ISBN 978-951-31-8954-9

© Risto Isomäki 2005

Kansi: Jussi Karjalainen

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015







Hindukushvuorten ja Dekkanin ylängön väliin jäävän tasangon poikki virtasi vielä kaksitoista tuhatta vuotta sitten kaksi mahtavaa jokea: Sarasvati ja Indus.

Nykyään vain Indus on jäljellä. Intialaisessa mytologiassa Sarasvati on myös kirjallisuuden, oppimisen ja viisauden jumalatar. Sarasvatin tunnuseläin on valkea joutsen, joka on myös monien pohjoisten kansojen pyhä lintu.

Prologi

CAMBAYNLAHTI.
INTIAN LÄNSIRANNIKKO

Taru Atlantiksesta, uponneesta mantereesta, oli kiehtonut ihmisten mieliä niin pitkään, että Atlantiksen löytymisellä olisi luullut olevan merkittävä uutisarvo. Eräässä kiertokyselyssä englantilaiset toimittajat olivat äänestäneet Atlantiksen löytymisen jopa neljänneksi suurimmaksi mahdolliseksi uutiseksi. Englantilaistoimittajien äänestyksessä Atlantiksen taakse jäi hypoteettisten uutistapahtumien listalla muun muassa sellainenkin mahdollisuus kuin Jeesuksen toinen tuleminen.

Mutta kun Atlantis lopulta löydettiin, juuri kukaan ei kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Sillä meren alle hukkunut ikivanha sivilisaatio ja sen kaupunkien rauniot löytyivät aivan väärästä paikasta.

Intian kansallisen meriteknologian instituutin tutkijat ilmoittivat toukokuussa 2001 löytäneensä Intian länsirannikolta, Cambaynlahden pohjalta, ”täsmällisiä geometrisiä muotoja”. Meren pohjalta löydetyt kuviot muistuttivat kovasti Mohenjodaron, Harappan ja muiden Indus-Sarasvati-kulttuurin jälkeensä jättämien ikivanhojen kaupunkien raunioita. Mutta ne olivat neljänkymmenen metrin syvyydessä meren pohjalla, neljänkymmenen kilometrin päässä rannikolta.

M.V. Sagar Paschmi -tutkimusaluksen kaikuluotaimella saaduissa kuvissa näkyi puolittain merenalaisten hiekkadyynien alle hautautuneita talojen perustuksia sekä vanhoilta kastelukanavilta ja avoviemäreiltä vaikuttavia pitkiä, suoria viivoja. Vedenalainen rauniokaupunki oli yhdeksän kilometrin pituinen ja kahden kilometrin levyinen.

Eri puolilla maailmaa työskentelevät arkeologit ja historioitsijat vastasivat löytöön syvällä hiljaisuudella. Koska löytö sopi kovin huonosti yhteen aiempien uskomusten ja löytöjen kanssa, helpointa oli vaieta. Osa reaktioista oli suorastaan vihamielisiä. Jopa eräät Intian johtavat Indus-Sarasvati-sivilisaation tutkijat kutsuivat löytöä hallusinaatioksi. Muutamaa kuukautta myöhemmin koko maailman huomio kiinnittyi hyvin toisenlaisiin asioihin, kun joukko fanaatikkoja päätti siirtää maailmanhistorian pikakelaukselle ja törmäsi kolmella kaapatulla matkustajakoneella New Yorkin korkeimpiin pilvenpiirtäjiin ja Yhdysvaltain puolustusministeriön päärakennukseen.

M.V. Sagar Paschmin tutkijat jatkoivat kuitenkin työtään lannistumatta hyisestä vastaanotosta. Uusissa kuvissa erottui muureja, joista jotkut ylettyivät kolmen metrin korkeuteen merenpohjan yläpuolelle ja useiden metrien syvyyteen hiekan alle.

Hiukan kauempaa mereltä löytyi myös toinen, suurin piirtein yhtä suuri meren alle hautautunut kaupunki. Kumpikin kaupunki näytti sijaitsevan ikivanhan, kauan sitten kuivuneen joen varrella.

Vaarallisten virtausten ja jopa yhdentoista metrin korkuisen vuoroveden vaihtelun vuoksi alueella sukeltaminen oli mahdotonta. Tutkijat lähettivät kameralla varustetun kauko-ohjatun robotin valokuvaamaan raunioita, mutta vesi oli niin sameaa, ettei robotin ottamista kuvista saanut selvää. Ainoa keino päästä eteenpäin oli nostaa merenpohjalta maaperänäytteitä.

M.V. Sagar Paschmin troolit ja kauhat nostivat jo ensimmäisenä päivänä pinnalle yli kaksituhatta ihmisen tekemää esinettä. Koruja, kivestä valmistettuja työkaluja, ruukkuja, ruukunsirpaleita sekä pieniä eläimiä ja ihmisiä ja jumalia kuvaavia patsaita. Mukana oli myös ihmisen hampaita ja muita esineitä ja materiaaleja, joiden iän määrittäminen radiohiilimenetelmällä oli mahdollista.

Tammikuussa 2002 Intian tiede- ja teknologiaministeri Murli Manohar Joshi ilmoitti, että nämä merenpohjan sedimenttien ylimmistä kerroksista nostetut esineet ja ihmisen hampaat olivat, radiohiilimittausten perusteella, 9 500 vuoden ikäisiä.

VETTÄ JA HIEKKAA







SILLOIN MUUAN PAPEISTA, JOKA OLI HYVIN KORKEASSA IÄSSÄ, SANOI:

Oi Solon, Solon, te kreikkalaiset olette kaikki lapsia, eikä ole olemassa sellaista kuin vanha kreikkalainen.

KUULLESSAAN TÄMÄN SOLON SANOI:

Mitä te tarkoitatte?

TOINEN VASTASI:

Olette kaikki mieleltänne nuoria, teillä ei ole olemassa mitään vanhaa näkemystä, jonka muinainen perimätieto teille välittäisi, eikä ajan harmaannuttamaa tietoa.

Platon (427–348 eKr.): Timaios

1

Ensimmäinen varoitus uhkaavasta vaarasta tuli ja meni niin nopeasti, ettei sukellusalus Lomonosovin miehistöllä ollut missään vaiheessa todellista mahdollisuutta ymmärtää, mistä oikein oli kysymys. Vain hetkeä aiemmin kaikki oli ollut aivan normaalia: sukellusvene vajosi hitaasti alemmas, vesi tummui mustemmaksi panssarilasien takana, valonvahvistimista kajastui himmeä vihreä valo. Taustalla moottorin hiljainen, rauhallinen hurina. Sitten, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, sukellusveneen keula sukelsi äkkiä jyrkästi alaspäin, kohti Norjanmeren pohjaa.

Sergei Savelnikov ehti tarrata oikealla kädellään kaiteeseen juuri ennen kuin Lomonosovin lattia putosi hänen jalkojensa alta ja kääntyi seinäksi. Terävä kipu poltti olkapäätä, kun koko paino jäi yhden käden varaan. Hän tarttui kiireesti kaiteeseen myös toisella kädellään ennen kuin olkapään lihakset repeytyisivät. Natalia Beljajeva oli jossakin hänen takanaan, ja Sergei ehti jo sekunnin ajan odottaa, että tyttö putoaisi hänen päälleen tai syöksyisi hänen ohitseen.

Sergei näki Vasili Chuikovin kauhistuneet kasvot, kun tämä kaatui selkä edellä päin keulan panssarilasia, ja kuului vain kilinää, kun valonvahvistimet lensivät vasten lasia. Sergei vilkaisi taakseen ja näki, että myös Natalia oli ehtinyt tarttua kaiteeseen, jota puristi rystyset valkoisina.

Lomonosovin keula putosi yhä jyrkemmin alaspäin. Sergei yritti nähdä syvyysmittarin lukemat. Ne vaihtuivat nopeassa tahdissa: satakymmenen, satakaksitoista, sataneljätoista.

Mitä oli tapahtunut? Oliko aluksen painolasti siirtynyt? Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista.

Satakuusitoista, satakahdeksantoista, satayhdeksäntoista.

Hidastuiko vajoaminen? Kyllä, aluksen keula alkoi oieta. Satakaksikymmentäyksi, satakaksikymmentäkaksi, satakaksikymmentäkolme, satakaksikymmentäneljä, edelleen satakaksikymmentäneljä.

Vähä vähältä Lomonosovin keula nousi vaakasuoraan. Syvyysmittari näytti sataakahtakymmentäkuutta metriä.

Vasili kömpi istualleen. Hän tunnusteli varovasti oikean kätensä sormia ja irvisti. Osa kädestä oli pahasti vereslihalla.

Sergei siirtyi lähemmäs irrottamatta kuitenkaan otettaan kaiteesta. Hän vilkaisi taakseen ja huomasi, että Natalia menetteli samoin. Tyttö ei vaikuttanut hätääntyneeltä, hän toimi rauhallisesti ja järkevästi. Sergei nyökkäsi mielessään hyväksyvästi. Natalia Beljajevassa oli selvästikin ainesta syvänmerentutkijaksi. Miten moni muu yhdeksäntoistavuotias olisi selvinnyt tilanteesta yhtä hyvin?

– Oletko kunnossa? Sergei kysyi Vasililta.

– Luulisin. Käteen sattuu, mutta luulen, että sormet eivät ole murtuneet.

– Parasta käydä röntgenissä, ihan varmuuden vuoksi.

– En usko, että on tarpeen, esteli Vasili.

– Saat nyt kuitenkin luvan mennä, sanoi Sergei. – Jos et ymmärtänyt, niin sanon nyt vielä suoraan, että tämä oli niin sanotusti käsky.

– Hyvä on, pomo, Vasili virnisti.

Sergei poimi valonvahvistimen lattialta ja ojensi sen Vasilille.

– Kokeile, toimiiko tämä vielä.

Natalia Beljajeva katseli Vasilin ruhjoutunutta kättä huolestuneena.

– Mitä oikein tapahtui?

– Emme tiedä vielä, sanoi Sergei.

Sergei antoi katseensa kiertää mittareissa ja näyttöpäätteillä.

– Omituista, hän sanoi hetken kuluttua. – Vakaimien ja painolastin asennot eivät ole muuttuneet.

– Mikä meihin sitten iski? ihmetteli Natalia.

– Ehkä se oli voimakas laskeva virtaus, ehdotti Vasili.

– Nämä valonvahvistimet ovat muuten ihan kunnossa.

Voimakas laskeva virtaus? ajatteli Sergei. Ihan hyvä ajatus, paitsi että valtameressä ei esiinny sellaisia laskevia virtauksia, jotka kykenisivät riepottelemaan sukellusvenettä kuin venettä koskessa. Ei lähellekään. Kyse oli jostakin muusta. Mutta mistä? Sergein mieleen ei tullut ainoatakaan hyvää selitystä.

– No niin, tästä tulikin sitten vähän lyhyempi sukellus, hän sanoi. – Meidän on paras palata pintaan.

Natalian kasvojen ilme oli avoimen pettynyt, mutta hän ei sanonut mitään.

– Minä olen ihan kunnossa, sanoi Vasili. – En usko että kädessäni on mitään vikaa, ja vaikka olisikin, se voi varmasti odottaa hetken.

– Silti, sanoi Sergei tiukasti. – Emme tiedä, mikä meihin iski. Voimme olla vaarassa.

– Eikö meidän pitäisi ottaa asiasta selvää? ehdotti Natalia.

– Täällä on vilkasta laivaliikennettä. Eikö meidän pitäisi tarkistaa, etteivät pinnalla kulkevat alukset ole vaarassa?

– Natalia on oikeassa, säesti Vasili. – Minä muistan sitä paitsi kuulleeni, että näillä merialueilla olisi viimeisten kymmenen vuoden aikana kadonnut jäljettömiin kokonainen joukko rahtilaivoja.

Tuon sinä kyllä taisit keksiä aivan itse, ajatteli Sergei happamasti. Natalia ja Vasili olivat tietysti sikäli oikeassa, että asian tarkastaminen olisi kyllä periaatteessa kuulunut heidän tehtäviinsä. Mutta Natalian mukanaolon takia Sergei oli haluton ottamaan minkäänlaisia ylimääräisiä riskejä. Natalia oli kuitenkin vain Moskovan yliopiston opiskelija, joka oli suorittamassa kesäharjoitteluaan Norjan hallituksen ja Shirshov-instituutin yhteisessä projektissa.

– Minusta sinä kyllä liioittelet riskejä aika lailla, sanoi Vasili yrittäen kuulostaa mahdollisimma...