Steampunk!
Silintereitä ja siipirattaita
Steampunk!
Silintereitä ja siipirattaita
Toimittaneet Anne Leinonen ja Mia Myllymäki
www.osuuskumma.fi
Tampere 2016
1. painos / versio
Kustantaja: Osuuskumma-kustannus
www.osuuskumma.fi
info@osuuskumma.fi
© Osuuskumma ja kirjoittajat 2016
Toimitus: Anne Leinonen ja Mia Myllymäki
Kansi ja kansitaitto: J.S. Meresmaa
Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda, 2016
ISBN 978-952-6642-53-6 (nidottu)
ISBN 978-952-6642-54-3 (ePub)
Sisällys
Esipuhe
Steampunk on ihastuttanut jo vuosia lukijoita, kokijoita ja harrastajia ympäri maailman, eikä sen viehätys ole suinkaan laantumassa – päinvastoin. Osuuskumman ensimmäinen steampunk-antologia Steampunk! Koneita ja korsetteja julkaistiin vuonna 2012. Se oli ensimmäinen lajissaan Suomessa. Höyrykoneet käynnistettiin uudelleen vuonna 2013, kun Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita jatkoi siitä, mihin edellinen jäi. Maailman kaupungit peittyvät höyryihin, ja keksinnöt kammottavat ja ihastuttavat.
Kolmannessa kokoelmassa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita osuuskummalaiset tuovat höyrypunkin Suomeen, juuri kaupungistuvaan valtakuntaan, sotien ja konfliktien runnoman Euroopan keskelle. Suomen historia ja tarusto tarjoavat monia herkullisia tarttumakohtia luoda vaihtoehtohistoriaa ja fantasiaa, jossa uudet, mystiset keksinnöt ja vallankumous mullistavat maailmaa. Tämän kokoelman tarinat maalaavat silmiemme eteen maailman, jossa suomalainen sisu ja rohkeus ajavat kansakuntaa kohti teknologista ylivertaisuutta ja keksimään uusinta uutta. Taitoa ja tietoa piileksii maaseudulla, jossa saatetaan kehittää erikoislaatuista laskutikkua tai höyryvoimalla toimivia lehmiä.
Suomi on ollut tasa-arvon kehittymisen suhteen edistyksellinen, eikä ihme, että kokoelman hahmokavalkadissa naisilla on poikkeuksellisen vahva rooli. Naiset osallistuvat vallankumouksen suunnitteluun ja vakoiluun, he toimivat menestyksekkäästi tiedenaisina tai mesenaatteina ja hakevat itsellistä asemaansa ja paikkaansa yhteiskunnassa.
Historia kääntyy omille kummallisille urilleen. Vaikka tarinat onkin kirjoitettu ilman vaatimusta yhtenevästä historiasta, on niiden välille syntynyt risteäviä polkuja. On siis luontevaa, että Turkuun saapuu kansainvälisiä gondolilentoja, Venäjän keisarikunta on vielä vuoden 1917 jälkeen voimissaan ja samaan aikaan Euroopassa puhaltavat paneurooppalaiset tuulet.
Katse on nyt suunnattu suomalaisuuteen. Meillä on sisua ja sepäntaitoja, tervaa ja viljapeltoja. Olemme rehellistä ja sinnikästä kansaa, jonka perusluonteenpiirre on hyvään ja oikeaan pyrkiminen. Vaikeudet ovat opettaneet suomalaisille myös kekseliäisyyttä ja selviytymisen taidon. Muun muassa näitä asioita pääsemme todistamaan ja tarkemmin pohtimaan tämän antologian tarinoissa.
Anni Nupposen Mustan käden varjo on ilmalaivojen ja naamioitumisen sävyttämä kertomus juonittelusta ja vakoilusta. Samankaltaisesta suuren maailman menosta kertoo Irma Hirsjärven Tulikehät. Novelli lennättää meitä gondolin kyydissä Turusta Jämsään ja sulattaa jään mahtitervan voimalla. Höyryvuoren perijätär saapuu kotiinsa kuullakseen, että hänen isänsä on kuollut tehtaan räjähdyksessä, eikä kyseessä kenties olekaan onnettomuus.
Keksintöjä piisaa, mutta aina kaikki rakennettu ei toimi niin kuin toivoisi. Anne Leinosen Sylinterihattu aiheuttaa omituisia tilanteita ja suuruudenhulluutta Savossa. Mia Myllymäen novellissa Wetterbergin isännät ukrainalainen Andre saapuu Suomeen tekemään viljantutkimusta ja mennäkseen naimisiin, mutta lypsykoneen hajoaminen asettaa Andren vaaraan ja rakkauden koetukselle.
Mikko Rauhalan kynästä lumovoimansa saava Menninkäisten aamunkoitto sukeltaa Suomen multiin ja syvemmälle, ja tuo pintaan jotain odottamatonta, kun menninkäiset rakentavat tulevaisuudelleen uutta suuntaa. Hankalaan valintatilanteeseen joutuu Hanna Morren päähenkilö novellissa Käsi kädestä. Nurkissa pyörivän uteliaan tiedemiehen kestittäminen voi olla pelastus tai kohtalokas erehdys.
Kun uusi ja vanha aika kohtaavat, myös nostalgia ja kaiho valtaavat mielen. J.S. Meresmaan Unet jotka tekevät surulliseksi aamuisin kiidättää meitä velopedin kyydissä ja saa miettimään, kannattaako listiä hämähäkki vai antaa sen kutoa verkkonsa valmiiksi. Magdalena Hain Rattaiden tanssi kertoo miehestä, joka ymmärtää analyyttista konetta, ja tytöstä, joka tarvitsee ystävän. Saara Henrikssonin Valaanpyytäjän vaimo vie suomalaisen seurueen kauas pohjoisille merille tarujen leviatania etsimään. Todisteet välittävät totuutta niille, jotka malttavat kuunnella.
Maija Haaviston novellissa Josefiinan ihmeellinen vaunu kertoja todistaa epätavallisesti liikkuvan tytön erikoislaatuisuutta. Christine Thorelin novellissa Tähden lento madame, kuuluisa ennustaja, on jo käytännössä vetäytynyt eläkkeelle, mutta joutuu röyhkeän asiakkaan haastamaksi.
Suomalainen on hanakka vikuroimaan auktoriteetteja vastaan, jos kokee tulleensa loukatuksi. Kari Välimäen novellissa Kellopeliseppä taotaan vaskea maaseudulla Könnin kuokkamiehen legendaa herätellen. Nuoripari joutuu koetukselle erikoisen isännän palveluksessa. Taru Kumara-Moision Tuikkimisen alkeet kertoo pojasta, jonka rakentama höyrykäyttöinen laskutikku ei saa ymmärtämystä ankaralta opettajalta.
Toivotamme lukijoille hyviä hetkiä suomihöyryn parissa!
Anne Leinonen ja Mia Myllymäki
Anni Nupponen
Mustan käden varjo
Tampere, 1919
Johanna Laine koppasi lakin ohi kiiruhtavan työmiehen päästä ja painoi sen omaan päähänsä. Kun mies huomasi lakin katoamisen, Johanna oli jo pyörtänyt kulman taakse. Hän ei mielellään varastanut kuin valtionsalaisuuksia ja niitäkin vain työmääräyksen perästä, mutta hän ei vielä uskaltanut näyttää naamaansa kotikaupungin kaduilla. Sodanaikaiset pidätysmääräykset oli kyllä revitty pois tiiliseinistä, mutta Johanna ei voinut jättää mitään sattuman varaan. Siksi hän oli sonnustautunut työläisen vaatekertaan ja sitonut hiuksensa kiinni.
Johanna varmisti, että kirje oli tallessa vatsan yli sidotussa pussissa. Olisihan sen voinut jättää johonkin vanhoista piilopaikoista, mutta Johanna ei tiennyt, miten turvallisia kätköt ja kivenkolot tätä nykyä olivat. Ennen niin kattava Rauhanliiton agenttiverkosto oli hajonnut, ja moni asiamies ja -nainen loikannut hädissään Mustan käden puolelle.
Johanna lähti Näsikalliota kohti. Hän harkitsi, josko olisi liittynyt kohti näköalapaikkaa kulkevien ihmisten virtaan, mutta päätti kuitenkin käyttää salapolkua. Hän kääntyi pumppaamon kulman taakse, etsiytyi puiden ja puskien lomasta alkavalle polulle ja lähti nousemaan. Polkua käyttivät Nottbeckin työläiset milloin halusivat oikaista alas Näsikalliolta. Jos joku tulisi vastaan, Johanna voisi sanoa olevansa kartanon asialla.
Puun oksa rasahti, kun kyyhky pyrähti lentoon. Johanna säpsähti ja joutui pysähtymään hetkeksi, tasaamaan hengitystä. Väkijoukon seassa hän olisi ollut paremmin suojassa, mutta ihmismassat ahdistivat häntä. Hän halusi kuitenkin nähdä ilmalaivan saapuvan.
Ei ollut hänen tapaistaan säikkyä lintua. Ei ollut hänen tapaistaan säikkyä mitään, ei sitten – Siperian hurtan kasvot välähtivät hänen mielessään, ja hän pudisti päätään kuin olisi siten voinut ravistaa muiston pois mielestään. Hän lähti taas puskemaan eteenpäin jyrkällä polulla. Hiki kertyi helmiksi lakinreunan tuntumaan. Johannan polvea särki, jalka ei ollut vieläkään kunnossa eikä välttämättä koskaan paranisikaan. Mutta jos Johanna onnistuisi vihdoin toimittamaan kirjeen, hänen ei enää tarvitsisi toimia kenenkään kuriirina.
Viidettä vuotta hän kantoi kirjettä, jonka Pietarin agentuuri oli määrännyt hänen toimitettavakseen ennen sodan puhkeamista. Ja jos Pietarin agentuuria oli uskominen, Venäjän keisarikunnan lähettiläs oli yhä myötämielinen Rauhanliiton pyrkimyksille.
Johanna tupsahti esiin puskista Nottbeckin kartanon takapihalla. Joukko piikoja parveili ulkona ja suki essujaan. Johanna hymyili heille röyhkeästi ja kallisti lakkia. Kaksi piioista punastui, mutta yksi kohotti kulmaansa ja soi Johannalle ilkikurisen hymyn.
Ehkä vielä selviän tästä, Johanna mietti ja käveli pihan poikki kohti näköalatasannetta. Eihän kaupunkilaisilla oikeastaan ollut mitään asiaa Nottbeckien maille, mutta tuhatpäiseltä vaikuttava joukko oli kuitenkin uhmannut kieltoa ja kiivennyt seuraamaan ilmalaivan saapumista.
Johanna lähti keplottelemaan väkijoukon halki. Oli kuin koko Tampere olisi kokoontunut Näsikalliolle. Joukossa oli niin työläisiä sarkavaatteissaan kuin säätyläisiäkin. Moni heilutti kepin nokassa Suomen kuningaskunnan lippua. Vaikka Aleksanteri I:n Suomelle suomaa itsenäisyyttä pidettiin nuoren, uudistusmielisen hallitsijan oikkuna – tai pilkkakielien puheissa tsaarin suomalaisen rakastajattaren lirkuttelemana lahjana – Johanna tiesi, että taustalla olivat vaikuttaneet Rauhanliiton agentit.
Johanna pääsi pujottelemaan aina tasanteen matalalle reunusmuurille saakka. Kohta kuului kohahdus, ja väkijoukko hiljeni. Pohjoisesta lähestyi suunnaton paraatilaiva, jonka pulleaan kylkeen oli kuvattu Romanovien vaakuna, kultaista kilpeä ja miekkaa kantava aarnikotka. Johanna ei ollut nähnyt paraatilaivaa aiemmin, mutta hän oli nähnyt Venäjän ketterien sotailmalaivojen häämöttävän horisontissa vuoden 1917 alun pakkaspäivänä. Ilmalaivat oli kuitenkin kutsuttu takaisin Venäjälle, turvaamaan tsaarin joukkoja kapinan taltuttamisessa.
Venäjän sotalaivue olisi voinut ratkaista sodan, Johanna mietti. Säästää kaksi viimeistä, veristä vuotta ja ihmishenkien menetyksen. Mutta Venäjän työläisten kapina oli kukistettu, maa liittynyt uudelleen sotatoimiin, ja nyt Venäjän lähettiläs matkasi paraatilaivalla kohti Eurooppaa neuvottelemaan rauhansopimuksesta.
Ilmalaiva oli vaikuttava näky. Johanna tiesi, että sen sisälle mahtui kokonainen tanssisali sekä diplomaattien asuintilat. Laiva lipui yli Näsijärven selän ja kiinnittyi Särkänniemen ilmasatamaan. Johanna seurasi, miten Venäjän keisarikunnan lähettiläs seurueineen laskeutui ilmasataman aukiolle ja siirtyi siitä soittokunnan musiikin saattelemana koristeelliseen seremoniapurteen. Kun pursi irtaantui laiturista ja aloitti lyhyen matkansa kohti Nottbeckien satama-allasta, poliisipartiot alkoivat usuttaa ihmisiä alas kohti Esplanadia.
Johanna lähti väkijoukon mukana. Lähettiläs nauttisi päivällisen yksityisvieraiden kanssa Nottbeckien kartanossa. Johanna oli harkinnut soluttautuvansa sisään, mutta oli päättänyt toisin. Ilmalaivalla järjestettävät tanssiaiset tarjoaisivat enemmän mahdollisuuksia lähestyä lähettilästä hienovaraisesti. Ennen iltaa ja tanssiaisia Johannan piti vain tehdä valmisteluja.
Johanna lähti pumpulitehtaan ohi kohti Satakunnansiltaa. Aurinko kilotti, ja Johannan otsalle kohosi jälleen hiki. Hän oli itsepintaisesti pukenut pyykkinarulta lainaamansa työmiehen sarkanutun sinisen sotilastakkinsa päälle. Mutta takista hän ei voinut luopua. Hän pelkäsi, että kohonnutta lämpöä seuraisi vilun aalto, joka kieli sitkeästä influenssasta. Toivottavasti ompelijatar olisi suopealla tuulella, ja soisi Johannalle vilvoittavan vesilasillisen.
Tosiasiassa Johanna pyytäisi enemmän kuin vain vesilasillista. Hän pelasi paljon yhden kortin varaan uskaltautuessaan Gretan luo, sillä ei voinut tietää, oliko ompelijatar yhä myötämielinen paneurooppalaiselle aatteelle. Paljon oli muuttunut sitten vuoden 1914, kun Johanna lähti kiireessä Tampereelta yön selässä Hangon kautta Rostockiin. Eurooppa valmistautui sotaan, joten Greta oli ommellut Johannalle matkavaatteiden lisäksi värväytyneen alokkaan univormun.
Johanna seisahtui. Hänen oli pakko riisua sarkapaita, jottei läkähtyisi. Hän näki kadunkulmassa paitaressun pojan ja pienen tytön, ehkä sisarukset. Kerjäläislapsia, jotka muistuttivat liian kipeästi Euroopan sotaorvoista. Johanna harppoi lasten luo.
”Ota tämä ”, Johanna sanoi ja ojensi paidan pojalle. Tämä katsoi hölmistyneenä, mutta otti vaatteen vastaan. Tytön kasvoille nousi hymyntapainen. Johanna käveli pois odottamatta vastausta. Jos hän olisi onnistunut aiemmin, jos hän vain olisi päässyt Ranskan ja Saksan rajan yli ennen kuin länsirintama kuroutui kiinni joukkohautojen mutahelvetiksi... Ehkä kaikki olisi ollut vältettävissä.
Johannan silmäluomien takana poltti, ja hän kiihdytti askeleitaan. Et voi soimata itseäsi noin, Raoul oli sanonut uudelleen ja uudelleen. Oli toki totta, ettei Johanna ollut ollut ainoa viestinviejä Mustaa kättä vastustavassa salaliitossa. Mutta yksi toisensa jälkeen heidät oli nitistetty niin, ettei suurelle sodalle tuntunut koskaan tulevan loppua. Nyt Rauhanliiton agentit olivat hajallaan maailmalla, ja Mustan käden toimitsijat kuiskailivat raunioistaan nousevan Euroopan hallitsijoiden korviin kenenkään estämättä.
Raoul oli laittanut Johannan lupaamaan, ettei tämä koskaan luovuttaisi. Mutta se ei tarkoittanut, että yrittäminen olisi helppoa. Johanna huokaisi helpotuksesta, kun näki Gretan liikkeen kyltin olevan yhä paikallaan. Tampere oli muuttunut viidessä vuodessa. Kaduilla näkyi vauraasti pukeutunutta väkeä höyryvaunuissaan, mutta myös kerjäläisiä. Lehtiotsikoissa juhlistettiin tulevia rauhanneuvotteluja ja Euroopan jälleenrakennusta, mutta viereinen lehti kertoi influenssaepidemiasta ja arvuutteli Euroopan tulevaisuutta. Taistelut eivät olleet tänne yltäneet, yleinen lamaannus ja pelko tulevaisuudesta kylläkin.
Johanna kiersi Gretan liikkeen taakse, ompelijattaren yksityiseen salonkiin. Apupoika istui parsimassa ikkunasta lankeavassa auringonvalossa ja tervehti Johannaa hölmistyneenä, kun tämä astui sisään. Korniloffin yksityissalonkiin ei yleensä tultu kuin kutsuttuna.
”Onko mamselli Korniloff paikalla?” Johanna sanoi miehistä äänensävyä tapaillen. Ranskaksi, saksaksi ja venäjäksi hän osasi muuntautua miksi vain aina katutytöstä prikaatinkenraaliin, mutta suomeksi sanat tuntuivat tulevan vaivalla.
”Kuka kysyy?” sanoi Greta takahuoneen oviaukosta. Johanna ei sanonut mitään, katsoi vain ompelijatarta silmiin lakinreunan ali. Greta veti terävästi henkeä, hän oli tunnistanut Johannan. Apupoika ei ollut huomannut mitään, vaan jatkoi ompelettaan.
”Piitu, saat loppupäivän vapaata”, Greta sanoi. Poika nousi siltä seisomalta, pokkasi ovensuussa ja meni tiehensä. Greta Korniloff palkkasi aina apulaisekseen köyhän perheen lapsen, josta koulutti ompelijan. Vastineeksi hän vaati ehdotonta uskollisuutta ja sitä, että hänen sanaansa toteltiin kyselemättä.
”Petturi! Miten julkeat kävellä eteeni!” Greta sähähti, kun ovi oli sulkeutunut.
Johanna ei jaksanut enää. Kyyneleet tulvahtivat silmiin, eikä hän saanut suustaan kuin ulinaa.
”Älä luule, että itkeminen pelastaisi sinut”, Greta sanoi mutta kuulosti epävarmalta. ”Rauhoitu nyt, tiedät miten vihaan meteliä.”
Johanna pakotti itsensä hengittämään rauhallisesti ja pyyhki silmänsä karheaan univormunhihaan. Hän riisui lakin päästään ja suoristi selkänsä.
”Sano yksikin syy, miksi en heti huutaisi poliisia”, Greta sanoi, mutta Johanna tiesi, ettei hän huutaisi. Greta ei koskaan epäröinyt.
”Koska en ole petturi”, Johanna sanoi ja jatkoi, kun Greta vain mulkoili häntä. ”En ole, mutta olen –.” Hän nielaisi. ”Minä epäonnistuin. En koskaan päässyt Serbiaan, enkä koskaan päässyt Turkkiin. Mutta vieläkään ei ole liian myöhäistä. Jos vain autat minua –.”
”Ei liian myöhäistä? Sano se miljoonille kuolleille!”
”Koskaan ei ole liian myöhäistä”, Johanna sanoi lannistuneena. Raoulin lempilause kuulosti nyt vain tyhjältä sanahelinältä.
”Ne pidättivät minut. Kuulustelivat. En kertonut niille mitään. Mutta tiedän, että ne tarkkailevat minua. Korulauseilla et saa minua vakuutettua.”
Onneksi Johanna oli valmistautunut tähän. Hän vei käden takkinsa povitaskuun.
”Hitaasti”, Greta varoitti.
”Kannan kirjettä, en aseita”, Johanna vakuutteli, vaikka olikin tarttunut viime vuosina aseeseen jos toiseen.
Hän otti kirjeen varovasti esiin. Alkuperäinen kuori oli tahraantunut hikeen ja vereen, joten Johanna oli käärinyt sen King and Countryn sivujen väliin.
”Varo sinettiä”, Johanna sanoi, kun Greta otti kirjearkit esiin kuoresta. Greta nipisti sangattomat silmälasit nenälleen ja alkoi lukea. Kohta hänen silmänsä laajentuivat. Hän huokaisi ja taittoi arkit takaisin kuoreen.
”Miten kauan olet kantanut tuota?” Greta kysyi.
”Se uskottiin haltuuni Ranskan ja Belgian rajalla.”
”Uskot siis, ettei vielä ole liian myöhäistä?”
”Aion luovuttaa ne Venäjän lähettiläälle”, Johanna sanoi. ”Minun on ainakin yritettävä.” Hän vilkaisi vaateparttaan. Tahraiset housut ja useaan kertaan parsittu univormuntakki saattoivat hämätä tamperelaisia piikoja, mutta moisissa vaatteissa Johannalla ei ollut mitään asiaa Venäjän keisarikunnan suurlähettilään tanssiaisiin.
Gretan silmiin syttyi ilkikurinen pilke.
”Tiedän täsmälleen, mitä tarvitset.”
”Onko tämä nyt vähän liikaa?” Johanna empi. Peilistä tuijotti pitseihin ja kultalankakirjailuihin kiedottu olento. ”En tunnista itseäni.”
”Sinäkö? Valepukujen valtiatar”, Greta sanoi suupielestään. Hän poimi nuppineulan hyppysiinsä ja neulasi harsokangasta puvun miehustaan. Ompelijatar oli vilkaissut Johannan arpia, eikä ollut sanonut mitään. ”Sinun on turha yrittää sisään ilman kutsukorttia, jos et edes näytä oikealta.”
”En ole koskaan käyttänyt tällaista”, Johanna mutisi. Hän oli tottunut omaksumaan sotilaan tai työmiehen valeasun, käymään kalamuijan apulaisesta tai katutytöstä. ”Mistä oikein loihdit tämän esiin?”
”Mamselli Lybecker tilasi sen tanssiaisiin, mutta kun ei maksua kuulunut, en suostunut luovuttamaan sitä. Kerrotaan, että hän joutuu nyt lähettilään eteen viime kauden mekossaan.”
”Mikä häpeä ”, Johanna sanoi hajamielisesti. Greta oli muuten tolkun ihminen ja tinkimätön Rauhanliiton aatteenkannattaja, mutta taipuvainen juoruiluun ja arvosteluun mitä tuli ihmisten vaateparteen.
”Mutta entä jos hän tunnistaa mekon?” Johanna jatkoi.
”Siksipä on parempi, että tunnistat mamselli Lybeckerin ensin”, Greta sanoi. ”Punainen tukka. Värjätty. Pystynokka kuin Amurin possuilla. Ja se vartalo! Jos hän vain käyttäisi oikeanlaisia kureliivejä...”
Johanna muljautti silmiään, ja Greta katsoi häneen peilin kautta pistävästi.
”Aiotko pyöritellä silmiäsi, vai kerronko lainkaan, mitä tiedän juhlista?” Greta kysyi. Johanna tyytyi nyökkäämään lammasmaisesti.
”Esittelyjen ja kumartelujen jälkeen seuraa jokunen tunti tanssia. Sitten ilotulitus. Sen jälkeen ilmalaiva lentää kaupungin yli ja tekee kierroksen Pyhäjärvellä. Innokkaimmat porvarit haluavat tietenkin sisään laivaan heti kutsujen alun kellonlyömällä. Sinuna yrittäisin sisään ensiruuhkan laannuttua.”
”Valmista”, Greta sanoi, kun viimeinenkin nuppineula oli paikallaan. ”Autan sinua riisuutumaan. Menee hetki, että saan miehustan ommeltua kuntoon. Voit nukkua sillä välin. Ja oikeastaan voisit pestä hiuksesi.”
Greta poimi Raoulin takin tuolilta, jolle Johanna sen oli laskenut.
”Tarvitset toisen takin, jos aiot sisään tanssiaisiin”, hän sanoi ja silmäili tahraista asetakkia. ”Miksi edes raahaat tätä mukanasi? Ylin nappikin on aivan irrallaan.”
”Ei, älä irrota sitä!” Johanna huudahti, mutta Greta oli jo ehtinyt nyppäistä nipin napin langassaan sinnitelleen napin irti. Se lipesi hänen hyppysistään ja tippui lattialle. Johanna lysähti tuolille kultalankamekko kahahtaen.
”Minä voin siistiä takin ja ommella sen takaisin”, Greta sanoi epätavallinen lempeys äänessään.
”Kiitos. Mutta olet oikeassa. En minä tuossa voi lähteä ilmalaivalle.” Johanna poimi napin lattialta ja työnsi sen poveensa. Hän oli kantanut Raoulia niin kauan, niin pitkälle, ja taas muisto hänestä pieneni, mureni palasiin.
”Saat minulta viitan lainaan. Mene nyt siistiytymään ja sitten nukkumaan. Herätän sinut, kun on aika.”
Kattohuopatehtaan höyrykoneiden venttiilit pihisivät leutoon kesäilmaan. Johanna oli päättänyt luottaa valepukuunsa ja kävellä. Kaupunkilaisten seurassa hänen oli helpompi heittäytyä huikentelevan säätyläisneidin osaan. Vuokra-ajuria hän ei uskaltanut ottaa. Rauhanliitto oli aikanaan värvännyt heitä puolelleen, joten Musta käsi teki varmasti samoin.
Keskustorilla Johanna pysähtyi hetkeksi. Palanderin talon jokaisessa ikkunassa loisti valo. Johanna muisti pimeät kylät jossain Euroopan sydänmailla, siellä missä he olivat viettäneet Gallipolin jälkeisen talven. Kaikilla tuntui olevan toivoa paitsi Johannalla. Hänen vierellään kulkeva mies nauroi kovaäänisesti, ja Johanna sävähti. Hän nosti kevyen kesäviitan hupun kasvoilleen ja lähti kohti Särkänniemen ilmasatamaa.
Pulleakylkinen ilmalaiva peitti iltataivaan. Valonheittimet osoittivat kaksipäistä kotkaa, ja hetken Johanna ajatteli sen ojentelevan kynsiään kohti Eurooppaa. Oliko ilmalaivan lennätys Tampereen yllä vain osoitus Venäjän uudesta mahdista? Johanna karisti huonot enteet mielestään ja nosti päänsä pystyyn. Oli luotettava valepukuun.
Satamassa seisoi poliiseja rinta rinnan, mutta juhlapuku soi Johannalle vapaan pääsyn alueelle. Tornin juurella vartija kuitenkin vaati häneltä kutsukorttia. Johanna piti ylpeästi päänsä pystyssä ja katsoi vartijaa kuin tämä olisi ollut ärsyttävä hyönteinen.
”Olen hukannut kutsuni, mutta etkö todella tiedä kuka olen?”
Vartijan ilme ei värähtänyt.
”Isäni on eversti Mäki”, Johanna tempaisi nimen päästään. Hän ei uskaltanut esiintyä Lybeckerinä, sillä vartija oli suomalainen ja saattaisi tietää mamsellin. ”Ja hän kyllä järjestää vaikeuksiin jokaisen pojanklopin joka –.”
Tuttu, äänekäs nauru keskeytti Johannan. Huolettomasti pukeutunut, keikarimainen mies lähestyi vartijaa kaksi nuorta naista kannoillaan. Johanna tunsi tutun jännityksen hiuksia nostattavan hulvahduksen, kun hän huomasi tilaisuutensa tulleen.
”Johannes!” hän huudahti miehelle.
Johannes Beck, kaupungin piintynein poikamies, kävi Johannan katsellaan läpi päästä varpaisiin. Hänen silmiinsä syttyi arvostava katse, jonka turvin Johanna jatkoi sirkutustaan.
”Ihana nähdä sinua! Emme ole nähneet sitten toissavuoden kevättanssiaisten! Mitä Tampereelle kuuluu? Niin mahtavat tanssiaiset. Mutta voitko uskoa, ettei tämä kollo päästä minua sisään?”
”Neiti on minun seurassani”, Beck murahti vartijalle ja ojensi tälle kutsukorttinsa. Johannalle hän ojensi käsivartensa ja talutti tämän mukanaan hissiin. Johanna tunsi Beckin seurassa olleiden naisten katseet selässään, mutta ei antanut pirteän hymyn kuihtua huuliltaan.
Hissistä väki ohjattiin ilmasillan ja esihuoneen kautta laivan juhlasaliin. Salin katto oli matala mutta sisustus korea, venäläisen yltäkylläinen kultasilauksineen ja kristalleineen. Seurue astui sisemmäs. Esittelyt olivat lakanneet ja tanssi näytti alkaneen.
”Minun on käytävä siistiytymässä”, Johanna sanoi Beckille ja pyörsi tanssisalin seinustalle tarkkailemaan tilannetta. Hän taputti vaistomaisesti miehustaansa: kirje oli yhä tallella. Tanssisalista johti ulos useita ovia, mutta jokaista vartioi univormuun pukeutunut miekkonen. Ketään lähettilään näköistä ei näkynyt vieraiden joukossa.
Johanna koppasi käteensä laakean shampanjalasin ja kirosi mielessään. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi tietenkin hankkinut käsiinsä ilmalaivan piirustukset, pukeutunut tarjoilijaksi tai vartijaksi, valssannut sisään, toimittanut kirjeen ja poistunut voittoisana. Tai opetellut lentämään ilmalaivaa, kaapannut sen ja purjehtinut horisonttiin. Hän siemaisi shampanjaa ja muisti, miten Raoul oli usuttanut häntä luottamaan itseensä.
”Oletko vakooja vai kuvitteletko olevasi”, Johanna mutisi itselleen. Oli yritettävä palvelijoiden puolelta. Johanna omaksui hiprakkaisen roolin, eikä kestänyt aikaakaan, kun hän löysi saaliinsa. Nuori miespalvelija silmäili häntä vaivihkaa, varmasti luottaen siihen, ettei tyttö humalaltaan huomannut nälkäisiä vilkaisuja. Johanna lähestyi nuorukaista.
”Mikä sinun nimesi on?” hän kuiskasi nuorukaisen korvaan ja laski kätensä miehen käsivarrelle.
”Pekka Virta, neiti.”
”Haluan tehdä jotain kiellettyä. Vie minut lähettilään huoneisiin”, Johanna kehräsi.
”En saisi, neiti hyvä”, mies epäröi. Oliko suora lähestyminen sittenkin ollut liian uskaliasta? Johanna jähmettyi, mutta vain ohikiitäväksi hetkeksi. Hän siirsi kätensä nuorukaisen vatsalle, juuri housunkauluksen yläpuolelle, kuten eräs tšekkoslovakialainen ilolintu oli hänelle opettanut. Ei alemmaksi, hän oli neuvonut. Anna heidän kuvitella loput.
Palvelija tarttui Johannan käteen, nosti sen huulilleen ja lähti johdattamaan Johannaa palvelijoiden tilojen kautta ilmalaivan yläkannelle. Ilmalaiva kallistui sopivasti, ja Johanna painoi miehen seinää vasten. Hän oli juuri muksauttamaisillaan tätä, kun hänen selkänsä takaa kuului kylmä ääni.
”Mikä peli täällä on meneillään? Yläkansille on pääsy kielletty.”
Johanna jähmettyi. Hän tunnisti tuon äänen, painajaistensa alkusoiton. Oli tehtävä jotain – hän pyörähti ympäri ja yritti lyödä, mutta mies oli vikkelämpi ja tarrasi häntä käsivarresta. Miehen silmät suurenivat, kun hän tunnisti Johannan.
”Häivy”, Speranski sähähti onnettomalle palvelijalle, joka otti liukkaasti jalat alleen.
”Ei!” Johanna huudahti ja yritti kaikin voimin kiemurrella irti, mutta Speranski oli aina ollut häntä vahvempi.
”Meillä jäi jotain viimeksi kesken”, mies sanoi ja lähti raahaamaan Johannaa kohti käytävän päässä olevaa ovea.
”Pala helvetissä, rakkikoira!” Johanna kirosi, mutta häntä pitelevien pihtimäisten käsien ote ei hellinnyt hetkeksikään.
Huone oli karu kammio, josta muhkea vuode lohkaisi suurimman osan. Speranski sitoi Johannan tuoliin, kopeloi nopeasti mekon alta mahdolliset kätketyt aseet löytääkseen.
”Haen vain veitseni. Olen pitänyt sitä tallessa ihan sinua varten”, mies sanoi ja hymyili kammottavaa hymyä. Vasta kun ovi oli sulkeutunut, Johanna antoi itsensä romahtaa. Kaikki oli loppu, hän kuolisi, mutta sitä ennen – ulkoa kuului kova paukahdus, ja Johanna kirkaisi. Paukahdusta seurasi toinen, sitten kuului vaimeaa rätinää.
Ilotulitus, Johanna ymmärsi. Säikähdys oli tervetullut: paniikki väistyi hetkeksi ja Johanna terästäytyi. Hän kokeili solmuja, vaikka tiesikin sen turhaksi. Tuolia hän saattoi liikuttaa, joten hän kitkutti sen kirjoituspöydän ääreen. Pöydällä lepäsi mustekynä ja keskeneräinen kirje.
Johanna kurkotti kaulaansa ja töni liuskoja esiin leuallaan. Kirjeen alkuun oli piirretty kiemura, kuin joku haluaisi kokeilla kynän toimivuutta. Johanna kuitenkin tiesi sen olevan Speranskin tunnus, jota mies käytti viestiessään muille Mustan käden agenteille. Äsken taka-alalle painunut kauhu nousi Johannan mielessä, kun hän tavasi kirjettä.
Oven kolahdus sai Johannan kääntymään. Speranski seisoi oviaukossa.
”Luulin jo päässeeni sinusta”, hän sanoi hiljaa. Siperian hurtta näytti laihtuneen ja vanhentuneen, mutta Johanna tiesi, ettei iltapuvusta riisuttuna näyttäisi itse sen kukkeammalta.
”Mutta kuten tiedämme, mikään työ ei ole ohi ennen kuin sen omin käsin viimeistelee”, Speranski jatkoi. Hänen huulilleen nousi julma virne.
Johanna yritti liikuttaa tuolia kauemmas, mutta ilmalaiva alkoi täristä, kun sen koneet käynnistettiin. Speranski astui Johannan eteen.
”Apua!” Johanna huusi. ”Auttakaa!”
”Et huutanut viime kerralla”, Speranski muistutti. ”Alatko väsyä?”
”Piru sinut periköön!” Johanna kirosi.
”Et uskokaan, miten haluaisin vain tappaa sinut”, Speranski sanoi ja kaivoi takintaskustaan hopeakahvaisen veitsen. ”Mutta ensin kerrot minulle tietosi. Muistanet tämän?”
Johanna vilkaisi veistä ja katsoi sulkakynään, ei, hän ei yltänyt siihen, jotta olisi saanut sen hyppysiinsä. Hän yritti kaataa tuolin, jotta pääsisi pois Speranskin ulottuvilta, mutta tämä tarttui Johannan käteen ja käänsi kämmenen itseään kohti.
”Mistä aloitetaan?”
”Auttakaa nyt joku, taivaan tähden!” Johanna huusi. Veitsen terä painui kynnen ja sormen väliin, ja kun Speranski väänsi kahvaa, Johanna huusi uudelleen.
”Ranskalainen toverisi ampui minua”, Speranski sanoi. Hän oli alkanut huohottaa. ”Välskäri kaivoi minusta kolme luotia. Riittääkö kolme kynttä mielestäsi –?”
Speranski kääntyi, kun ovi avattiin.
”Minähän sanoin, että –.”
”Pyhä äiti!” Johannalta pääsi. Hänen edessään seisoi Maria Aleksandrovna Romanova, äititsaariksi kutsuttu Nikolai II:n isoäiti ja Venäjänmaan todellinen hallitsija. Vielä lähes satavuotiaanakin hän oli vaikuttava näky.
”Teidänhän piti pysytellä hytissänne”, Speranski sanoi.
”Kuulin huutoa ja halusin tulla itse katsomaan. Mitä tämä tarkoittaa?”
Speranski nousi pois Johannan runnellun käden kimpusta.
”Tsaarinna, minä…”
”Montako kertaa minun täytyy kieltää sinua silpomasta ketään? Hae kaupungin poliisimestari ja pyydä henkivartijakaartini päällikkö tänne. Haluan puhutella vankiasi kahden.”
”Mutta hän on –.”
”Ja anna nenäliinasi, niin voin sitoa käden.”
Johannan yllätykseksi Speranski totteli ja kaivoi nenäliinan juhlatakkinsa taskusta.
”Hän on vakooja!”
”Mene”, äititsaari käski.
”Irrotan terveen kätesi, jotta saat sormesi sidottua”, äititsaari sanoi. ”Sinun on turha yrittää mitään temppuja.” Hänen kurttuiseen mutta vakaaseen käteensä oli ilmestynyt pieni, hopeasilainen pistooli.
”Eikö lähettiläs olekaan matkassa? Hoidatteko rauhanneuvottelut ...