Janelle

ja

Mickille ja Josélle

KIITOKSET

Ennen kuin saatoin aloittaa tämän kirjan kirjoittamisen, minun piti selvittää, miten poliisi ja oikeuslaitos toimivat, joten haastattelin lukuisia ihmisiä, jotka olivat poikkeuksetta ystävällisiä ja avuliaita. Haluan kiittää Magistrado Juez Decano de Sevillaa Andrés Palaciosia, los fiscales de Sevillaa sekä Inspector Jefe del Grupo de Homicidios de Sevillaa Simon Bernard Espinosaa, joka kertoi myös runsaasti menettelytavoistaan murhajutuissa. Hahmot, jotka esiintyvät tässä kirjassa näillä titteleillä, eivät edusta millään tavoin tosielämän vastineitaan, eivätkä kirjani hahmojen ammatilliset suhteet ole millään tavoin tyypillisiä.

Haluan myös kiittää Dr Fernando Ortíz Blascoa, joka paitsi antoi minulle apua lonkkavaivaani myös kertoi paljon härkien kasvatuksesta ja härkätaisteluista.

Mitä tulee Tangeria koskeviin kysymyksiini, Frances Beveridge esitteli minut onnekseni Patrick Thursfieldille, ja hän puolestaan tutustutti minut Mercedes Guittaan, joka asui Tangerissa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Kiitän heitä kaikkia saamastani avusta.

Suurin syy siihen, että tämä kirja kirjoitettiin, ovat kaksi Sevillassa asuvaa ystävääni, Mick Lawson ja José Manuel Blanco Marcos. Vuosien saatossa he ovat kaataneet päähäni, tahallaan ja tahattomasti, valtavat määrät tietoa Espanjasta, Andalusiasta ja Sevillasta. He ovat myös suhtautuneet tavattoman kannustavasti kirjailijanuraani: lohduttaneet minua, kun olen tullut heidän puheilleen murtuneena miehenä, ja iloinneet kanssani, kun jokin asia on onnistunut. Olen omistanut tämän kirjan heille, mikä on vaatimaton yritys sanoa, ettei heitä parempia ystäviä voi toivoa.

Lopuksi haluan kiittää vaimoani Janea, joka näkee minusta yleensä vain kumaran selän kirjoituspöytäni takana, mutta kuten aina, hän on auttanut minua tutkimustyössä, antanut käyttööni varman ediittorinsilmänsä ja häätänyt alituiset epäilykseni. En voi kuvitella kirjoittavani yhtään kirjaa ilman häntä, mikä kai tekee hänestä muusani.

L’art, c’est le vice. On ne l’epouse pas légitimement, on le viole.

Taide on pahe. Sitä ei naida kunniallisesti, se raiskataan.

Edgar Degas

JOHDANTO

”Sinun pitää katsoa”, ääni sanoi.

Mutta hän ei kyennyt katsomaan. Hän oli maailman ainoa ihminen, joka ei pystynyt katsomaan sitä asiaa, hän ei ikimaailmassa voisi katsoa sitä, koska se aktivoi hänen aivoissaan sen osan, joka hehkuu nukkuvan ihmisen aivokuvassa kirkkaanpunaisena, sen aivosokkelon sopukan, jota maallikot kutsuvat hurjiksi kuvitelmiksi. Tämä vaarallinen alue oli eristetty kaikin mahdollisin keinoin – naulattu umpeen, kahlittu ja lukittu, ja avain oli heitetty syvimpään järveen. Tämä oli se umpikuja, missä hänen roteva ja romuluinen talonpojanruumiinsa riisuttiin ja hänestä tehtiin taas pikkupoika, joka hakee turvaa pimeästä nurkasta ja kyyhöttää siellä omassa virtsassaan jalat ja pakarat kirvellen.

Hän ei aikonut katsoa. Hän ei voinut katsoa.

Televisiosta alkoi kuulua taas jonkin vanhan elokuvan ääntä. Dubattua puhetta. Sitä hän kyllä kesti katsoa. James Cagneyta, joka puhuu pälyillen espanjaa niin että huulet liikkuvat puheen kanssa eri tahtiin.

Videonauhaa kelattiin takaisin alkuun, kunnes hurina päättyi naksahdukseen. Hänen päässään huojahti. Oliko häneltä tulossa oksennus? Vai oliko se jotain pahempaa? Menneisyys kohosi hänessä hyökyaaltona. Kurkkua kuristi, huulet vapisivat, espanjankielisen James Cagneyn hopotus puuroutui. Hän kipristi paljaita varpaitaan ja puristi käsinojia, joihin hänet oli sidottu niin tiukasti, että nippusiteet olivat viiltäneet haavat ranteisiin. Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä.

”Itkua ennen nukkumaanmenoa”, ääni sanoi.

Nukkumaanmenoa? Hänen aivonsa painiskelivat sanan kanssa. Hän yskäisi suunsa tukkeeksi työnnettyyn sukkaan. Oliko hänellä nyt loppu edessään? Sitäkö nukkumaanmeno tarkoitti? Toisaalta tämän sietikin loppua. Oli aika mennä makuulle. Syvään, pimeään, äärettömään vuoteeseen.

”Sinun pitää yrittää uudestaan... yrittää nähdä. Mutta ensin pitää katsoa. Ei voi nähdä, jos ei katso”, ääni sanoi hiljaa hänen korvaansa. Videonauhurin play-nappi hohti punaisena mustuuden keskeltä. Hän ravisti päätään ja puristi silmänsä tiukasti kiinni. James Cagneyn ääni hukkui kiljuvaan nauruun, pienen pojan hurjaan kikatukseen. Oli kai se naurua? Hän käänteli päätään puolelta toiselle niin kuin olisi voinut sillä tavoin sulkea korvansa tuolta epämääräiseltä ääneltä, ja hän kieltäytyi harkitsemasta sitä mahdollisuutta, että ne olivat tuskanhuutoja. Niiden jälkeen kuului nyyhkäyksiä, poika oli voimaton ja avuton kutituksen jäljiltä... vai kidutuksen jäljiltä? Nyyhkäyksiä. Keskittynyttä huohotusta. Toipumista rääkistä.

”Et katso kunnolla”, ääni sanoi vihaisena.

Hän heilui tuolillaan ja yritti tempautua kauemmas televisioruudusta, niin kauas ettei tuo läpitunkeva ääni enää kuuluisi. Televisiosta alkoi kuulua jälleen James Cagneyn virheetöntä konekivääriespanjaa, ja huriseva videonauhuri kiihdytti lopputömähdykseensä.

”Minä olen yrittänyt”, ääni sanoi. ”Olen ollut kärsivällinen... enkä ole vaatinut liikaa.”

Liikaa? Tämäkö ei ole liikaa? Hän on sitonut minut käsistäni ja jaloistani tuoliin ja tukkinut suuni haisevilla sukillani. Hän on pakottanut minut katsomaan tätä... minun omaa... tätä...

Tauko. Hänen päänsä takana kiroiltiin hiljaa. Pöydällä olevasta laatikosta nyhdettiin nenäliinoja. Huoneen täytti taas se haju. Hän muisti sen. Tumma läikkä lähestyi häntä, mutta tällä kertaa se ei ollut rätissä vaan nenäliinatukossa. Hän tiesi, mitä haju merkitsi. Pimeyttä. Suloista pimeyttä. Anna se. Mieluummin pimeys kuin tämä.

Kloroformin terävä maku paiskasi hänet takaisin avaruuteen.

Valoviilto, pieni kuin tähti, puhkaisi korkean holvikaton. Se kasvoi ympyräksi ja kiskoi häntä ylös pimeästä kaivosta. Ei, minä jään tänne. Anna minun jäädä tähän synkkään tyrmääni. Mutta veto oli vastustamaton, häntä riuhdottiin kohti laajenevaa rengasta, kunnes hän syntyi uudelleen olohuoneeseen, jossa oli James Cagneyn lisäksi joku tyttö, eikä se ollut ainoa muutos. Nippuside oli nyt pureutunut myös hänen kasvoihinsa. Se oli vedetty nenän alta ja kiristetty korkean selkänojan takana niin tiukalle, että hän tunsi tuolin ikivanhan vaakunakaiverruksen painautuvan päänahkaansa. Ja oli muutakin. Dios mío, mitä sinä olet tehnyt minulle?

Kyyneleet valuivat lämpiminä poskilta suupieliin. Ne tipahtelivat raskaina hänen valkealle paidalleen. Hän maistoi makeaa rautaa hampaidensa välissä. Voi hyvä Jumala, mitä sinä olet tehnyt minulle? Televisio rullasi lähemmäs pyöriensä varassa ja pysähtyi hänen polviinsa. Tapahtui liikaa yhdellä kertaa. Cagney suuteli tyttöä, ilkeästi. Nippuside viilsi nenää sierainten välistä. Pakokauhu lähti liikkeelle jaloista, levisi muualle ruumiiseen ja keräsi matkalta lisää hätää, tunkeutui hänen sisäelimiinsä, pusertui hänen supistuvan aorttansa läpi. Sitä ei voinut pysäyttää. Sitä ei voinut nielaista takaisin. Sitä ei voinut käsittää. Hänen aivonsa kiehuivat, hänen silmänsä olivat tulessa, kyyneleet loimottivat. Hänen silmäluomensa – pimeässä pistelevät sänkiset viivat – vajosivat kiiltävänmustien pupillien päälle ja kärvensivät silmänvalkuaisia.

Sitten hänen liekehtivään näkökenttäänsä ilmestyi pipetti, jonka lasiputkesta roikkui värisevä kastehelmi. Hänen silmänsä janosivat sitä. Ne ottaisivat sen vastaan ja haluaisivat lisää.

”Nyt näet varmasti kaiken”, ääni sanoi. ”Ja minä tarjoan kyyneleet.”

Tippa hulmahti silmään. Nauha alkoi pyöriä ja nauhurin telat vikisivät. James Cagney ja hänen tyttönsä hukkuivat äkkiä lumimyrskyyn. Sen jälkeen alkoi huuto, ja kyynelten huomaavainen tarjoilu.

1

Torstai 12.4.2001, Edificio Presidente, Los Remedios, Sevilla

Kaikki alkoi sillä hetkellä, kun hän astui huoneeseen ja näki ne kasvot.

Puhelu oli tullut kello 8.15, juuri kun hän oli ollut lähdössä kotoa – ruumis, epäillään murhaksi, osoite.

Semana santa, pääsiäisviikko. Tuntui että silloin tehtiin aina vähintään yksi murha, vaikka eipä se juuri hillinnyt ihmisten intoa kokoontua katsomaan Pyhiä Neitsyitä, joita kulkueet kantoivat tutisevilla lavoilla päivittäin katedraaliin.

Hän kääntyi isävainajansa valtavan talon autotallista varovasti Calle Bailénille. Renkaat ropisivat tyhjillä ja kapeilla mukulakivikaduilla. Kaupunki oli aamuntorkku ympäri vuoden, mutta pääsiäisviikon aamuina oli erityisen hiljaista. Hän tuli Museo de Bellas Artesin aukiolle, jonka laidalla valkoisiksi kalkitut ja okralla silatut rakennukset seisoivat äänettöminä. Niiden edustalla kasvoi korkeita palmuja, kaksi valtavaa kumipuuta ja isoja jakarandoja, jotka eivät olleet vielä kukkineet. Hän avasi ikkunan saadakseen raikasta aamuilmaa ja ajoi Guadalquivirjoen rantaan, puiden reunustamalle Paseo de Cristóbal Colónille. Hän arveli tuntevansa jotakin tyytyväisyyden tapaista, kun hän ohitti Puerta del Príncipen, La Maestranzan härkätaisteluareenan punaisen portin – seuraava härkätaistelunäytös pidettäisiin pian, Feria de Abrilin markkinoita edeltävällä viikolla.

Tämän suurempaa onnea Falcón ei nykyään tuntenutkaan, joten tyytyväisenä hän kääntyi Torre del Oron jälkeen oikealle, jätti vanhankaupungin taakseen ja ylitti varhaisaamun auringonpaisteessa usvaa huokuvan joen. Plaza de Cuballa hän kääntyi työmatkansa reitiltä ja suuntasi Calle de Asunciónille. Myöhemmin hän yritti palauttaa mieleensä nämä hetket, sillä ne olivat viimeiset siinä elämässä, jota hän oli oppinut pitämään varsin tyydyttävänä.

Uusi ja hyvin nuori tutkintatuomari – juez de guardia – joka oli odottanut häntä Edificio Presidenten kuudennessa kerroksessa, Raúl Jiménezin ison arvoasunnon puhtaassa ja valkoisessa marmorieteisessä, oli kyllä yrittänyt varoittaa häntä. Sen hän muisti myöhemmin.

”Kannattaa varautua, inspector jefe”, tuomari sanoi.

”Mihin?” Falcón kysyi.

Seurasi kiusaantunut hiljaisuus, jonka aikana inspector jefe tuijotteli juez de guardian takin kuosia ja arveli pukua joko italialaiseksi tai jonkun eturivin espanjalaisen suunnittelemaksi, Adolfo Dominguezin kenties. Kallis puku Esteban Calderónin ikäiselle tuomarille. Kolmekymmentäkuusivuotiaalle, joka on ollut virassa tuskin vuottakaan.

Koska Falcón tuntui välinpitämättömältä, Calderón päätti, että lisäselitykset saisivat hänet itsensä näyttämään naiivilta, olihan hänen edessään neljäkymmentäviisivuotias Inspector Jefe del Grupo de Homicidios de Sevilla, joka oli nähnyt lukemattomia murhan uhreja yli kahdenkymmenen vuoden aikana Barcelonassa, Zaragozassa, Madridissa ja nyt Sevillassa.

”Näette sitten”, hän sanoi kohauttaen hermostuneesti olkapäitään.

”Voin siis aloittaa?” Falcón kysyi kuten virallinen menettely vaati, sillä hän työskenteli tämän tuomarin kanssa ensimmäistä kertaa.

Calderón nyökkäsi ja sanoi, että Policía Científica odotti alakerrassa mutta Falcón voisi mennä edeltä tekemään omia havaintojaan rikospaikasta.

Falcón lähti kulkemaan käytävää, joka vei eteisestä Raúl Jiménezin työhuoneeseen, ja yritti koota itsensä etukäteen, vaikkei tiennyt miten se tapahtuu. Hän pysähtyi olohuoneen ovelle ja kurtisti kulmiaan. Huone oli typötyhjä. Hän katsoi Calderónia, mutta tuomari oli kääntynyt selin ja saneli jotakin secretaria del juezille samalla, kun médico forense kuunteli vierestä. Falcón katsoi ruokasaliin ja totesi senkin tyhjäksi.

”Oliko perhe muuttamassa?” hän kysyi.

”Claro”, Calderón sanoi. ”Sr Jiménezin työhuoneessa on vielä kalusteet, mutta muuten täältä on viety kaikki paitsi yksi sänky toisesta lastenhuoneesta.”

”Eli Sra Jiménez on jo uudessa asunnossa lasten kanssa?”

”Emme tiedä varmasti.”

”Apulaiseni inspector Ramírez tulee kohta. Lähettäkää hänet sitten luokseni.”

Falcón jatkoi matkaansa käytävällä ja alkoi jostakin syystä kiinnittää huomiota jokaiseen askeleeseen, jonka hän astui tyhjän asunnon kiillotetulla parketilla. Hän katseensa kiinnittyi käytävän peräseinällä olevaan koukkuun, jonka alla oli ympäristöään vaaleampi neliö, vanha taulunpaikka.

Hän ujutti kätensä kirurginkäsineisiin, räpsäytti ne kiinni ranteisiinsa ja taivutteli sormiaan. Hän kääntyi työhuoneeseen, ja kun hän kohotti katseensa himmeistä kumikäsineistä, hän näki Raúl Jiménezin hirvittävät kasvot, jotka tuijottivat takaisin häneen.

Ja silloin se alkoi.

Hän tajusi tuon hetken käännekohdaksi heti eikä vasta joskus myöhemmin. Muutos oli raju. Kun kehon kemia muuttuu, se tuntuu välittömästi. Kädet kostuivat käsineissään ja hiki kihosi otsalle. Sydämentykytykset naulitsivat hänet paikoilleen, eikä hän saanut enää ilmasta tarpeeksi happea. Häneen iski hyperventilaatio, jota hän yritti hillitä puristamalla kurkkuaan. Vaikka aivot sanoivat muuta, ruumis viestitti, että huoneessa oli jotakin pelättävää.

Samaan aikaan hänen älynsä teki kiihkottomia huomioita, kuten aina. Raúl Jiménez oli paljain jaloin, ja hänen nilkkansa oli sidottu tuolinjalkoihin. Osa huonekaluista oli selvästi siirretty pois paikoiltaan. Kalliin persialaisen maton painaumat kertoivat, missä tuoli oli tavallisesti. Televisio-videoyhdistelmän johto oli kireällä, sillä televisiovaunu oli vedetty muutaman metrin päähän nurkasta pistorasian luota. Lattialla kirjoituspöydän vieressä lojui kangasmytty, joka näytti syljen ja veren tahrimilta sukilta. Ikkunat – kaksoislasitetut – olivat kiinni, ja verhot olivat auki. Kirjoituspöydällä oli iso vuolukivinen tuhkakuppi täynnä tumppeja ja puhtaita filttereitä, jotka oli nypitty irti savukkeista. Tuhkakupin vieressä oli tupakka-aski, Celtas. Halpoja. Halvimpia mitä myytiin. Raúl Jiménez omisti neljä erittäin menestyvää ravintolaa Sevillassa ja kaksi muuta rannikolla Sanlúcar de Barramedassa ja Puerto Santa Maríassa, mutta silti hän halusi kaikkein halvinta. Vain halvinta, vaikka hänellä oli yhdeksänkymmenen miljoonan pesetan asunto Los Remediosissa, aivan Ferian markkinakentän vieressä, ja vaikka työhuoneen nahkapäällysteisen kirjoituspöydän takana roikkui valokuvia joissa hän esiintyi kuuluisuuksien kanssa. Raúl ja torero El Cordobés. Raúl ja televisiojuontaja Ana Rosa Quintana. Voi taivas, yhdessä kuvassa Raúl seisoi kinkun takana paistiveitsi kädessä, ja kinkku oli varmasti jamón Pata Negra parasta laatua, koska Raúlin toisella puolella seisoi Antonio Banderas ja toisella Melanie Griffith. Viimeksi mainittu tuijotti järkyttyneenä sorkkaa, joka osoitti hänen oikeanpuoleista rintaansa.

Hikoilu ei hellittänyt vaan levisi kaikkialle. Pisaroita kihosi ylähuulelle ja alaselälle ja valui kainaloista vyötärölle. Hän tiedosti kyllä mitä yritti tehdä. Hän yritti selitellä itselleen, että hikoilu johtui huoneen kuumuudesta, että kahvi oli ollut... ei hän ollut juonut kahvia.

Nuo kasvot.

Kuolleen miehen kasvoiksi ne olivat karismaattiset. Silmät olivat kuin El Grecon pyhimyksillä, ne eivät jättäneet katsojaa rauhaan.

Kääntyivätkö ne hänen mukanaan?

Falcón siirtyi ruumiin toiselle puolelle. Kyllä vain. Sitten takaisin. Järjetöntä. Kyllä mieli tekee tepposia. Hän karaisi mielensä ja puristi kumikäsineessä olevaa nyrkkiään.

Hän astui televisio-videoyhdistelmän kireälle vedetyn sähköjohdon yli ja kiersi vainajan tuolin taakse. Hän katsoi kattoon ja antoi katseensa valua sieltä Raúl Jiménezin paksuihin teräksenharmaisiin hiuksiin. Takaraivolla oli paksulti kuivunutta mustanpunaista verta, mikä johtui siitä, että hän oli takonut päätään tuolinselkämykseen kaiverrettua vaakunakuviota vasten. Pää oli yhä kiinni tuolissa nippusiteellä. Side oli ollut alkujaan varmasti kireällä, mutta Jiménezin pyristely oli löystyttänyt sitä. Se oli tehnyt syvän viillon hänen nenänsä alle, pureutunut nenän väliseinän rustoon ja tunkeutunut luuhun saakka. Nenä roikkui kasvoilla melkein irti leikkautuneena. Nippuside oli viiltänyt myös poskipäiden ihoa, kun hän oli piehtaroinut puolelta toiselle.

Falcón lakkasi tutkimasta sivuprofiilia, mutta kun hän käänsi katseensa, hän näki Jiménezin kasvojen heijastuvan televisioruudusta. Hän räpäytti silmiään ja halusi sulkea samalla vainajankin silmät, sillä niiden tuijotus tuntui läpitunkevalta peilikuvassakin. Hänen vatsaansa käänsi kun hän pohti, millaiset kauhukuvat olivat pakottaneet uhrin tekemään tällaista itselleen. Olivatko ne yhä tallella, syöpyneet verkkokalvolle tai jonnekin vielä syvemmälle aivoihin jonkinlaisena kubistisena pikselikuvana?

Hän ravisti päätään; tällaiset levottomat ajatukset eivät yleensä häirinneet hänen viileää tutkijanotettaan. Hän meni katsomaan verisiä kasvoja, joskaan ei aivan edestä, sillä televisiovaunu oli työnnetty miehen polviin kiinni, mutta silloin Javier Falcónin ruumis meni ensimmäisen kerran lakkoon. Hänen jalkansa eivät suostuneet koukistumaan. Mikään normaali motorinen viesti ei päässyt rinnassa ja vatsassa myllertävän pakokauhun läpi. Hän teki kuten juez de guardia oli kehottanut ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. Hän pani merkille huhtikuisen aamun kirkkauden, muisti miten rauhaton hän oli ollut pukeutuessaan ikkunaluukkujen pimentämässä huoneessa, levoton pitkän ja yksinäisen talven jälkeen. Talvi oli ollut sateinen; vettä oli tullut taivaalta niin paljon, että hänkin oli huomannut kaupungin viheralueiden villiintyneen tiheiksi viidakoiksi, tuuheiksi kuin kasvitieteellinen puutarha. Hän katsoi Ferian kenttää. Kahden viikon päästä se muuttuisi markkinatelttojen, casetojen, täyttämäksi leiriksi, jossa syötäisiin, juotaisiin finoa ja tanssittaisiin sevillanasia aamuun asti kokonaisen viikon ajan. Hän veti syvään henkeä ja kumartui katsomaan Raúl Jiménezin kasvoja.

Vaikutelma kammottavasta tuijotuksesta syntyi siitä, että miehen silmät pullottivat päästä niin kuin hänellä olisi ollut kilpirauhasongelmia. Falcón vilkaisi seinällä olevia valokuvia. Jiménez ei ollut missään niistä mulkosilmäinen. Selitys oli se, että... Hänen synapsinsa törmäilivät toisiinsa kuin autot ketjukolarissa. Paljaat silmänvalkuaiset. Kasvoilla oleva veri, jota oli hyytynyt leukaperiin. Entä nämä? Mitä nämä paidanrinnuksella olevat suikaleet olivat? Kukan terälehtiä. Neljä kappaletta. Mutta ne olivat paksuja, eksoottisia, meheviä kuin orkideanlehdet, ja niissä oli ohuita palhoja kuin lihansyöjäkasvissa. Mutta että terälehtiä... miksi niitä täällä oli?

Hän kavahti taaksepäin, hänen jalkansa sutivat matonreunaa ja parkettilattiaa, kunnes hän kompastui television johtoon ja kiskaisi pistokkeen irti seinästä. Hän peruutti käsiensä varassa kunnes törmäsi seinään ja jäi istumaan siihen jalat levällään, reidet vavahdellen, jalkaterät nytkien.

Silmäluomia. Kaksi yläluomea. Kaksi alaluomea. Mikään ei olisi voinut valmistaa häntä sellaiseen.

”Inspector jefe, sattuiko jotain?”

”Tekö siellä, inspector Ramírez?” hän kysyi könytessään pystyyn.

”Policía Científica on valmis tulemaan sisään.”

”Käskekää médico forensen tulla tänne.”

Ramírez katosi ovensuulta. Falcón pudisteli vaatteitaan. Oikeuslääkäri saapui.

”Huomasitteko, että tältä mieheltä on leikel– että hänen silmäluomensa on poistettu?”

”Toki, inspector jefe. Juez de guardian ja minun piti käydä varmentamassa, että mies on kuollut. Näin, että silmäluomet oli poistettu ja... merkitsin kaiken muistiinpanoihini. Secretaria merkitsi asian muistiin myös. Sellaista on paha olla huomaamatta.”

”Niin, en minä sitä epäillyt... yllätyin vain, kun asiasta ei mainittu etukäteen minulle.”

”Juez Calderón aikoi kai kertoa teille, mutta...”

Oikeuslääkärin kalju pää pyöri hartioillaan.

”Mutta mitä...?”

”Hän taisi ujostella, kun te olette niin kokenut näissä asioissa.”

”Onko teillä mielipidettä kuolinajasta ja -syystä?” Falcón kysyi.

”Kuolinaika oli tänä aamuna neljän, puoli viiden maissa. Ja syy, no... vamos a ver, yli seitsemänkymppinen ja ylipainoinen mies, poltti paljon ja irrotti savukkeista filtterin, ja ravintoloitsijalle maistui varmasti myös punaviini. Nuori ja tervekin mies olisi luultavasti mennyt šokkiin, jos hän olisi kärsinyt tuollaiset vammat ja henkisen rääkin. Hän kuoli takuulla siihen, että sydän petti. Asia varmistuu ruumiinavauksessa... tai sitten ei.”

Médico forense hiljeni, sillä Falcónin vakaa katse tuntui hänestä hämmentävältä ja hän harmitteli oman loppuhuomautuksensa typeryyttä. Hän poistui oviaukosta, ja Calderón ja Ramírez ilmaantuivat heti hänen tilalleen.

”Aloitetaan”, Calderón sanoi.

”Kuka soitti hätänumeroon?” Falcón kysyi.

”Conserje, eteisvahtimestari”, Calderón vastasi. ”Heti sen jälkeen kun kotiapulainen oli...”

”Kun kotiapulainen oli tullut sisään omilla avaimillaan, nähnyt ruumiin, juossut ulos asunnosta ja mennyt hissillä takaisin pohjakerrokseen...?”

”...ja takonut hysteerisenä vahtimestarin asunnon ovea”, Calderón päätti kertomuksen Falcónin keskeytyksestä närkästyneenä. ”Kesti hetken ennen kuin hän sai kotiapulaisesta tolkkua, mutta sitten hän soitti heti hätänumeroon.”

”Tuliko conserje käymään täällä?”

”Vasta sitten kun ensimmäinen partioauto tuli sulkemaan rikospaikan.”

”Oliko ovi auki?”

”Oli.”

”Entä kotiapulainen... missä hän on nyt?”

”Hänet vietiin Hospital de la Virgen de la Macarenaan, missä hänelle annettiin rauhoittavia. Hän on siellä vieläkin.”

”Inspector Ramírez...”

”Niin, inspector jefe...”

Kaikki Falcónin ja Ramírezin väliset sananvaihdot alkoivat näin. Se oli Ramírezin tapa muistuttaa, että Falcón oli tullut Madridista ja anastanut työpaikan, jonka Ramírez oli olettanut kuuluvan itselleen.

”Sanokaa sub-inspector Pérezille, että menee käymään sairaalassa heti, kun kotiapulainen... onko nimi tiedossa?”

”Dolores Oliva.”

”Heti kun hän tulee tolkkuihinsa... Pérez kysyköön, onko se nainen nähnyt mitään omituista... no, kyllä te tiedätte mitä kysytään. Ja selvittäkää, montako kertaa hän käänsi avainta lukossa ennen kuin avasi oven, ja missä hän liikkui tarkalleen ennen kuin löysi ruumiin.”

Ramírez toisti kaiken ääneen.

”Onko Sra Jiméneziä ja lapsia vielä tavoitettu?” Falcón kysyi.

”He ovat luultavasti hotelli Colónissa.”

”Calle Bailénillako?” Falcón kysyi. Viiden tähden hotellissa, jossa kaikki torerot yöpyivät, vain viidenkymmenen metrin päässä hänen talostaan... hänen edesmenneen isänsä talosta. Sattumaa, eikä ehkä kuitenkaan.

”Sinne on lähetetty auto”, Calderón sanoi. ”Haluaisin täyttää levantamiento del cadáverin mahdollisimman pian ja viedä ruumiin oikeuslääketieteen osastolle ennen kuin tuomme Sra Jiménezin tänne.”

Falcón nyökkäsi. Calderón jätti heidät töihinsä. Kaksi rikospaikkatutkijaa, viisikymppinen Felipe ja vähän alle kolmikymmenvuotias Jorge, tulivat sisään buenos díasia mutisten. Falcón tuijotti lattialla lojuvaa televisiopistoketta ja päätti olla mainitsematta kompastumisestaan. He ottivat huoneesta valokuvia ja ryhtyivät muodostamaan yhdessä kuvaa tapahtumien kulusta, ja samaan aikaan Jorge otti Jiménezin sormenjäljet ja Felipe levitti sormenjälkijauhetta televisiovaunuun ja sen päällä oleviin kahteen kasettikoteloon. Kaikki olivat yksimielisiä vaunun alkuperäisestä paikasta ja siitä, että Jiménez oli katsonut televisiota tavallisesti nahkaisesta kuppituolista, sillä sen alla olevasta parketista paljastui pyöreä kulumisjälki. Tappaja oli lamauttanut Jiménezin, ja koska kuppituoli ei ollut sopinut hänen tarkoituksiinsa, hän oli kääntänyt sen ja siirtänyt toista korkeaselkäistä vierastuolia niin, että ruumiin sai siirrettyä tuolista toiseen yhdellä heilautuksella. Tämän jälkeen tappaja oli sitonut Jiménezin ranteet tuolin käsinojiin, riisunut sukat jaloista, tunkenut ne uhrin suuhun ja sitonut nilkat. Sitten hän oli kääntänyt vierastuolin sopivaan asentoon.

”Uhrin kengät ovat täällä”, Jorge sanoi ja osoitti päännyökkäyksellä kirjoituspöydän jalkatilaa. ”Tummanpunaiset hapsumokkasiinit.”

Falcón osoitti kuppituolin edessä olevaa kulunutta parkettia. ”Hänestä oli mukava riisua kengät ja hieroa jalkapohjiaan puulattiaan, kun hän istui television ääressä.”

”Ja katseli pornoleffoja”, sanoi Felipe, joka levitti jauhetta toiselle kasettikotelolle. ”Tämän nimi on Cara o Culo I.” Naamaan vai perseeseen, osa 1.

”Entä tuo vierastuolin nykyinen asento?” Jorge kysyi. ”Miksi näitä huonekaluja piti siirrellä näin paljon?”

Javier Falcón käveli ovelle, kääntyi ja levitti kätensä rikospaikkatutkijoille.

”Suurin mahdollinen vaikutus.”

”Varsinainen showmies”, Felipe sanoi nyökäten. ”Tähän toiseen koteloon on kirjoitettu punaisella tussilla La Familia Jiménez, ja nauhurissa on kasetti, jossa on sama nimi samalla käsialalla.”

”Ei kuulosta kovin kauhealta”, Falcón sanoi, ja kaikki katsoivat Raúl Jiménezin veriviiruista kauhunilmettä ennen kuin jatkoivat työtään.

”Tuo ei kyllä nauttinut esityksestä”, Felipe totesi.

”Mitäs katsoi liian rajuja juttuja”, Jorge sanoi pöydän alta.

”Minä en ole ikinä pitänyt kauhuelokuvista”, Falcón sanoi.

”En minäkään”, Jorge vastasi. ”En kestä sitä... sitä...”

”Mitä?” Falcón kysyi ja oli yllätyksekseen kiinnostunut vastauksesta.

”En tiedä... sitä normaaliutta, pahaenteistä normaaliutta.”

”Kaikki me tarvitsemme vähän pelkoa polttoaineeksi”, Falcón sanoi katsellen punaista solmiotaan. Hiki hulvahti taas hänen otsalleen.

”Joder”, Jorge kirosi ja jatkoi sitten: ”Arvatkaa mitä tämä on?” Hän peruutti esiin pöydän alta. ”Palanen Raúl Jiménezin kielestä.”

Kolme muuta miestä vaikenivat.

”Pankaa pussiin”, Falcón sanoi.

”Ei täältä löydy sormenjälkiä”, Felipe totesi. ”Nämä kasettikotelot ovat puhtaita, samoin nauhuri, telkkari, vaunu ja kaukosäädin. Kaveri oli valmistautunut työhönsä.”

”Kaveriko?” Falcón kysyi. ”Sukupuolesta ei ole vielä puhuttu.”

Felipe asetti silmilleen erikoisvalmisteiset suurennuslasit ja alkoi tähystää mattoa.

Falcón ihmetteli rikospaikkatutkijoita. Tämä oli varmasti heidän uransa karmein ruumis, Sevillassa ei ollut voinut olla pahempaa. Mutta tuossa he silti vain... hän otti taskustaan virheettömäksi neliöksi silitetyn nenäliinan ja pyyhki otsaansa. Ei, eivät Felipe ja Jorge käyttäytyneet mitenkään omituisesti. Hän tässä oli omituinen. He olivat tuollaisia, koska hän itse oli yleensä tuollainen ja koska hän oli sanonut heille, että sillä tavoin murhatutkinta piti hoitaa. Viileästi. Objektiivisesti. Kiihkottomasti. Etsiväntyö, hän kuuli itsensä sanovan poliisikoulun luentosalissa, on tunteetonta työtä.

Miksi sitten Raúl Jiménez oli vaikuttanut häneen toisin? Miksi häntä hikoilutti viileänkuulaana huhtikuun aamuna? Hän tiesi, millä nimellä häntä kutsuttiin selän takana Jefatura Superior de Policíassa Calle Blas Infanten varrella. El Lagarto. Lisko. Hän oli kuvitellut, että liikanimi johtui hänen vähäeleisyydestään ja ilmeettömyydestään, siitä että hänellä oli tapana tuijottaa keskustelukumppaneitaan kun he puhuivat. Hänen entinen vaimonsa Inés oli kuitenkin oikaissut väärinkäsityksen. ”Javier Falcón, sinä olet kylmä ihminen. Kylmä kuin kala. Sinulta puuttuu sydän.” Mikä täällä rinnassa sitten jyskyttää? Hän painoi peukalolla takinrinnustaan ja puri hammasta, kun matolla kyyristelevä Felipe kääntyi katsomaan häntä akvaariosilmillään.

”Inspector jefe, täällä on hius”, Pepe sanoi. ”Kolmikymmensenttinen.”

”Minkä värinen?”

”Musta.”

Falcón meni kirjoituspöydän luo ja vilkaisi Jiménezien perhepotrettia. Consuelo Jiménez seisoi siinä maata viistävässä turkissa, vaaleat hiukset korkealla nutturalla, ja hänen kolme poikaansa hymyilivät tekopirteästi kameralle.

”Pankaa talteen”, hän sanoi ja kutsui oikeuslääkäriä. Valokuvassa Raúl Jiménez hymyili vaimonsa vieressä hevosenhampaat esillä. Roikkuvaposkinen mies näytti poikien isoisältä, ja vaimo näytti hänen tyttäreltään. Vanha aviomies. Rahaa. Hyödyllisiä tuttavuuksia. Falcón katsoi Consuelo Jiménezin säteilevää hymyä.

”Hyvä matto”, Felipe sanoi. ”Silkkiä. Tuhat solmua per sentti. Tiukka paketti, kaikki pysyy mukavasti maton päällä.”

”Paljonkohan Raúl Jiménez painaa?” Falcón kysyi oikeuslääkäriltä.

”Sanoisin että 75–80 kiloa, mutta rintakehän ja vyötärön löysästä nahasta päätellen hän on käynyt lähempänä sataa.”

”Olisiko ollut sydänvaivoja?”

”Jos vaimo ei osaa sanoa, niin oma lääkäri ainakin osaa.”

”Jaksaisiko nainen nostaa hänet tuosta matalasta tuolista tuohon korkeaselkäiseen tuoliin?”

”Nainen?” oikeuslääkäri kysyi. ”Luuletteko, että nainen teki tämän?”

”En kysynyt sitä, doctor.”

Lääkäri jähmettyi. Falcón sai hänet tuntemaan itsensä typeräksi jo toistamiseen.

”Olen nähnyt, kun sairaanhoitajat nostelevat vielä painavampia miehiä. Toki ne miehet olivat elossa, joten heitä oli helpompi nostaa... mutta miksipä ei.”

Falcón käänsi hänelle selkänsä ja lähetti hänet pois.

”Inspector jefe, kysykääpä Jorgelta sairaanhoitajista”, Felipe sanoi takapuoli pystyssä ja nenä kiinni matossa.

”Ole hiljaa”, Jorge sanoi siihen juttuun kyllästyneenä.

”Olen ymmärtänyt, että sairaanhoitajilla kaikki lähtee lantiosta”, Felipe sanoi. ”Ja pakarat antavat vastapainoa.”

”Tuo on pelkkä teoria”, Jorge sanoi Falcónille. ”Felipellä ei ole käytännön kokemusta.”

”Mistä sinä sen tiedät?” Felipe kysyi polvilleen nousten, tarttui kuviteltuun takapuoleen ja rynkytti sitä hetken lantiollaan. ”On minullakin ollut nuoruus.”

”Ei kai nuoruudessa ollut hurraamista siihen aikaan”, Jorge sanoi. ”Eikö silloin pidetty reidet tiukasti kiinni?”

”Espanjalaiset tytöt kyllä pitivät”, Felipe sanoi. ”Mutta minä olen Alicantesta. Benidorm oli ihan naapurissa. Ne 60- ja 70-luvun englantilaiset tytöt...”

”Näit niistä ehkä unta”, Jorge sanoi.

”Minulla on aina ollut mielenkiintoiset unet”, Fel...