Cover

Timo Teräsahjo

PASKIAISET

- novelleja -


©Timo Teräsahjo

Kansi: Teija Lammi/ Grafemi

Etukannen kuva: Petri Volanen

Kirjailijan kuva: Eliisa Laine

Kustannus Aarni Oy

ISBN 978-952-7130-15-5 (epub)

  1. Kullanmuru
  2. Odotus
  3. Paskiaiset
  4. Tunneli-ihmisiä
  5. Hyvä hoitaja
  6. Afrikka

Olen kaksitoistavuotias tyttö, pakolainen pienessä veneessä,

heittäydyn mereen koska minut raiskasi merirosvo,

ja olen merirosvo, eikä sydämeni kykene vielä näkemään eikä rakastamaan.

– Ote runosta Kutsu minua oikeilla nimilläni, Thic Nhat Hanh

Kullanmuru

Maata ja taivasta yhdistää tumma paksu viiva. – Tornado, sanoo Antti. Minä en sano mitään, sillä minulla ei ole tarkkaa käsitystä, miltä tornadot kaukaa katsottuna näyttävät. Katson tievierustaa, jossa lampaat lampsivat jonossa vastaan. Kellertävän valkeat pallerot lipuvat taustapeilissä etäisyyteen kuin pienet tomuiset pilvet. Niistäkään en löydä puheenaihetta, ja niin unohdun tuijottamaan tienvierustaa kunnes eteemme kasvaa pieni kaupunki.

Motellissa Antti menee suihkuun ja minä jään taas sängylle reppujen keskelle katsomaan peilistä kuvaani. Auton moottori naksuu yhä motellin oven edessä.

– Nussitaanko?

Antti on ilmeisesti ajatellut asiaa jo kylpyhuoneessa: jäykkä penis helottaa ovesta lankeavassa valossa. Menen pesulle, sitten keinahtelemme hetken vieraan motellihuoneen pehmeällä natisevalla sängyllä. Ilmastointi suhisee ja silti vartalomme kastuvat hiestä melkein välittömästi. Antti haluaa vaihdella asentoja. Ensin takaapäin. Sitten sivulta. Kiipeä päälle! Hän iskee avokämmenellä rinnoille samalla kun rynkyttää lantiollaan raivokkaasti. Hän käskee minut sängyltä lattialle ja suihkuaa kasvoilleni. Myöhemmin makaan vuoteella edessäni peili, jota vältän katsomasta. Katson mieluummin peilin alle; vedenkeitintä ja lasimukia jonka sisältönä on pikakahvipusseja ja sokeria.

Miten minä oikein päädyin tänne? Ja naimisiin hänen kanssaan.

*

Viisi viikkoa sitten seisoin lentokentällä. Selässäni reppu, kädessäni punainen käsilaukku. Antin työkomennus sijaitsi silloin vielä tuhansien kilometrien päässä. Lentokoneet kiersivät taivaalla kenttää kuin petolintuparvi. Me kävelimme hämärään putkeen, josta pulpahdimme tiukan näköisten tullivirkailijoiden ja huumekoirien haisteltaviksi.

Edessä oli jo pitkän aikaa suunniteltu yhteinen autovaellus, jonka päässä odotti yhteinen elämä Antin kanssa, suuren kansainvälisen firman tarjoamin eduin. Meitä odotti iso talo ja vihreä pihanurmi ja säksättävät kastelulaitteet. Vuorossa oli myös vauvanteko. Olimme menneet naimisiin kolme viikkoa aikaisemmin.

– Mitäs sä mökötät?

– Niin kuin miten niin mökötän?

Olin jo lentokentällä käynyt hiljaisemmaksi, vielä hiljaisemmaksi kuin yleensä, ja minä olen erittäin hiljainen ihminen. Mielikuva tulevasta tuntui sammuvan, vaikka yritin ajatella kaikkea mukavaa mitä olin vielä lentokoneessa suunnitellut. Se oli tietenkin paha juttu, sillä hiljaisuus ärsytti muutenkin helposti ärtyvää Anttia.

Antti ei enää kysellyt vaan ohjasi minua kädellään. Siirteli olkapäästä. Tyrkkäsi aina välillä alaselästä. Paimensi minut ohi passintarkastuksen, jonka jälkeen nappasimme tavarat liukuhihnalta ja jatkoimme ihmisvirran mukana kylttejä pitelevien taksikuskien ohi, autovuokraamojen luo.

– Otahan nyt esiin ne paperit, Antti murahti yhä tyytymättömänä.

Kaivoin käsilaukkua. Huoliteltuun pukuun pukeutunut pitkäripsinen nainen löysi Antin katseen, puhutteli häntä. Nainen otti vastaan asiakirjat ja ojensi Antille takaisin kaavakkeen. Antti hymyili naiselle miellyttävästi. Nainenkin puhkesi hymyyn.

– Ensikertalaisen etuja, Antti valisti minua ja nojasi rennosti tiskiin. Pitkäripsinen lupasi meille isomman auton kuin olimme odottaneet.

– Ajatteko molemmat? nainen vilkaisi nopeasti myös minua, ja tunsin näyttäväni harmaalta ja mitättömältä.

Antti jatkoi lomakkeen täyttämistä viitsimättä edes vastata.


Auto nytkähteli Antin painaessa kerta toisensa jälkeen jarrupoljinta kytkimenä. Kengurubensaa. Hän ei ollut tottunut automaattivaihteiseen autoon. Ja oli kaiken lisäksi yhä vihainen jostain. En sanonut mitään. Ainakaan en halunnut kertoa ajaneeni automaattivaihteista autoa kesätöissäni postissa. Puristin vain penkinreunaa ja katselin pelistä taaksemme kertyviä autoja. Yksi kerrallaan ne ampaisivat ohitsemme joko soittaen torvea tai vain kaasuttaen mielenosoituksellisesti. Vähitellen ajo alkoi sujua. Tiebetonien saumat jympyttivät renkaissa. Sukelsimme moottoritien rampilta monikaistaiseen automereen. Turvavälit olivat olemattomat, mikä ärsytti Anttia taas lisää.

– Saatana mitä sättääjiä!

Takana oli pitkä lentomatka ja aikaero. Ruoka oli ollut huonoa ja raskaana olevan vieruskaverin takia Antin oli ollut vaikea liikkua tai käydä edes vessassa. Penkinvälitkin olivat olleet kovin ahtaat hänen vahvoille ja pitkille jaloilleen. Antti vihasi lentämistä.

En tahtonut itsekään saada väsymykseltäni edes kartasta selvää. Antti räpsytteli silmiään kuin keskittyisi raivoisasti pitämään auton kaistalla.

Selvisimme kuitenkin kolaritta perille. Kohta kannoimme tavaroita motellihuoneeseen. Lähdimme saman tien ulos, ja söimme pizza– sliceja rantabulevardilla, palmujen alla. Antin käsi lepäsi turvallisesti harteillani. Rentouduimme. Paidattomat miehet ponnistelivat hietikon reunan ulkoilmakuntosalilla kuin elokuvissa. Rullalautailijat kohisivat ohitsemme. Aurinko laski tyyneen valtamereen romanttisesti ja elokuvallisesti. Yöllä naimme rajusti moottoritien autojen huutaessa väsymättä ikkunan mustuuden takana.

*

Miten minusta tuli tällainen? Tahdoton. Nyt levitän takamustani, jotta hän saa peniksensä sisälle. Rasva valuu reisilleni. Antti on kyllä aika varovainen. Hän liikkuu hyvin hitaasti. Ja huohottaa. Mutta tuntuuko se minussa joltain? En osaa sanoa. En vain osaa.

*

Matkan toisena yönä meille tuli taas riitaa. Juoksin ulos parvekkeen ovesta ja keplottelin itseni palotikkaille ja siitä alas kadulle, jossa värjöttelin alushousuillani roskiksen vieressä. Ympärillä ajelehti vieraita hajuja ja höyryä tunki esiin kaivonkannen alta. Antti sähisi ylhäällä ristikkorappusten päällä ja vaati minua palaamaan takaisin. Hän puristi kaidetta rystyset valkeina, sanoi minun häpäisevän hänet. Hänen suustaan lensi sylkeä. Silti minä pudistin tiukasti päätäni. – Kunnes kadunsuuhun ilmaantui joukko miehiä. Ne olivat jo ohittaneet kadunkulman, mutta palasivat nyt katsomaan.

– No tuletko sinä? Täh?

Tartuin kaiteeseen.

Yön me nukuimme Antin kanssa sylikkäin.

Aamulla kuuntelin Antin hengitystä. Katsoin hänen käsiään, kovia kiilteleviä rystysiä. Silitin hiuksia, jotka olivat juurista ruskeat, vaalennus oli kellertymässä pois.

– Antti, kuiskasin hänen korvaansa.

Hänen ihonsa punoitti niskasta ja kaulasta, sillä hänen vaalea ja ohut ihonsa oli ehtinyt jo palaa. Hän jatkoi uniaan. Kyllähän minä pidin hänestä, luullakseni. Käännyin hetkeksi selälleni. En vain tavoittanut mielestäni nyt yhtäkään ajatusta. En tavoittanut huoneen ulkopuolelta mitään ääniäkään, mikä oli outoa koska olimme kaupungissa.

Hetken päästä kävelin motellin sisäpihalle, huumaavan kirkkaaseen paisteeseen. Palasin pian varjoon tuntiessani eksyneeni jonkin vieraan voiman alle.

Ajoimme varhain pois kaupungista. Antti haukotteli tukka pystyssä, pahvinen kahvimuki jalkojensa välissä. Kartta oli sekaisin sylissäni. Onneksi liikenne oli silloin rauhallisempaa. Autossa mielikuvat tulevasta heräsivät taas eloon. Tuntui turvallisemmalta. Tunsin ilmastoinnin haju, ja juomat ja pikkunaposteltavat odottivat kylmäkassissa. Elämä oli yhteistä ja hallittavaa täällä autonkuoren sisällä.

Tai enhän minä tiennyt mitä Antti ajatteli.

*

Oli vaikea tottua jatkuvaan tien päällä oloon.

Aluksi asutus oli tiheää. Kaupunkeja ei oikein edes erottanut toisistaan. Loputon esikaupunki vain jatkui ja jatkui, jossain kohden nimi vain vaihtui toiseksi. Liikekeskusten korkeat rakennukset ja suuret stressaavat liittymät monumentaalisine rakennelmineen havahduttivat kuitenkin tajuamaan muutoksen. Sitten kaupunkimaisema kävi yhä autiommaksi, ja lopulta se näytti pelkästään likaisenharmailta, katujen jakamilta autioilta tonteilta. Lopulta kaupunki loppui, kuin räyhäävä musiikki. Tie alkoi kiemurtaa rehevillä puutarhamaisilla kukkuloilla kuin kevyesti lurittava sävelmä, kunnes laskeuduttiin alas ja tie oikeni tikkusuoraksi autiomaaksi. Hiljaisuudeksi.

Suomessa, Antin luona, en ollut tarvinnut autoa, koska liikenneyhteydet olivat niin hyvät. Vaikka Antti asuikin niin syrjässä, että talon lähettyvillä oli jopa lehmiä laitumella, löytyi bussipysäkki silti aivan läheltä.

Antin talo oli iso ja ilmeisen kallis. Yli 200 neliömetriä kahdessa kerroksessa. Seinät valkoiset, siellä täällä muutama tyyliltään minimalistinen kaluste. Kylpyhuoneessa oli poreallas, olohuone ulottui ylös toiseen kerrokseen. Keittiön pöytälevyt olivat kiveä, mustaa graniittia. Makuuhuoneen katossa komeili peili. Seinillä oli julisteita kuuluisista maalauksista, joukossa jokunen aitokin. Ulkona piha– alueella oli kukkaistutuksia, jotka olivat tosin jo hieman nuukahtamaan päin, sillä ne olivat Antin exän tekemiä. Epämääräinen multainen kumpu oli tuoreempi, mutta jäänyt istuttamatta.

Antilla oli myös lapsi, mutta siitä minä en kuitenkaan tiennyt oikein mitään. Antti sanoi tapaavansa häntä myöhemmin. Välit olivat vielä liian tulehtuneet.

Antti sanoi eronneensa melkein heti talon valmistuttua.

– Se nainen oli… Antti irvisti lauseen lopuksi.

Antti ei ollut kertonut, miksi he olivat eronneet. Ehkä he eivät vain olleet sopineet yhteen. Tai ehkä se liittyi lapseen. Olin etsinyt sen naisen henkeä, käden jälkeä talosta löytämättä muuta kuin lakiasiantoimistosta osoitetut kirjekuoret, joissa oli heidän molempien nimi.

Kasvillisuus katosi tien varresta vähitellen lähes kokonaan. Tasainen maa oli täynnä kärsineen näköisiä pensaita ja oksia, kuin maan ...