Ruotsinkielinen alkuteos Stenhuggaren ilmestyi 2005

Suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran
Schildtsin kustantamana 2008

Copyright © 2005 Camilla Läckberg

First published by Bokförlaget Forum, Sweden

Published by arrangement with Nordin Agency, Sweden

Uni Elisabethista -novellin suomentanut Outi Menna

Ruotsinkielinen alkuteos Mord och mandeldoft (Forum 2013)

Copyright © Camilla Läckberg 2013

Published by arrangement with Nordin Agency, Sweden

Kustantaja:

Gummerus Kustannus Oy

Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-9638-1
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0529-9







Ullelle

Suurinta mahdollista onnea







Hummerinpyynti ei ollut enää samanlaista kuin se oli joskus ollut. Ennen muinoin noita mustia rapueläimiä pyysivät vain ahkerasti raatavat ammattikalastajat. Nykyään kesälomailijat tulivat pyytämään hummereita viikoksi kerrallaan, omaksi huvikseen. Eikä heillä ollut edes rotia noudattaa sääntöjä. Hän oli nähnyt vuosien varrella kaikenlaista. Harjoja, jotka kaivettiin salaa esiin ja joilla poistettiin näkyvä mäti hummerinaaraiden kuoresta, jotta ne saatiin näyttämään lailliselta saaliilta; vieraiden mertojen kokemista ja jopa sukeltajia, jotka kävivät käsin poimimassa hummerit toisten merroista. Toisinaan hän mietti mihin kaikki lopulta päättyisi. Kun hummerinpyytäjilläkään ei ollut enää minkäänlaista selkärankaa. Kerran yhteen mertaan oli sentään jätetty konjakkipullo anastetun, lukumäärältään tuntemattoman hummerisaaliin tilalle. Sillä varkaalla oli vielä hitunen selkärankaa jäljellä, tai ainakin hyvä huumorintaju.

Frans Bengtsson huokaisi raskaasti samalla kun hän veneensä kannella seisten veti mertaa ylös pohjasta, mutta hänen ilmeensä kirkastui kun heti ensimmäisessä merrassa oli kaksi mojovankokoista hummeria. Hänellä oli silmää sille missä hummerit liikkuivat, ja hän tiesi muutaman mansikkapaikan missä pyyntionni oli vuodesta toiseen yhtä hyvä.

Kolme mertaa koettuaan hänellä oli jo komea kasa kallisarvoisia eläimiä. Itse hän ei tosin ymmärtänyt miksi niistä vaadittiin niin hävyttömän korkeita hintoja. Ei niin että ne olisivat olleet jotenkin inhottavia, mutta jos hän sai valita, hän söi mieluummin päivälliseksi silliä. Se oli sekä parempaa että enemmän hintansa arvoista. Hummerinpyynnistä saadut ansiot olivat kuitenkin tervetullut lisä eläkkeeseen tähän aikaan vuodesta.

Viimeinen merta hangoitteli vastaan oikein olan takaa, ja Frans Bengtsson otti jalalla tukea reelingistä yrittäessään kiskoa sitä ylös. Hiljalleen hän tunsi merran antavan periksi ja toivoi mielessään, ettei se olisi vahingoittunut.

Hän kurkisti vanhan kalastusveneensä reelingin yli nähdäkseen missä kunnossa merta oli noustessaan pintaan. Mutta pinnalla ei näkynytkään hummerimertaa. Valkoinen käsi rikkoi levottoman vedenpinnan ja näytti hetken osoittavan suoraan taivaaseen.

Hänen ensimmäinen vaistomainen ajatuksensa oli irrottaa kädet köydestä ja antaa minkä ikinä pinnan alla olevan vajota takaisin syvyyksiin merta mukanaan. Sitten elämänkokemus otti vallan ja hän alkoi taas vetää köyttä, johon merta oli kiinnitetty. Hänellä oli edelleen paljon voimaa lihaksissaan, ja sitä tarvittiin nyt. Hänen oli kiskottava kaikin voimin jotta sai hilattua karmivan löytönsä reelingin yli. Vasta kun kalpea, eloton ja märkä ruumis tömähti veneen kannelle, hän järkyttyi toden teolla. Hän oli kiskonut vedestä lapsen. Tytön pitkä tukka oli liimautunut kasvoille ja huulet olivat yhtä siniset kuin silmät, jotka tuijottivat taivaalle mitään näkemättä.

Frans Bengtsson kumartui reelingin yli ja oksensi.

Patrik oli väsyneempi kuin olisi ikinä voinut kuvitella olevansa. Kaikki illuusiot siitä että pienet vauvat nukkuivat paljon olivat särkyneet säpäleiksi kahden viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Hän haroi kädellään lyhyttä, ruskeaa hiuskuontaloaan, mutta onnistui saamaan sen vain entistä pahemmin pörrölleen. Ja jos hän oli väsynyt, hän ei voinut edes kuvitella, miltä Ericasta täytyi tuntua. Patrikin ei sentään tarvinnut herätä yöllä vähän väliä imettämään. Hän oli muutenkin hyvin huolissaan Ericasta. Hän ei muistanut nähneensä Erican hymyilevän kertaakaan sen jälkeen kun he olivat tulleet kotiin synnytyssairaalasta, ja Erican silmiä varjostivat isot, tummat renkaat. Nähdessään aamuisin epätoivon Erican katseessa hänen oli vaikea lähteä pois Erican ja Majan luota, mutta samalla hänen oli pakko myöntää olevansa helpottunut siitä, että pääsi pakenemaan tuttuun aikuisten maailmaan. Hän rakasti Majaa yli kaiken, mutta lapsen saaminen tuntui siltä kuin olisi astunut outoon, tuntemattomaan maailmaan, jossa jokaisen nurkan takana vaani uusia ahdistuksen aiheita. Miksei lapsi nuku? Miksi hän itkee? Onko hänellä kuuma? Tai kylmä? Eikö hänelle olekin ilmestynyt omituisia pilkkuja? Aikuisia pahantekijöitä Patrik oli sentään tavannut ennenkin, hän tiesi miten heitä käsiteltiin.

Hän tuijotti edessään olevia papereita mitään näkemättä ja yritti siivota hämähäkinseittejä aivoistaan, että pystyisi keskittymään töihin. Puhelimen pärinä sai hänet pomppaamaan pystyyn, ja se ehti soida kolme kertaa ennen kuin hän rauhoittui sen verran että pystyi vastaamaan.

”Patrik Hedström.”

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän nappasi takkinsa oven vieressä olevasta naulakosta, juoksi Martin Molinin huoneeseen ja sanoi:

”Martin, joku äijä joka oli kokemassa hummerimertoja on kiskonut merestä ruumiin.”

”Mistä päin?” Martin näytti hämmentyneeltä. Dramaattinen ilmoitus rikkoi Tanumsheden poliisiaseman maanantaisen rauhan.

”Fjällbackan läheltä. Hän odottaa laiturissa Ingrid Bergmanin torin vieressä. Meidän on lähdettävä heti. Ambulanssi on jo matkalla.”

Martinia ei tarvinnut käskeä kahta kertaa. Hänkin vetäisi takin ylleen suojatakseen itseään kolealta lokakuiselta säältä ja meni sen jälkeen Patrikin perässä autolle. Ajomatka Fjällbackaan sujui nopeasti, ja Martin puristi käsinojaa kauhusta jäykkänä kun renkaat liukuivat pientareen puolelle jyrkissä mutkissa. ”Hukkumisonnettomuusko se oli?” Martin kysyi.

”Mistä hitosta minä voisin tietää?” Patrik tiuskaisi, mutta katui saman tien vihaista äänensävyään. ”Anteeksi, olen nukkunut liian vähän.”

”Ei se mitään”, Martin sanoi. Patrik oli näyttänyt viime viikkoina niin väsyneeltä että hän antoi tälle anteeksi enemmän kuin mielellään.

”Tiedämme vain, että tyttö löydettiin tunti sitten ja että hän ei äijän mielestä näyttänyt olleen vedessä kovin pitkään, mutta senhän me näemme kohta itse”, Patrik sanoi heidän ajaessaan Galärbackenia alas rantaan, jossa puinen kalastusvene odotti laituriin sidottuna.

”Tyttö?”

”Niin, tyttö, pieni lapsi.”

”Voi helkkari”, Martin sanoi ja toivoi, että olisi noudattanut vaistoaan ja jäänyt sänkyyn Pian viereen sen sijaan että lähti töihin.

He jättivät auton Café Brygganin pihaan ja kiiruhtivat veneen luo. Uskomatonta kyllä kukaan ei ollut vielä ehtinyt huomata, mitä oli tapahtunut, eikä heidän tarvinnut hätistellä pois uteliaita sivustakatsojia.

”Hän on tuolla veneessä”, ilmoitti kalastaja, joka oli tullut laiturille heitä vastaan. ”En halunnut koskea tyttöön enempää kuin oli pakko.”

Patrik tunnisti kalpean sävyn miehen kasvoilla. Hän näytti itse samalta joka kerta kun joutui katsomaan elotonta ruumista.

”Mistä veditkään hänet ylös?” Patrik kysyi koettaen lykätä vainajan kohtaamista vielä muutamalla sekunnilla. Hän ei ollut nähnyt tytöstä vielä vilaustakaan, ja vatsassa kiersi jo nyt epämiellyttävästi.

”Porsholmenin vierestä. Eteläpuolelta. Ruumis oli takertunut viidennen merran köyteen. Muuten olisi varmaan vierähtänyt tovi ennen kuin tyttönen olisi löytynyt. Voi olla ettei niin olisi käynyt ikinä, jos virta olisi kuljettanut ruumiin kauemmas merelle.”

Patrik ei yllättynyt lainkaan siitä, että vanhus tiesi miten ruumis käyttäytyi joutuessaan mereen. Kaikki vanhan polven kalastajat tiesivät että ruumis vajosi ensin pohjaan, nousi sen jälkeen hitaasti pintaan täyttyessään kaasuilla ja jonkin ajan kuluttua painui lopulta takaisin syvyyksiin. Aiemmin hukkuminen oli ollut todellinen uhka kalastajille, ja Frans oli varmasti ollut mukana etsimässä onnettoman kohtalon kokeneita tovereitaan.

Kuin vahvistaakseen tämän kalastaja sanoi: ”Hän ei ole voinut olla vedessä pitkään. Ruumis ei kellunut vielä.”

Patrik nyökkäsi. ”Sanoit sen jo puhelimessa. Ei kai tässä auta kuin mennä katsomaan.”

Hyvin hitaasti Martin ja Patrik kävelivät rinnakkain kohti venettä, joka oli sidottu laiturin päähän. Vasta melkein perille päästyään he näkivät reelingin yli sen verran, että erottivat mitä veneen kannella lojui. Tyttö oli kierähtänyt mahalleen kun kalastaja veti hänet veneeseen eikä hänestä näkynyt muuta kuin märkää, takkuista tukkaa.

”Ambulanssi tulee, he saavat kääntää hänet.”

Martin nyökkäsi vaisusti. Pisamat ja punertava tukka näyttivät vielä astetta punaisemmilta valkoisia kasvoja vasten, ja hän taisteli pitääkseen pahoinvointinsa aisoissa.

Sään harmaus ja navakaksi yltynyt tuuli loivat veneen kannelle kolkon tunnelman. Patrik heilautti kättään ambulanssimiehille, jotka lainkaan kiirehtimättä nostivat paarit autosta ja kantoivat ne heidän luokseen.

”Hukkumisonnettomuus?” Ensimmäinen kahdesta ambulanssimiehestä nyökkäsi kysyvästi veneen suuntaan.

”Siltä näyttää”, Patrik vastasi. ”Mutta oikeuslääkäri saa ratkaista sen. Te ette kuitenkaan voi tehdä enää mitään muuta kuin kuljettaa ruumiin pois.”

”Aivan, kuulimme sen”, mies sanoi. ”Aloitetaan nostamalla hänet paareille.”

Patrik nyökkäsi. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että surmansa saaneet lapset olivat pahinta mitä poliisintyössä joutui näkemään, mutta Majan syntymän jälkeen tunne oli tuhatkertaistunut. Nyt hänen sydäntään särki pelkkä ajatuskin tehtävästä, joka heillä oli edessään. Heti kun tyttö olisi tunnistettu, heidän olisi pakko romahduttaa hänen vanhempiensa elämä.

Ambulanssimiehet olivat hypänneet veneeseen ja valmistautuivat nostamaan tytön laiturille. Toinen heistä alkoi varovasti kääntää häntä selälleen. Märät hiu...