Kansi

Nimiö

Marko Lönnqvist

Elämäni gangsterina

(toim.) Jarkko Sipilä

Helsinki

Tekijänoikeudet

© 2016 Marko Lönnqvist ja (toim.) Jarkko Sipilä

Kannen ulkoasu Timo Ahola

Sisuksen ulkoasu Tom Backström

Taitto Noora Ohvo

Sähkökirjan taitto Tero Salmén

ISBN 978-952-289-282-9

E-kirjan toteutus Elisa Kirja 2016

23. toukokuuta 2011

Tunnelma Roihupellon teollisuusalueella puolen yön aikaan oli aavemainen. Ei ketään missään. Katuvalot vielä korostivat tätä tyhjyyttä.

Rakennusfirman toimisto oli 1970-luvulla rakennetussa neli-viisikerroksisessa isossa kiinteistössä. Kaivoin kalastusvälineiden seasta kahdet luotiliivit. Niissä oli ylimääräiset shokkilevyt. Niitä ei läpäisisi edes Magnum .44. Annoin toiset Terolle, joka veti tottuneesti ne ylleen.

Luotiliivit olivat meille molemmille rutiinia.

Iltayö oli lämmin, mutta tunnelma jäätävä. Tero oli eronnut Cannonballista samaan aikaan kuin minä. Olin tehostanut omaa eroani vielä puukottamalla kerhon kakkosmiestä. Sellaista ei jätettäisi kostamatta. Se oli selvää.

Jälkikäteen voi todeta, että paluu mökiltä Helsinkiin tuona iltana oli virhe, mutta sitä on turha enää miettiä.

Tarkistimme pistoolit. Terolla oli 22-kaliiperin Walther PPK -tarkkuuspistooli ja minulla 9 millimetrin Glock 26. Se oli samanlainen, jota viranomaiset käyttävät, mutta pienempi taskumalli.

– Lock ’n load, Tero sanoi vakavana. Lataa ja varmista.

Pyssyt kainalokoteloon ja kohti Siilitietä, jossa asuin tuohon aikaan. Itse asiassa Siilitie 18 on edelleen viimeinen osoitteeni siviilissä. Tuosta yöstä lähtien olen ollut sellissä, siirtynyt linnasta linnaan.

Asuin yhdessä viidestä korkeasta, harvakseen Siilitien varteen rakennetuista kerrostaloista. Pitkä, kapea parkkipaikka oli aivan tien vieressä. Talot oli rakennettu kadusta alaspäin viettävään rinteeseen.

Ajoin mustalla farmarimersulla pihan toisesta päästä sisään parkkialueelle, joka oli hieman alempana kuin katu. Pidin Glockin reiden ja penkin välissä. Terolla oli Walther sylissään.

Vaimoni ja kaksi poikaani nukkuivat takapenkillä. He olivat tietysti olleet mökillä mukanamme.

Olimme asuneet vaimoni kanssa vuosia yhdessä, mutta häitä oli vietetty vain pari viikkoa aiemmin. Samana päivänä, jona olin puukottanut kerholaista.

Katseeni kiersi parkkipaikalla. Yritin etsiä autoja, jotka eivät kuuluneet pihaan. Sellaisia, joissa olisi ikkuna raollaan tai ikkunat huurussa. Tai pakettiautoa.

Mitään poikkeavaa ei näkynyt.

Peruutin Mersun perän aivan kotirappumme alaovea vasten. Tavaraa oli paljon. Lapset piti kantaa sisään, ehkä vaimokin.

Pihalla oli hiljaista. Menin rappuun ja lähetin hissin tyhjänä ylös. En sytyttänyt valoja. Kiersin rappuja pitkin ylimpään kerrokseen. Tero jäi odottamaan alaovelle.

Mitään ei näkynyt, joten tulin hissillä alas. Veimme pojat, vaimon ja tavarat kotiin.

Peittelin lapset sänkyyn ja annoin vaimolle pusun.

– Tulen puolen tunnin päästä takaisin, sanoin. Mersu oli Teron, mutta hänen korttinsa oli mennyt hyllylle pari kuukautta aikaisemmin. Veisin hänet kotiin.

– Ok, vaimo sanoi. – Tuo maitoa samalla.

Lupasin tuoda.

Tilanne ei ollut mitenkään ohi. Lähetimme pimeässä rappukäytävässä hissin tyhjänä alas. Hiivimme rappusia pitkin aseet kädessä kuin elokuvissa. Toinen suojasi, toinen eteni. Valoja ei tietenkään sytytetty.

Katselimme hetken lasioven läpi pihalle. Ketään ei vieläkään näkynyt.

Avasimme ulko-oven. Hiljaista edelleen. Ehkä jengiläiset olivat sittenkin väsyneitä viikonloppuna vietetyistä Cannonballin 20-vuotisjuhlista. Nyt oli jo tiistai. Mökille oli menty nimenomaan juhlien takia.

Mersu oli rapun edessä. Vaimoni Fiat seisoi parkkiruudussa kymmenen metrin päässä.

– Katsotaan, onko vaimon autossa pommi, heitin puolittaisena vitsinä naurahtaen päälle. Klikkasin Fiatin avaimen kaukosäätimellä ovet auki ja kiinni. Auton vilkut välähtivät.

Samalla hetkellä autokatoksessa alkoi liikkua useampi hahmo. En nähnyt tarkkaan, koska pihlaja peitti osan katoksesta.

Yritin huutaa Terolle varoitusta, mutta suustani ei tullut sanoja vaan vain epämääräisiä ääniä. Tero luki tilanteen samoin ja sukelsi Mersun taakse piiloon.

Lähdin itse nopeasti takaisin rapun ovelle, mutta se on lukossa.

Kaksi laukausta osui autoon. Siihen paikkaan, jossa juuri äsken seisoin. Hyppäsin pienen metallikaiteen yli ja juoksin kohti talon nurkkaa. Luodit osuivat metalliin aivan takanani.

Pääsin turvaan talon kulman taakse. Kurkistin nopeasti, oliko Teroon osunut. Hän katsoi juuri Mersun keulan yli katoksen suuntaan, kun luoti osui Mersuun lävistäen konepellin.

Otin Glockin taskusta ja tähtäsin katoksen suuntaan. Siellä ei näkynyt enää ketään, kuulin juoksuaskeleita.

Tero nousi varovasti auton takaa. Kävelin vaistomaisessa kyyryssä autolle ja pyysin Terolta avaimia, koska auto oli hänen. Avaimet olivat kuitenkin minulla. En ajatellut selkeästi.

Emme sanoneet sanaakaan vaan hyppäsimme autoon. Turbodiesel pölläytti sankan nokipilven ilmoille. Leveät kumit vinkuivat, kun Mersu lähti sivuluisussa rapun edestä.

Huomasin keltaisen VW Polon tulevan vastaan kauempaa parkkipaikan toiselta laidalta.

Tunnistimme molemmat auton ja kuljettajan, Brutsku Cannonballista.

Autot lähestyivät.

– Aja päin, Tero huusi.

Sekunnin sadasosan mietin samaa, mutta päästin Brutskun karkuun. Vastapäisellä parkkipaikalla kaasutti Viikin suuntaan siniharmaa Nissan. Erotin, että kyydissä on kaksi henkilöä, mutta kasvoja ei näkynyt.

Saavutimme romunissanin muutaman sadan metrin takaa-ajon jälkeen. Apukuskin puolelta työntyi ulos miehen yläkeho ja aseen suuliekit välähtivät.

Ajoin Mersun sellaiseen katveeseen kuskin puolelle, ettei apumiehen puolelta pystynyt ampumaan. Tulitus loppui.

Pysyin Nissanin puskurissa kiinni, kun se kääntyi rampista Itäväylälle kohti Helsinkiä. Apukuski nousi taas ikkunasta ja ampui. En osannut sanoa, osuiko autoon. Ei ainakaan minuun, Teroon tai etulasiin. Väistin taas vasemmalle puolelle. Tero avasi Mersun molemmat etuikkunat keskikonsolin sähkönapeilla ja tulitti takaisin.

Ruudinsavu haisi vedosta huolimatta. Tai pikemminkin tuoksui.

Otin Glockin reiteni alta. Työnsin vasemman käteni ikkunasta ulos ja tähtäsin tuulilasin läpi. Laukaisin kahdesti. Nissanin takalasi putosi. Sirpaleita ropisi pitkin Itäväylää.

Tilanne oli aika lailla muuttunut siitä, kun kahdeksan vuotta aikaisemmin puin Cannonball MC:n jengiliivit.

Alkusanat

Tämä kirja ei ole fiktiota, vaikka alku sellaiselta saattaa vaikuttaa. Tapahtumat Herttoniemessä, Itäväylällä ja vielä Viipurinkadun tallilla ovat totta. Moni ihminen, myös minä, päätyi niistä vuosiksi vankilaan.

Tämä kirja on tositarina espoolaisen pojan kehityksestä junnugangstasta täysveriseksi rosvoksi. Työnimenä oli Elämäni gangsterina.

Älä pelästy. En ole tullut uskoon. En saarnaa mistään vaan kerron asioista, niin kuin ne itse koin.

Toki tässä vaiheessa on heti syytä todeta kaikille kirjaa lukeville poliiseille ja syyttäjille, että jos tähän teokseen vedotaan jossain jengioikeudenkäynnissä, niin tulen todistamaan tarinoiden olevan puhdasta fiktiota. Kaikki kirjan tarinat ovat siis joko faktaa tai fiktiota täysin riippuen siitä, onko tarinasta haittaa minulle tai muille.

Vaikka Cannonball-jäsenet yrittivät tappaa minut, en kirjoittanut kirjaa kostoksi. Jos tai kun loukkaan joitain henkilöitä, voivat he puolustautua sanomalla, että kirjan tapahtumien yhtymäkohdat todellisiin ihmisiin ovat täysin sattumanvaraisia.

Periaatteisiini ei kuulu rottailu edes rottia vastaan. Joitain tapahtumia käsitellään erikseen tuomiolauselmamuodossa, joissa en ota kantaa paljoakaan siihen, miten asiat ovat oikeasti menneet. Joitain asioita en voi kirjassa käsitellä lainkaan, koska niistä voisi aiheutua oikeudellisia tai veroseuraamuksia itselleni tai muille.

Minut on tuomittu muun muassa törkeästä huumausainerikoksesta, törkeästä kiristyksestä, törkeästä pahoinpitelystä, vahingonteoista ja tapon yrityksistä sekä lukuisista eri talousrikoksista, pienemmistä aina miljoonapetoksiin ja veronkiertoon.

Olen ollut vankilassa tuosta toukokuusta 2011. Vaikka tuo tiedotusvälineiden ”Suomen rajuimmaksi välienselvittelyksi” kuvaama tapaus – no joo, toimittajat eivät sillä kertaa olleet kyllä pahasti pielessä – toi minulle vajaan kolmen vuoden tuomion, niin vanhoja juttuja oli rästissä. Kokonaistuomioni oli noin kahdeksan vuotta vankeutta. Kun rikoksenuusija istuu kaksikolmasosaa, todellista vankila-aikaa kertyi noin viisi vuotta.

Kirjoittaminen alkoi Vantaan vankilassa tutkintavankina 2012. Sain kirjoituskoneen ja naputtelin huvikseni muutaman arkin. Kysyin huumejutusta tutkintavankina istuvalta vanhemmalta hörhöltä, onko tekstissä viihdearvoa.

– Kyllä, hän sanoi.

Olin samaa mieltä.

Hörhö totesi, että kaikki loistavat kirjailijat ovat vitun pahoja narsisteja, joten uskoin omaavani loistavat edellytykset tulla loistavaksi kirjailijaksi.

Kirjaa on kirjoitettu myös Sörkassa, jonne Crime Timen äijät järjestivät kirjoituskoneen, kun edes he eivät saaneet käsialastani selvää. Istuin jonkun kuukauden Riksussa, mutta siellä sananvapauden rajat tulivat vastaan. Gangsteritalossa ei kirjaa kirjoiteta.

Aivan oikein, tämä kirja on kirjoitettu kirjoituskoneella. Vankilassa ei saa käyttää tietokonetta. Kalle Päätalokin sentään Wikipedian mukaan kirjoitti romaanejaan jo vuonna 1986 tietokoneella. Omalle sivulleni voi lisätä, että Marko Lönnqvist naputteli kirjan viimeiset rivit vuonna 2015 Brotherin sähkökojeella.

Mutta miksi kirjoitin kirjan? Tekstiä käsitellyt dekkarikirjailija ja Maikkarin rikostoimituksen pomo Jarkko Sipilä puhui jostain yhteiskunnallisesta merkityksestä ja siitä, että kirja olisi tärkeä kuvaus jengin sisäpiiristä. Hänkin ymmärsi sen, etten voinut kaikkea kertoa.

Syitä kirjan kirjoittamiseen oli kaksi. Ensinnäkin vankilassa on helvetin tylsää. Tässä oli tekemistä. Ankeassa sellissä voi muistella hyviä aikoja. Niitä...