Erkka Leppänen

Kirotun maan ritari

Kuvitus ja maailma: Petri Hiltunen


mustalogo


Copyright © tekijät ja Vaskikirjat


Kustantaja

Vaskikirjat
www.vaskikirjat.fi

Tampere 2016


Taitto

Erkka Leppänen


EPUB

Erkka Leppänen ja Jani Kangas


Kansikuva & kuvitus

Petri Hiltunen


Kustannustoimitus

Simo Kaupinmäki


ISBN 978-952-5722-30-7 nid.
ISBN 978-952-5722-31-4 EPUB


Jaconian kartta

kartta

LEGENDOJEN HAUTAUSMAA


kuva1

Kylmät väreet vilistivät Falacin selkäpiitä pitkin, kun hän katseli nuotion viereen istuutunutta synkkää hahmoa. Mies oli äänettömästi ilmaantunut varjoista praedorien leiriin ja tuijotti nyt tanssiviin liekkeihin. Miehen takana rauniotalon seinässä ei kuitenkaan näkynyt varjoa.

– Se on pelkkä harmiton kuvajainen, Haveloc Torninkaataja selitti. – Siitä ei ole vaaraa.

Falacin käsi oli jo siirtynyt miekankahvalle, kun Haveloc todisti sanansa huitaisemalla hahmoa. Kämmen meni miehen läpi kuin tämän paikalla olisi ollut pelkkää ilmaa, kuten ilmeisesti olikin. – Näethän, sitä ei voi vahingoittaa eikä sekään voi vahingoittaa meitä.

Falac ei kuitenkaan saanut katsettaan irti karmaisevasta yövieraasta ennen kuin se äkkiä vääristyi ja haihtui savuna ilmaan.

– Warthin kummitukset ovat vaarattomia, Haveloc kertasi. – Täällä voi nähdä ihmisten ja joskus eläintenkin hahmoja, mutta ne eivät saa aikaiseksi edes ilmanvirettä. Voi kuulla ääniä, jotka syntyvät tyhjästä, eikä niistäkään ole muuta haittaa kuin että ne häiritsevät nukkumista. Sinun pitää oppia sietämään niitä, jos aiot ikinä tulla praedoriksi.

Falac katsoi kahta muuta toveriaan, jotka olivat käpertyneet makuulle autiotalon seinän vierelle. Kiros yritti nukahtaa, mutta pyöriskeli levottomasti. Ratso Metsäläinen sen sijaan kuorsasi niin kovaa, että se peitti useimpien kummitustenkin äänet alleen. Falac oli nähnyt hänen ottavan pitkän naukun nassakastaan ennen nukkumaanmenoa.

– Eikö Kirotulla maalla yöpyminen kuitenkin ole vaarallista? Siitä aina varoitellaan, Falac sanoi haluamatta tunnustaa pelkäävänsä turhaan.

– Se pätee vain Borvariaan. Siellä en suosittele viettämään öitä. Yritimme sitä kerran. Illalla meitä oli viisi, mutta aamun koittaessa minä olin ainoana elossa, Haveloc kertoi. Muisto sai hänen ilmeensä synkistymään.

– Miksi me sitten edes pidämme vahtivuoroja täällä?

– Ei Warthissakaan vaaratonta ole. Täällä on nähty rosvoja ja ties mitä kultisteja, jotka luulevat löytävänsä vanhoja taikaesineitä. Joskus on varottava myös muita praedoreita. Ja vastakkaisista väitteistä huolimatta täällä on yhä myös nimettömiä olentoja ja hirviöitä. Muista, että olemme täällä etsimässä lohikäärmettä.

Falac nyökkäsi ja yritti voittaa kammonsa. Vielä tunti ja hän saisi riisua haarniskansa ja herättää Kiroksen vahtimaan. Hän oli kiitollinen siitä, ettei Haveloc ollut mennyt heti nukkumaan vaan piti hänelle seuraa. Kokeneen praedorin läsnäolo rauhoitti nuorta noviisia.

– Älä välitä, Haveloc sanoi rohkaisevasti. – Ensimmäinen yö Warthissa oli minullekin ikimuistoinen kokemus. Kusin haarniskaani, kun en uskaltanut riisua sitä ja poistua leiristä tovereitteni luota.

Seinän läpi juoksi valoa hohtava nuori, kaunis nainen, joka kaatui lattialle. Hän aukoi suutaan kuin kirkuen kauhusta ja tuskasta, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Jokin näkymätön olento näytti repivän lihakimpaleita hänen ruumiistaan. Falac peitti katseensa.

– Myönnettäköön, tuo on tavallista inhottavampi näky, Haveloc totesi.

Ensimmäinen yö Warthissa oli takana. Falac ei ollut varma, oliko nukkunut lainkaan ja mitkä yön näyistä olivat olleet hänen omia painajaisiaan ja mitkä Warthin aaveita. Hän ajatteli mieluummin kohtaavansa vaikka lauman barbaareita kuin viettävänsä toisen kauhunhorteisen yön Kirotulla maalla, mutta valitettavasti heidän matkansa oli vasta alussa. Hänen kumppaneistaan myös Kiros oli ilmeisesti valvonut koko yön, mutta Ratso vaikutti punakalta ja levänneeltä. Haveloc näytti siltä kuin olisi viettänyt yön ensiluokkaisen majatalon pehmeimmässä vuoteessa.

Falac oli kuitenkin yhä ylpeä siitä, että legendaarinen Haveloc Torninkaataja oli valinnut hänet mukaan retkelle. Tarjokkaita olisi ollut toistakymmentä, mutta juuri hän oli yksi niistä, jotka olivat saaneet kunnian tulla mukaan surmaamaan Warthin viimeistä suurta hirviötä. Falac oli ollut haltioissaan jo silloin, kun oli ensi kerran tavannut yhden Jaconian kuuluisimmista sankareista. Praedorina Haveloc oli selviytynyt vaaroista ja vihollisista yli kahden vuosikymmenen ajan. Havelocin kerrottiin käyneen Borvariassa parikymmentä kertaa, ja monesti hän oli ollut seurueen ainoa, joka oli tullut retkeltä takaisin. Hän oli rikastunut ja asui nyt Farrignian varakkaimpien kaupunginosassa omassa palatsissa. Häntä ympäröivät Kirotulta maalta kerätyt aarteet, ylelliset ruokapöydät ja viinitynnyrit sekä auliit palvelijattaret – näin ainakin kerrottiin. Vaikka hänen viimeisestä Borvarian-retkestään oli yli vuosikymmen, hänestä laulettiin yhä lauluja. Vasta aivan viime aikoina salaperäinen Ferron oli hivuttautunut Havelocin ohi Farrignian maineikkaimmaksi praedoriksi.

Vanha konkari ei kuitenkaan ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa. Hän oli palannut vanhuudenpäiviään viettämästä ja julistanut, että aikoo kruunata uransa metsästämällä Warthin lohikäärmeen. Vaikka yleisesti uskottiin, että Warthissa ei ollut enää hirviöitä, sinnikkäät huhut kertoivat suuresta pedosta, joka yhä väijyi rauniokaupungin sydämessä. Sitä kutsuttiin lohikäärmeeksi, koska kertomusten mukaan se muistutti myyttistä tarueläintä. Ne, jotka siihen uskoivat, arvelivat, että kyseessä oli jokin tavallista suurempi nimetön olento tai muinaisten velhojen luoma hirviö. Kaikki eivät uskoneet olennon olemassaoloon lainkaan, mutta moni Warthissa käynyt praedor vannoi nähneensä siitä vilauksen tai ainakin sen jälkiä.

Havelocin ilmoitus oli ollut vuoden suurimpia uutisia Farrigniassa ja nostanut vanhan praedorin jälleen puheenaiheeksi. Vaikka Haveloc oli lihonut viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana, hän väitti yhä pystyvänsä surmaamaan suurenkin hirviön. Hän ei kuitenkaan ollut lähtenyt vaaralliselle retkelle yksin, vaan oli valinnut mukaansa kolme nuorta, aloittelevaa praedoria. Falac oli ollut yksi valituista, mitä hän itse ei juuri ihmetellyt. Hänen varustuksensa, ennen kaikkea hänen uutuuttaan kiiltelevä levyhaarniskansa, oli ollut parempi kuin kellään muulla ehdokkaalla, ja hän oli myös käynyt läpi ritarien rankan taistelukoulutuksen. Sen sijaan hän ihmetteli kahden muun kumppanin valintaa. Kiros oli laiha, pälyilevä hyypiö, jonka poskeen oli polttomerkitty Artanten vinoneliö: varkaan merkki. Ratso taas oli eteläisten suurten metsien kasvatti, puolivilli ja äkkipikainen barbaari, joka haisi kuin sikolätti ja jonka silmissä välkkyi hulluuden kiilto. Mukanaan hän kantoi puista sankoa, joka oli täynnä onnenkaluiksi kutsuttua roskaa.

Mutta Falac uskoi, että Havelocilla oli ollut syynsä valita seurueeseen juuri heidät. Kokenut praedor ei varmasti tehnyt virheitä, vaan hän näki ansioita näissäkin nuorissa miehissä. Ehkä nämä osoittaisivat hyödyllisyytensä viimeistään sitten, kun he kohtaisivat Warthin lohikäärmeen.

– Minusta piti tulla ritari, kuten isästäni ja isoisästäni, ja melkein minusta tulikin. Muuan ritari, isäni ystävä, koulutti minua vuosia. Hänen aseenkantajanaan opin ratsastamaan ja käyttämään niin miekkaa, peistä, kirvestä kuin kaikenlaisia jousiakin. Kaiken piti olla valmiina; jopa ritariksi lyömisen päivä oli sovittu. Mutta sitten tulivat Farrignian kevätturnajaiset. Kouluttajani sai särkyneen peitsenpään kurkkuunsa. Olin äkkiä aseenkantaja vailla ritaria, eikä ollut ketään, joka olisi muodollisesti lyönyt minut ritariksi. En löytänyt toista ritaria, joka olisi ottanut tällaisen yli-ikäisen aseenkantajan, enkä toisaalta itsekään olisi halunnut aloittaa aseenkantajan uraa alusta.

Kiros oli kysäissyt, mikä oli saanut Falacin ryhtymään praedoriksi. Falac vastasi laveasti, sillä hän oli päättänyt tutustua paremmin omalaatuisiin tovereihinsa. Päivän taivallus oli takana, ja heillä oli hetki aikaa keskustella iltanuotion ääressä ennen kuin pimeys laskeutuisi ja muuttaisi Warthin jälleen kummitustarhaksi. Edessä olisi jo kolmas yö Kirotulla maalla.

– Olin täysin valmistautunut ritarin uraan. Olin ostanut suuren sotaorin ja miekan ja ennen kaikkea tämän levyhaarniskan. Se on taottu Farrigniassa Hesek Rautarunoilijan pajassa, ja se oli paras mitä hänellä oli tarjota. Olin ottanut kaksisataa kultarahaa velkaa hankintoja varten. Luotin siihen, että ritarina voisin ansaita rahat takaisin. Mutta nyt minusta ei tulisikaan ritaria ja olin korviani myöten veloissa! Isäkään ei suostunut auttamaan.

Falac koputti haarniskaansa. – Voisi sanoa, että tämän haarniskan takia rupesin praedoriksi. Ainoa keino hankkia rahaa velkojilleni on löytää jokin aarre. Pelkään kyllä, että isäni kieltää minut, kun saa kuulla teostani. Praedor suvussamme on liian suuri häpeä. Mutta suurempi häpeä minulle olisi jättää velkani maksamatta.

Falac katsoi kuulijoitaan. Kiros vaikutti kuuntelevan, mutta Ratso haukotteli. Jostain syystä Haveloc näytti paheksuvalta.

– Nyt olen siis praedor, mutta tunnen yhä olevani myös ritari, Falac jatkoi. – Olen koko elämäni ajan pyrkinyt omaksumaan ritarien ihanteet, enkä vieläkään pysty heittämään niitä mielestäni. Haluan olla kunniallinen praedor, joka ei tee pahoja tekoja ja ottaa vastaan vain sellaisia tehtäviä, jotka eivät ole ristiriidassa omantuntoni kanssa. Uskon Artanteen ja haluan olla hänen arvoisensa sitten kun seison hänen tuomittavanaan.

Kiros hymähti. – Minä olisin vain karannut toiseen kaupunkivaltioon, minne rahanlainaajien käsi ei ulotu. Minulla ei ole yhtä ylevää tarinaa kerrottavana. Ryhdyin praedoriksi tämän takia. Mies hieraisi polttomerkkiä p...