyjä muotokuvia, etupäässä Raamatun henkilöitä. Ison takan yllä komeili yksi Lincoln’s Innin hienoimmista sisustuselementeistä ja Rogerin suuri ylpeydenaihe: iso, koristeellinen, puusta veistetty friisi. Lehväisten puunoksien välissä oli kukkia ja hedelmiä sekä kurkistelevien eläinten päitä – kauriita, villisika ja jopa yksisarvinen. Roger seisoi sen vieressä ja keskusteli Ambrose Loderin kanssa, joka toimi asianajajana samassa kansliassa kuin minä. Rogerin hoikka vartalo henki innostusta, ja hän elehti tähdentäessään jotain pönäkälle juristille, joka seisoi liikkumatta epäluuloinen ilme punakoilla kasvoillaan.

Dorothy seisoi Rogerin vieressä hyväntuulisen huvittuneen näköisenä. Dorothyn vaatteet olivat värikäs vastakohta lainoppineiden mustille kaavuille; hänellä oli yllään kaulasta avoin vihreä damastipuku, jonka miehustassa oli kullankeltainen tere. Hän oli puvussa edukseen. Minut nähdessään hän esitti miehille pahoittelunsa ja tuli luokseni.

Olin tuntenut Dorothyn lähes kaksikymmentä vuotta. Hänen isänsä oli palvellut oikeusneuvoksena ensimmäisessä kansliassani. Olimme olleet tuolloin hieman yli kahdenkymmenen ikäisiä, ja minua oli oitis viehättänyt Dorothyn eleganssi, sukkeluus ja lempeys – harvinainen luonteenpiirteiden yhdistelmä. Hänkin tuntui viihtyvän seurassani eikä koskaan näyttänyt vieroksuvan kyttyräselkääni, ja meistä tuli hyvät ystävät. Ajan mittaan rohkenin harkita ystävyytemme syventämistä, mutta en paljastanut tunteitani, ja niinpä sain syyttää itseäni, kun kuulin että ystäväni ja kollegani Roger oli kosinut ja saanut suostumuksen. Roger sanoi myöhemmin – ja minä uskoin häntä – ettei ollut tiennyt tunteistani Dorothya kohtaan. Dorothy sen sijaan oli vaistonnut ne ja yritti lievittää pettymystäni sanomalla, että valinta oli ollut kiperä. Sitä minun oli vaikea uskoa, sillä Roger oli paitsi älykäs ja komea myös liikkeissään tarmokkaan sulava.

Dorothy oli yli neljänkymmenen kuten minäkin, joskin hän näytti huomattavasti nuoremmalta lukuun ottamatta silmäkulmien pieniä ryppyjä. Kumarruin antamaan suukon täyteläiselle poskelle.

»Hyvää palmusunnuntaita, Dorothy.»

»Kiitos samoin, Matthew.» Hän puristi kättäni. »Millainen on vointi?»

»Tätä nykyä hyvä.» Selkä oli usein vaivannut, mutta viime kuukausina olin suorittanut tunnollisesti lääkäriystäväni Guyn määräämiä voimisteluliikkeitä ja tuntenut oloni paljon par...