Glen Cook
Varjot pitenevät
Musta komppania 2
Alkuteos: Shadows Linger
Copyright © 1984 by Glen Cook
Published in agreement with the author, c/o BAROR INTERNATIONAL, INC., Armonk, New York, U.S.A.
ISBN 978-952-5722-32-1 nid.
ISBN 978-952-5722-33-8 epub
Käännös: Markus Harju
Kansi ja kuvitus: Petri Hiltunen
EPUB ja taitto: Erkka Leppänen
Kustantaja: Vaskikirjat
www.vaskikirjat.fi
Omistettu David G. Hartwellille, jota ilman ei olisi Swordbeareria, Dread Empirea tai Starfishereitä.
Henkilöt
Musta Komppania
Upseerit:
Aliupseerit:
Velhot:
Sotilaat:
Kataja
Yläkaupunki:
Ryteikkö:
Pohjoisen imperiumi
Kaapatut:
Ensimmäinen luku:
Kataja
Jokainen ihminen on tuomittu jo syntyessään, niin viisaat sanovat. Kaikki imevät Kuoleman nisää.
Kaikki kumartavat tuon Hiljaisen monarkin edessä. Tuo Varjoisa ruhtinas nostaa sormeaan. Höyhen leijailee maahan. Hänen laulussaan ei ole kohtuutta. Hyvät lähtevät nuorina. Pahat menestyvät. Hän on Kaaoksen lordien kuningas. Hänen henkäyksensä vaientaa jokaisen sielun.
Löysimme Hänen palvonnalleen kauan sitten omistautuneen kaupungin, joka kuitenkin on nyt jo niin vanha, että on kadottanut vakaumuksensa. Hänen jumaluutensa synkkä majesteettisuus on rispaantunut, kaikki muut ovat sen unohtaneet paitsi ne, jotka elävät hänen varjossaan. Katajaa kuitenkin uhkasi välittömämpi pelko, haamu menneisyydestä, joka tihkui nykypäivään kaupungin yllä häämöttävältä vuorenrinteeltä. Ja sen vuoksi Musta komppania sinne meni, tuohon outoon kaupunkiin kaukana Ladyn imperiumin rajojen ulkopuolella... Mutta tämä ei ole tarinan alku. Alussa olimme kaukana muualla. Vain kaksi vanhaa ystävää ja kourallinen miehiä, jotka tapasimme myöhemmin, kohtasivat varjon kasvotusten.
Toinen luku:
Lovi, tienvarressa
Lasten päät ponnahtivat heinikosta kuin murmeleilla. He tarkkailivat lähestyviä sotilaita. Poika kuiskasi: “Heitä täytyy olla ainakin tuhat.” Kolonna ulottui pitkälle kaukaisuuteen. Sen nostattama tomu leijaili ylös kaukaisen kukkulan rinnettä. Valjaiden natina ja kalina kuuluivat hetki hetkeltä kovempina.
Päivä oli kuuma. Lapset hikoilivat. Heidän ajatuksensa harhailivat läheiseen puroon ja pulahdukseen suvannossa, jonka he olivat siitä löytäneet. Mutta heidät oli lähetetty vahtimaan tietä. Huhujen mukaan Lady aikoi murskata Loven maakunnassa uudelleen nousseen kapinaliikkeen.
Ja sieltä sotilaat nyt tulivat. Lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuimat, karskin näköiset miehet. Veteraanit. Selvästi tarpeeksi vanhoja ollakseen olleet mukana luomassa kapinallisia kuusi vuotta sitten kohdannutta katastrofia, joka neljännesmiljoonan muun miehen muassa oli vienyt lasten isän.
“Nuo ovat ne!” poika henkäisi. Hänen ääntään sävyttivät pelko ja ällistys. Siitä kuulsi läpi myös vastahakoinen kunnioitus. “Tuo on Musta komppania.”
Tyttö ei ollut yhtäläinen asiantuntija vihollisen suhteen. “Mistä sinä sen tiedät?”
Poika osoitti suurella kimolla ratsastavaa karhua mieheksi. Tällä oli hopeanvivahteiset hiukset. Miehen olemus kertoi hänen olevan tottunut johtamaan. “Tuo on se, jota kutsutaan Kapteeniksi. Pieni, musta mies hänen vierellään on velho nimeltä Yksisilmä. Näetkö hänen hattunsa? Siitä hänet tuntee. Heidän takanaan tulevien täytyy olla Elmo ja Luutnantti.”
“Onko heillä mukanaan ketään Kaapatuista?” Tyttö kohottautui korkeammalle nähdäkseen paremmin. “Missä muut kuuluisuudet ovat?” Hän oli nuorempi sisarus. Poika piti kymmenvuotiaana itseään jo Valkoisen ruusun sotilaana.
Hän kiskaisi siskonsa alas. “Tyhmä! Tahdotko heidän näkevän sinut?”
“Entä jos näkevätkin?”
Poika hymyili ivallisesti. Sisko oli uskonut heidän Nätti-setäänsä, kun tämä oli sanonut, ettei vihollinen satuttaisi lapsia. Poika inhosi setäänsä. Sillä miehellä ei ollut sisua.
Kenelläkään Valkoiselle ruusulle vannoutuneella ei ollut sisua. He vain leikkivät taistelevansa Ladya vastaan. Satunnaisen lähetin väijyttäminen oli uskaliainta, mihin he ryhtyivät. Vihollisella sentään oli rohkeutta.
He olivat nähneet sen, mitä heidät oli lähetetty näkemään. Poika kosketti tytön rannetta. “Mennään.” He kipittivät ruohikon halki kohti metsäistä joenuomaa.
Heidän tielleen lankesi varjo. He katsoivat ylös ja kalpenivat. Kolme ratsastajaa katsoi alas heihin. Poika töllisteli suu auki. Kukaan ei olisi voinut livahtaa heidän edelleen huomaamatta. “Peikko!”
Pieni sammakonkasvoinen mies kolmikon keskellä virnisti. “Palveluksessanne, poikaseni.”
Poika oli kauhuissaan, mutta hänen mielensä toimi yhä. Hän huusi: “Juokse!” Jos edes toinen heistä pääsisi pakenemaan...
Peikko teki kädellään pyöreän eleen. Hänen sormiensa lomaan syttyi kalpea, vaaleanpunainen tuli. Hän teki heittoliikkeen. Poika kaatui taistellen näkymättömiä siteitä vastaan kuin hämähäkinverkkoon juuttunut kärpänen. Hänen sisarensa uikutti tusinan jalan päässä.
“Noukkikaa matkaan”, Peikko sanoi tovereilleen. “Heillä luulisi olevan kiinnostavaa kerrottavaa.”
Kolmas luku:
Kataja: Rautalilja
Lilja sijaitsee Kukkaiskadulla Ryteikön, Katajan viheliäisimmän slummin, sydämessä, missä kuoleman maku viipyy kaikkien kielellä ja missä väki arvostaa elämää vähemmän kuin tuntia lämmössä tai kunnollista ateriaa. Sen etuseinä nojaa vasten oikeanpuoleista naapurirakennusta hakien siitä tukea kuin joku Liljan omista juopuneista asiakkaista. Sen takaosa kallistuu vastakkaiseen suuntaan. Sen raakapuisessa julkisivussa on lahoutumisen muodostamia harmaita, spitaalisia läiskiä. Sen ikkunat on laudoitettu puunpalasilla ja väliin jäävät raot tilkitty lumpuilla. Sen katto on täynnä aukkoja, joiden läpi tuuli ujeltaa ja vihmoo puhaltaessaan Wolanderien vuoristosta. Jäätiköt kimaltavat noilla vuorilla jopa kesäpäivinä kuin kaukaiset hopeasuonet.
Merituulet eivät ole juuri sen parempia. Ne tuovat mukanaan nihkeän koleuden, joka jäytää luita ja lähettää jäälautat harhailemaan sataman edustalle.
Wolanderien rosoiset käsivarret kurottavat merta kohti, reunustavat Jokilaitureita ja sulkevat kaupungin ja sataman kämmentensä sisään. Kaupunki kyyhöttää joen yllä ja ryömii ylös rinteitä sen molemmin puolin.
Katajassa varallisuus kipuaa ylöspäin ja kauas joesta. Silloin kun Ryteikön väki nostaa katseensa ylös kurjuudestaan, se näkee yläpuolellaan varakkaiden kodit, joiden asukkaat tuijottavat toisiaan nenät pystyssä laakson vastakkaisilta puolilta.
Yhä korkeammalla kaksi linnaa kruunaa vuorenharjanteita. Eteläisellä harjanteella seisoo Ikivalli, Katajan herttuoiden perintölinnake. Ikivalli on häpeällisen rappeutuneessa kunnossa. Lähes kaikki Katajan rakennukset ovat.
Alarinteeseen Ikivallista sijaitsee Luostari, Katajan hengellisen elämän keskus, jonka alla ovat Katakombit. Kuolleitten kaitsijat vartioivat niissä lepäävää puoltasataa sukupolvea, jotka odottavat Matkaanlähdön päivää.
Pohjoisharjanteella seisoo keskeneräinen linnake, jota kutsutaan vain mustaksi linnaksi. Sen arkkitehtuuri on vierasta. Groteskit hirviöt irvistelevät sen muureilta. Käärmeet kiemurtavat sen seinillä jähmettyneessä tuskassaan. Obsidiaaninkaltaisessa rakennusaineessa ei ole saumoja. Ja linna kasvaa.
Katajan väki ei ole huomaavinaan linnan olemassaoloa tai sen kasvamista. He eivät halua tietää, mitä siellä ylhäällä tapahtuu. Heillä on harvoin aikaa keskeyttää selviytymiskamppailunsa nostaakseen katseensa niin korkealle.
Neljäs luku:
Väijytys Lovessa
Nostin seiskan, pöytäsin, heitin kolmosen pois ja tuijotin yksinäistä ässääni. Vasemmalla puolellani Koronkiskuri mutisi: “Se oli siinä. Seuraavalla katkeaa.”
Katsoin häntä uteliaana. “Mikä sinut noin saa sanomaan?”
Hän nosti, kirosi ja heitti kortin pois. “Kasvosi alkavat muistuttaa vainajan kasvoja, kun olet valmis tappoiskuun, Puoskari. Se ulottuu silmiisi asti.”
Nekku nosti, kirosi ja heitti viitosen pois. “Hän on oikeassa, Puoskari. Muutut niin vaikeasti luettavaksi, että olet luettavissa. Anna tulla nyt, Otto.”
Otto katsoi kättänsä ja sitten pöydällä olevia kortteja kuin olisi kyennyt manaamaan itselleen voiton tappion hampaista. Hän nosti. “Paskat.” Hän heitti pois nostamansa kuvakortin. Näytin heille ässäni ja kahmaisin voittopottini.
Nekku katseli olkani ylitse Oton kerätessä kortteja. Hänen silmänsä olivat kovat ja kylmät. “Mitä?” kysyin.
“Isäntämme kerää rohkeuttaan. Etsii keinoa livahtaa ulos varoittamaan niitä.”
Käännyin. Muut seurasivat esimerkkiäni. Yksi toisensa jälkeen tavernanpitäjä ja hänen asiakkaansa laskivat katseensa ja käpertyivät itseensä. Kaikki muut paitsi pitkä, tumma mies, joka istui yksinään tulipesän luomissa varjoissa. Hän iski silmää ja nosti tuoppiaan kuin ehdottaakseen maljaa. Mulkaisin häntä. Hän vastasi siihen hymyllä.
Otto jakoi kortit.
“Satayhdeksänkymmentäkolme”, sanoin.
Nekku rypisti otsaansa. “Piru sinut periköön, Puoskari”, hän sanoi sävyttömästi. Olin laskenut pelaamiamme käsiä. Ne olivat täydellisiä viisariniskuja elämässämme Mustan komppanian veljinä. Olin pelannut yli kymmenentuhatta kättä Lumouksen taistelun jälkeen. Vain jumalat tietävät, kuinka monta ehdin pelata ennen kuin aloin pitää lukua.
“Olisivatko ne haistaneet meidät?” Koronkiskuri kysyi. Hänen hermonsa olivat kireällä. Odottaminen aiheuttaa sellaista.
“En keksi, miten olisivat.” Nekku järjesteli kätensä liioitellun huolellisesti. Varma merkki. Hänellä oli kuumat kortit. Tutkin omiani. Kaksikymmentäyksi. Palaisin luultavasti, mutta paras tapa pysäyttää hänet oli... Löin kortit pöytään. “Kaksikymmentäyksi.”
Otto pärskähti. “Senkin huoranpenikka.” Hän laski pöytään kätensä, joka olisi ollut vahva matalalle pyrkiessä. Mutta yhden kuvakortin vuoksi sen summaksi tuli kaksikymmentäkaksi. Nekulla oli kolme ysiä, ässä ja kolmonen. Kahmin taas potin virnistellen.
“Jos voitat vielä seuraavankin, me tutkimme hihasi”, Koronkiskuri murisi. Keräsin kortit ja aloin sekoittaa.
Takaoven saranat narahtivat. Kaikki jähmettyivät tuijottamaan keittiön ovea. Sen takana liikkui miehiä.
“Sonni! Missä helvetissä sinä olet?”
Tavernanpitäjä katsoi Nekkua tuskaisen näköisenä. Nekku antoi hänelle hyväksyvän merkin. Isäntä huudahti: “Täällä näin, Nätti.”
Nekku kuiskasi: “Jatkakaa peliä.” Aloin jakaa.
Keittiöstä tuli nelisenkymmentävuotias mies. Häntä seurasi jokunen muu. Kaikilla oli yllään täplikkään vihreät asut. Heillä oli jouset selässään. Nätti sanoi: “Heidän on täytynyt napata kakarat. En tiedä miten, mutta...” Hän näki Sonnin silmissä jotakin. “Mikä hätänä?”
Olimme pelotelleet Sonnia riittävästi. Hän ei antanut meitä ilmi.
Viritin jousiputkeni pitäen katseeni korteissani. Kumppanini tekivät samoin. Koronkiskuri heitti nostamansa kortin, kakkosen, pois. Yleensä hän pyrkii tähtäämään matalalle. Hänen hermostuneisuutensa näkyi hänen pelissään.
Nekku nappasi poisheitetyn kortin ja pöytäsi ässästä, kakkosesta ja kolmosesta muodostuvan suoran. Hän heitti kasin pois.
Eräs Nätin seuralaisista kitisi: “Minähän sanoin, ettei pitäisi lähettää penskoja.” Kuulosti siltä kuin vanhaan kiistaan olisi puhallettu uutta henkeä.
“En kaipaa mitään minähän-sanoin -puheita”, Nätti ärähti. “Sonni, laitoin sanan kiertämään kokoontumisesta. Meidän täytyy hajaantua.”
“Emme me tiedä mitään varmuudella, Nätti”, toinen vihreäpukuisista miehistä sanoi. “Tiedäthän sinä lapset.”
“Huijaat itseäsi. Ladyn hurtat ovat kintereillämme.”
Kitisijä sanoi: “Minähän sanoin, ettei olisi pitänyt iskeä...” Hän vaikeni tajutessaan, hetkeä liian myöhään, että läsnä oli muukalaisia, että kaikki vakioasiakkaat näyttivät kuin aaveen nähneiltä.
Nätti alkoi vetää miekkaansa esiin.
Heitä oli yhdeksän, jos mukaan laskettiin Sonni ja muutama asiakas, jotka päättivät sekaantua tapahtumiin. Nekku kaatoi korttipöytämme. Laukaisimme jousiputkemme. Neljä myrkkynuolta singahti salin poikki. Vedimme miekkamme esiin.
Se kesti vain muutaman sekunnin.
“Kaikki kunnossa?” Nekku kysyi.
“Sain naarmun”, Otto sanoi. Tarkistin sen. Ei syytä huoleen.
“Takaisin tiskin taakse”, Nekku sanoi Sonnille, jonka hengen hän oli säästänyt. “Loput teistä, siistikää tämä paikka. Koronkiskuri, vahdi heitä. Tapa heidät, jos he edes ajattelevat harhautuvansa ruodusta.”
“Mitä minä teen ruumiille?”
“Viskaa ne kaivoon.”
Nostin pöydän taas pystyyn, istuuduin ja avasin taitellun paperin. Siihen oli listattu Loven kapinallisten komentoketju. Vedin Nätin nimen ylitse. Se oli listan keskipaikkeilla. “Sonni”, sanoin. “Tule tänne.”
Kyyppari lähestyi minua samalla innolla kuin pieksemistä odottava koira.
“Ole rauhassa. Selviät kyllä tästä. Jos teet yhteistyötä. Kerro, keitä nuo miehet olivat.”
Hän kierteli ja kaarteli. Ennustettavasti.
“Vain nimet”, sanoin. Hän katsoi paperia otsaansa rypistäen. Hän ei osannut lukea. “Sonni? Kaivossa on ahdasta uida ruumiiden seassa.”
Hän nielaisi ja silmäsi huonetta. Vilkaisin tulipesän vierellä istuvaa miestä. Tämä ei ollut liikkunut paikaltaan kahakan aikana. Hänen katseensa oli edelleen ilmeisen välinpitämätön.
Sonni nimesi nimiä.
Osa oli listallani ja osa ei ollut. Niiden, jotka eivät olleet, oletin olleen keihäänkantajia. Lovi oli tiedusteltu tarkkaan ja huolella.
Viimeinen ruumis poistui rakennuksesta. Annoin Sonnille pienen kultarahan. Hän toljotti sitä silmät selällään. Hänen asiakkaansa loivat häneen vihamielisiä katseita. Virnistin. “Tarjoamistasi palveluksista.”
Sonni kalpeni ja tuijotti kolikkoa. Se oli kuoleman suudelma. Asiakkaat kuvittelisivat hänen auttaneen väijytyksen järjestämisessä. “Olet nalkissa”, kuiskasin. “Tahdotko selvitä tästä hengissä?”
Hänen katseessaan oli pelkoa ja vihaa. “Keitä te helvetin tyypit olette?” hän tivasi karkealla kuiskauksella.
“Musta komppania, Sonni. Musta komppania.”
En tiedä, kuinka hän sen teki, mutta hän onnistui kalpenemaan entisestään.
Viides luku:
Kataja: Marron Shed
Päivä oli kylmä, harmaa ja nihkeä, utuinen sekä pilvien tummentama. Keskustelu Rautaliljassa koostui kituliaan tulen äärellä päästetyistä yksitavuisista ärähdyksistä.
Sitten vihmova sade lankesi ja veti maailman verhot tiukasti kiinni. Ruskeat ja harmaat hahmot laahustivat lannistuneesti pitkin likaista, mutaista katua. Päivä oli repäisty täysikokoisena epätoivon kohdusta. Sisällä Liljassa Marron Shed nosti katseensa kupin hinkkaamisensa parista. Pölynehkäisyksi hän sitä kutsui. Kukaan ei käyttänyt hänen kehnoja kivikuppejaan, sillä kukaan ei ostanut hänen halpaa, hapanta viiniään. Kenelläkään ei ollut siihen varaa.
Lilja sijaitsi Kukkaiskadun eteläisellä reunalla. Shedin tiski oli ovea kohti, kaksikymmentä jalkaa salin varjoissa. Pienten pöytien lauma, jokainen ympäröitynä huterien jakkaroiden pesueellaan, muodosti vaarallisen sokkelon ulkoa auringonvalosta saapuvalle asiakkaalle. Puoli tusinaa karkeasti veistettyä tukipilaria toimi lisäesteenä. Kattoparrut olivat liian matalalla pitkälle miehelle. Lattialankut olivat halkeilleet, vääntyneet, ja ne narisivat. Mikä tahansa niille kaadettu valui alamäkeen.
Seinät oli koristeltu asiakkaiden aikoinaan jättämillä menneiden aikojen rojulla, sälällä ja muistoesineillä, joilla ei ollut merkitystä kenellekään tänä päivänä sisään astuvalle. Marron Shed oli liian laiska pyyhkiäkseen niistä pölyjä tai ottaakseen niitä alas.
Sali kulki L-kirjaimen muotoisena ohi hänen tiskinsä päädyn ja tulisijan, jonka ääressä parhaat pöydät olivat. Ylös huoneisiin johtavat portaat sijaitsivat syvimmissä varjoissa tulisijan tuolla puolen, jaardin verran keittiön ovesta.
Tuohon synkkään labyrinttiin saapui pieni, luihunoloinen mies. Tämä kantoi puunsäleiden nippua. “Shed? Voinko?”
“Helvetti. Mikset voisi, Asa? Kaikki me siitä hyödymme.” Tuli oli hiipunut harmaaksi tuhkapeitteeksi.
Asa kipitti tulisijan luo. Siellä istuva joukko antoi hänelle jurosti tilaa. Asa asettui Shedin äidin viereen. Vanha June oli sokea. Tämä ei kyennyt erottamaan, kuka mies oli. Asa laski pinon jalkoihinsa ja alkoi kohentaa hiiliä.
“Eikö satamasta löytynyt tänään mitään?” Shed kysyi.
Asa pudisti päätään. “Mitään ei tullut. Mikään ei lähde. Siellä oli tarjolla töitä vain viidelle. Vankkurien purkamista. Porukka tappeli siitä.”
Shed nyökkäsi. Asa ei ollut mikään taistelija. Asa ei myöskään ollut mieltynyt rehelliseen työhön. “Kullanmuru, tuo Asalle ryyppy.” Shed viittoi puhuessaan. Hänen tarjoilijatyttönsä vei kolhuisen tuopin tulen ääreen.
Shed ei pitänyt pienestä miehestä. Tämä oli hiippari, varas, valehtelija ja siipeilijä – juuri sitä tyyppiä, joka myisi siskonsa parista kuparigerssistä. Ruikuttaja, marisija ja pelkuri. Miehestä oli kuitenkin muodostunut hanke Shedille, joka olisi itsekin tarvinnut almuja. Asa oli yksi kodittomista, joiden Shed salli yöpyä salin lattialla, kunhan nämä toivat puuta tulta varten. Se, että hän antoi kodittomien vallata lattian, ei tuonut rahaa kassalippaaseen, mutta se takasi edes hieman lämpöä Junen kihtisille luille.
Ilmaisen puun löytäminen talvisessa Katajassa oli hankalampaa kuin töiden löytäminen. Asan vakaumus välttää rehellistä työtä huvitti Shediä.
Tulen rätinä mursi hiljaisuuden. Shed laittoi likaisen rättinsä sivuun. Hän meni seisomaan äitinsä taakse ja ojensi käsiään kohti lämpöä. Hänen kynsinauhojaan alkoi särkeä. Hän ei ollut tajunnutkaan, kuinka kylmissään oli.
Talvesta tulisi pitkä ja kylmä. “Asa, onko sinulla jokin tietty paikka, mistä hankit aina puuta?” Shedillä ei ollut varaa lämmitykseen. Näinä päivinä polttopuu laivattiin Laitureille kaukaa yläjuoksulta. Se oli kallista. Hänen nuoruudessaan...
“Ei.” Asa tuijotti liekkeihin. Mäntyinen tuoksu levisi Liljaan. Shed oli huolissaan savupiipustaan. Jälleen yksi mäntyhaketalvi, eikä piippua ollut nuohottu. Nokipalo voisi koitua hänen tuhokseen.
Asioitten täytyi kääntyä pian paremmiksi. Hän oli kuilun reunalla, korviaan myöten veloissa. Hän oli epätoivoinen.
“Shed.”
Shed katsoi pöytien suuntaan kohti ainoaa maksavaa asiakastaan. “Korppi?”
“Viitsisitkö täyttää kuppini?”
Shed haki Kullanmurua katseellaan. Tämä oli kadonnut. Hän kirosi vaimeasti. Huutamisesta ei ollut hyötyä. Tyttö oli kuuro ja tarvitsi merkkikieltä viestiäkseen. Kun Korppi oli ehdottanut hänelle tytön palkkaamista, Shed oli ajatellut kuurouden olevan etu. Liljassa kuiskittiin lukemattomia salaisuuksia. Hän oli tuuminut kenties useampienkin kuiskijoiden saapuvan, mikäli nämä voisivat puhua vailla pelkoa tulla kuulluksi.
Shed nyökäytti päätään ja haki Korpin kupin. Hän ei pitänyt Korpista. Osittain se johtui siitä, että Korppi oli menestynyt Asan pelissä. Korpilla ei ollut mitään selkeää tulonlähdettä, mutta silti tällä oli aina rahaa. Toinen syy oli se, että Korppi oli nuorempi, kovapintaisempi ja terveempi kuin Liljan tyypilliset asiakkaat. Korppi oli poikkeama. Lilja sijaitsi Ryteikön alimmassa päässä, lähellä joenrantaa. Se veti luokseen kaikki juopot, puhkikuluneet huorat, huumehörhöt, irtolaiset ja muun ihmishylkytavaran, joka ajautui viimeiseen suvantoon ennen kuin pimeys korjasi heidät pois. Toisinaan Shed tuskaili ja pelkäsi, että hänen kallis Liljansa oli vain viimeinen pysähdyspaikka.
Korppi ei kuulunut sinne. Tällä olisi ollut varaa parempaan. Shed toivoi, että olisi rohjennut heittää miehen ulos. Korppi sai hänen ihonsa kananlihalle vain istumalla siellä nurkkapöydässään, kuolleiden silmien hakatessa epäilyksen rautanauloja keneen tahansa, joka astui krouviin sisään. Korppi siisti loputtomiin kynsiään partaveitsenteräväksi hiomallaan veitsellä ja lausui muutaman kylmän, tunteettoman sanasen aina, kun jonkun päähän juolahti yrittää raahata Kullanmuru yläkertaan... Shed ei käsittänyt sitä. Korppi puolusti tyttöä kuin tämä olisi ollut hänen neitsyttyttärensä, vaikka heidän välillään ei ollut mitään selkeää sidettä. Mitä helvetin tarkoitusta varten tavernalutka sitten muka oli?
Shed värähti ja työnsi asian mielestään. Hän tarvitsi Korppia. Tarvitsi jokaista maksavaa vierasta, jonka vain sai. Hän eli rukousten varassa.
Hän tarjoili viinin. Korppi pudotti kolme kolikkoa hänen kämmenelleen. Yksi niistä oli hopealeva. “Herra?”
“Hanki tänne kunnollista polttopuuta, Shed. Pysyisin ulkona, jos tahtoisin jäätyä.”
“Kyllä, herra!” Shed meni ovelle ja kurkisti kadulle. Lathamin puuaitaus oli vain korttelin päässä.
Tihku oli muuttunut jäiseksi sateeksi. Liejuiselle kadulle oli alkanut muodostua routaa. “Ennen pimeää tulee lunta”, hän sanoi suuntaamatta sanojaan erityisesti kenellekään.
“Sisään tai ulos”, Korppi ärähti. “Älä haaskaa täällä vielä olevaa lämpöä.”
Shed livahti ulos. Hän toivoi ehtivänsä Lathamin luo ennen kuin kylmyys alkaisi tehdä kipeää.
Jäisessä sateessa häämötti hahmoja. Toinen niistä oli jättiläinen. Molemmat olivat kyyristyneet etukumaraan ja käärineet rättejä kaulojensa ympärille estääkseen jäätä valumasta kauluksista selkään.
Shed ryntäsi takaisin Liljaan. “Menen ulos takakautta.” Hän viittoi: “Kullanmuru, menen ulos. Et ole sitten nähnyt minua aamun jälkeen.”
“Krage?” tyttö viittoi.
“Krage”, Shed myönsi. Hän säntäsi keittiöön, nappasi kuluneen takkinsa naulasta ja kiemurteli sen sisään. Hän tumpeloi ovensäpen kanssa kahdesti ennen kuin sai sen paikoiltaan.
Kun hän nojautui vasten kylmyyttä, häntä oli tervehtimässä ilkeä virnistys, josta puuttui kolme hammasta. Löyhkäävä hengitys hyökkäsi hänen sieraimiinsa. Saastainen sormi tökkäsi häntä rintaan. “Menossa jonnekin, Shed?”
“Terve, Hurme. Vain käymään Lathamin luona hakemassa polttopuuta.”
“Ehei, ei käy.” Sormi työnsi. Shed perääntyi, kunnes oli taas salissa.
Hän kysyi hikoillen: “Maistuisiko kuppi viiniä?”
“Kuinka vieraanvaraista sinulta, Shed. Laita saman tien kolme.”
“Kolme?” Shedin ääni vingahti.
“Älä väitä, ettet tiennyt Kragen olevan matkalla tänne.”
“En tiennyt”, Shed valehteli.
Hurmeen rosohampainen virne kertoi tämän tietävän, että Shed valehteli.
Kuudes luku:
Sekasorto Lovessa
Sitä yrittää parhaansa, mutta aina jotain menee pieleen. Se on elämää. Jos on viisas, siihen varautuu.
Jollakin tavoin joku pääsi livahtamaan Sonnin luota ehkä noin kahdennenkymmenennenviidennen verkkoomme harhailleen kapinallisen myötä, juuri kun todella näytti siltä, että Nätti oli tehnyt meille suuren palveluksen kutsumalla paikallisen hierarkian kokoukseen. Jälkikäteen ajatellen ketään on vaikea syyttää. Me kaikki hoidimme hommamme. Mutta sillä on rajansa, kuinka valppaana jaksaa pysyä pitkittyneen hermopaineen alaisena. Kadonnut mies suunnitteli pakoaan luultavasti tuntikausia. Emme huomanneet hänen puuttumistaan pitkään aikaan.
Nekku hoksasi asian. Hän viskasi korttinsa pöydälle pelaamansa käden päälle ja sanoi: “Meillä on miesvaje, joukot. Yksi noista sikopaimenista puuttuu. Pieni kaveri, joka näytti sialta.”
Näin puheena olevan pöydän silmäkulmastani. Murahdin. “Olet oikeassa. Perhana. Olisi pitänyt laskea pääluku jokaisen kaivolle tehdyn reissun jälkeen.”
Pöytä oli Koronkiskurin takana. Hän ei kääntynyt. Hän odotti yhden käden ajan ja maleksi sitten Sonnin tiskille ostamaan ruukullisen olutta. Kun hänen jaarittelunsa kiinnitti paikallisten huomion, tein sormillani nopeita merkkejä kuurojen kielellä. “Parasta valmistautua iskuun. He tietävät keitä olemme. Puhuin ohi suuni.”
Kapinalliset tahtoisivat meidät kipeästi. Musta komppania on ansainnut laajalle levinneen maineen menestyksekkäänä kapinallisruton hävittäjänä, missä ikinä sellaista esiintyykin. Vaikka emme olekaan niin häijyjä kuin maineemme antaa olettaa, uutiset saapumisestamme aiheuttavat kauhua siellä, minne ikinä menemmekin. Siellä minne ilmestymme, kapinalliset menevät usein maan alle ja keskeyttävät toimintansa.
Täällä me neljä kuitenkin olimme, erossa kumppaneistamme, ilmeisen tietämättöminä siitä, että meitä uhkasi mikään. Kyllä he yrittäisivät. Kysymys kuuluikin, kuinka lujasti.
Meillä oli kortteja hihoissamme. Emme koskaan pelaa rehdisti, jos voimme välttää sen. Komppanian elämänfilosofiaan kuuluu maksimoida tehokkuus ja minimoida riskit.
Pitkä, tumma mies nousi, jätti varjoisan paikkansa ja hiippaili kohti huoneisiin johtavia portaita. Nekku ärähti: “Vahdi häntä, Otto.” Otto kiirehti miehen perään näyttäen valjulta tämän vanavedessä. Paikalliset katselivat mietteliäinä.
Koronkiskuri käytti merkkikieltä kysyäkseen: “Mitä teemme?”
“Me odotamme”, Nekku sanoi ääneen ja lisäsi merkkikielellä: “Teemme sen, mitä meidät lähetettiinkin tekemään.”
“Ei ole järin hauskaa toimia elävänä syöttinä”, Koronkiskuri elehti takaisin. Hän tarkkaili portaita hermostuneesti. “Valitaan Otolle käsi”, hän ehdotti.
Katsoin Nekkua. Hän nyökkäsi. “Mikä ettei? Anna hänelle vaikkapa seitsemäntoista.” Otto yritti joka kerta ensimmäisenä katkaisua, kun hänellä oli alle kaksikymmentä. Se oli hyvä veikkaus.
Laskin kortit pikaisesti päässäni ja virnistin. Voisin antaa hänelle seitsemäntoista ja jäljelle jäisi yhä tarpeeksi pikkukortteja muodostamaan meille jokaiselle käsi, joka polttaisi hänet. “Anna tänne ne kortit.”
Kävin pakan kiireesti lävitse rakentaen käsiä. “No niin.” Kenelläkään ei ollut isompaa korttia kuin viitonen. Mutta Oton kädessä oli isommat kortit kuin muilla.
Nekku virnisti. “Sillä lailla.”
Ottoa ei kuulunut takaisin. Koronkiskuri sanoi: “Menen ylös katsomaan.”
“Hyvä on”, Nekku vastasi. Hän haki itselleen oluen. Silmäilin paikallisia. He alkoivat saada ajatuksia. Katsoin yhtä heistä ja pudistin päätäni.
Koronkiskuri ja Otto palasivat hetkeä myöhemmin tumman miehen perässä. Tämä palasi varjoihinsa. Koronkiskuri ja Otto näyttivät helpottuneilta. He istuivat alas pelaamaan.
Otto kysyi: “Kuka jakoi?”
“Nekku”, vastasin. “Sinun vuorosi.”
Hän yritti katkaisua. “Seitsemäntoista.”
“Heh-heh-heh”, vastasin. “Paloit. Viisitoista.”
Ja Koronkiskuri sanoi: “Päihitin teidät kummatkin. Neljätoista.”
Ja Nekku: “Neljätoista. Nyt tekee kipeää, Otto.”
Otto vain istui ällistyneenä paikoillaan muutaman sekunnin. Sitten hän sai juonesta kiinni. “Paskiaiset! Te virititte pelin! Turha kuvitellakaan, että aion maksaa...”
“Rauhoitu. Se oli pila, poikaseni”, Nekku sanoi. “Pila. Oli joka tapauksessa sinun vuorosi jakaa.” Kortit kiersivät ja hämärä lankesi. Enempää sissejä ei ilmaantunut. Paikalliset kävivät alati levottomammiksi. Jotkut murehtivat sitä, että olivat myöhässä perheidensä luota. Kuten missä tahansa muuallakin, suurin osa Loven väestä huolehtii vain omista elämistään. Heitä ei kiinnosta, onko niskan päällä Valkoinen ruusu vai Lady.
Vähemmistössä olevat kapinallismieliset huolehtivat sitä, koska isku tulisi. He pelkäsivät joutuvansa vasaran ja alasimen väliin.
Teeskentelimme, ettemme olleet tietoisia tilanteesta.
Nekku viittoi: “Ketkä ovat vaarallisia?”
Neuvottelimme ja valitsimme kolme miestä, jotka saattaisivat aiheuttaa hankaluuksia. Nekku laittoi Oton sitomaan heidät tuoleihinsa.
Paikallisille valkeni, että tiesimme mitä odottaa, että olimme valmistautuneet siihen. Emme odottaneet sitä innolla, mutta olimme valmistautuneet.
Hyökkääjät odottivat keskiyöhön asti. He olivat varovaisempia kuin yleensä kohtaamamme kapinalliset. Kenties maineemme oli liiankin suuri...
He syöksyivät sisään rynnäköllä. Laukaisimme jousiputkemme ja aloimme heiluttaa miekkojamme vetäytyen samalla kauimmaiseen nurkkaan tulisijasta nähden. Pitkä mies katseli välinpitämättömänä.
Kapinallisia oli paljon. Paljon enemmän kuin olimme odottaneet. He jatkoivat sisäänryntäystään ruuhkautuen, törmäillen toistensa tielle ja kiiveten toveriensa ruumiiden ylitse. “Varsinainen ansa”, läähätin. “Heitä täytyy olla ainakin sata.”
“Niinpä”, Nekku sanoi. “Ei näytä hyvältä.” Hän potkaisi miestään nivusiin ja viilsi, kun tämä yritti suojata itseään.
Paikka oli seinästä seinään täynnä sissejä, ja äänestä päätellen ulkona oli vielä helvetin monta lisää. Joku ei tahtonut meidän pääsevän pakoon.
No, siihenhän suunnitelma perustuikin.
Sieraimeni värähtivät. Ilmassa erottui hajua, vain pieni vääryyden häivähdys, hienovarainen pelon ja hien löyhkän alla. “Suojautukaa!” kiljaisin ja kiskaisin tupon märkää villaa vyölläni olevasta pussista. Se löyhkäsi pahemmin kuin liiskattu skunkki. Kumppanini seurasivat esimerkkiäni.
Mies kirkaisi jossakin. Sitten toinen. Äänet kohosivat helvetilliseksi kuoroksi. Vihollisemme säntäilivät ympäriinsä ymmällään ja pakokauhun vallassa. Kasvot vääristyivät tuskasta. Miehiä valahti kiemurteleviksi läjiksi, moni kynsi neniään ja kaulojaan. Pidin huolen siitä, että villa pysyi kasvoillani.
Pitkä, hoikka mies astui varjoistaan. Hän alkoi tyynesti lopettaa sissejä neljätoistatuumaisella hopeisella terällä. Ne asiakkaat hän säästi, joita emme olleet sitoneet tuoleihinsa.
Hän viittoi: “On jo turvallista hengittää.”
“Vahdi ovea”, Nekku komensi minua. Hän tiesi vastenmielisyyteni tämänkaltaista teurastusta kohtaan. “Otto, ota keittiö. Minä ja Koronkiskuri autamme Hiljaista.”
Ulkona olevat kapinalliset yrittivät napata meidät ampumalla nuolia oviaukosta. Heillä ei ollut onnea. Sitten he yrittivät sytyttää paikan tuleen. Sonni sai raivokohtauksen. Hiljainen, yksi Komppanian kolmesta velhosta, joka oli lähetetty Loveen viikkoja etukäteen, tukahdutti tulen mahdillaan. Kapinalliset valmistautuivat vihoissaan piiritykseen.
“Heidän on täytynyt tuoda joka mies koko maakunnasta”, sanoin.
Nekku kohautti harteitaan. Hän ja Koronkiskuri kasasivat ruumiita barrikadeiksi. “Heillä täytyy olla leiri tässä lähellä.” Tietomme Loven sisseistä olivat kattavat. Lady valmistautuu huolella ennen kuin lähettää meidät paikalle. Meitä ei kuitenkaan ollut valmistettu varautumaan näin suureen v...