Se oli ollut rankin myrsky miesmuistiin, vanhat miehet tuumivat astellessaan aamulla kohti Belan pientä kalastussatamaa. Oli selvää, etteivät kaikkien veneet olleet voineet kestää luonnonvoimien pelottavaa näytöstä. Miehet suhtautuivat asiaan kuitenkin leppoisasti; luontoäiti oli aina ollut ihmistä voimakkaampi ja kohtalo oli kohtalo. Veneet olivat aina korvattavissa, ihmiset eivät. He olivat helvetillisen luonnonnäytelmän jälkeen yhä täällä, elossa ja hyvissä voimissa. Se riitti.

Heidän poikansa ja muut nuoremman polven belalaiset eivät ajatelleet veneitä. He lähtivät töihinsä, lohduttivat perheitään, tai päättivät vain jäädä vuoteisiinsa. Taikauskoisimmat arvelivat maailmanlopun tulleen ja monet muut kävelivät kaupungin lukemattomiin temppeleihin, moni ensi kertaa vuosiin, kysymään jumalilta ja papeilta neuvoa.

Abraham Mateus katseli kotinsa ikkunasta kivipäällysteistä, rankkasateesta yhä märkää katua ja sillä kulkevia ihmishahmoja. Heidän oma asuntonsa oli säästynyt suurilta vaurioilta, mutta monille oli käynyt pahemmin. Jo tuulen voima oli ollut sellainen, että ovia oli paiskautunut saranoiltaan, ikkunoita särkynyt ja paikallisten tornadojen kulkureiteillä lähes kaikki oli tuhoutunut. Myös ukkonen ja salamointi olivat olleet ennenkuulumattomia, tuloksena kymmeniä tulipaloja ja jopa ihmisuhreja.

Ana Maria, Mateusin iäkäs vaimo oli ollut koko yön suunniltaan pelosta ja suunnannut ensi töikseen aamulla pieneen kirkkoon parin korttelin päässä. Abraham itse ei ollut halunnut lähteä vaimonsa mukaan. Hän katseli ulos vielä hetkisen ajan, sitten kohautti olkapäitään ja käveli lämmittämään vettä. Lämmin halga tekisi hänen vanhalle keholleen hyvää, etenkin kun siihen kaatoi hyvän tujauksen paikallista marjalikööriä.

Mateus oli asunut Belassa vaimonsa kanssa jo vuosikymmeniä, mutta milloinkaan hän ei ollut aistinut kaupungissa sellaista pelon ja epätoivon mielialaa kuin näinä päivinä. ”Onko se vain tämä sotatila?” Suuri harmaaraidallinen kissa naukaisi hänen sänkynsä päällä. Mateus lopetti hetkeksi omat puuhansa ja kävi hakemassa kylmäkaapista vanhalle kollille vatiin maitoa. Vanhus katseli kissan latkimista suru sydämessään. ”Ei, se ei ole vain tämä sotatila”, hän tiesi. ”Kaikki muuttuu. Aivan kaikki muuttuu. Ja kuka auttaa meitä silloin?”

#

Punapukuinen nainen seisoi Aramechain saaren korkeimmalla mäenhuipulla. Hän oli saapunut paikalle monikymmenpäisen saattueen kanssa, mutta juuri nyt hän halusi olla yksin. Yksi vähäinen käden liike sai hänen seurueensa poistumaan juosten metsän suojaan. Sateesta märkä, sammaleinen kallio sai useammankin seurueesta liukastelemaan ja kaatumaan mennessään – niin kova kiire kaikilla oli päästä etäämmälle hänestä.

Nainen oli hoikka ja piirteiltään siinä määrin täydellinen, että häntä saattoi pitää lähes epätodellisena. Hänen kasvonsa olivat muun vartalon lailla täydelliset, mutta useimmille katsojille myös vieraat ja siksi hämmentävät. Mustat, arvoituksellisen kauniit silmät pitkien, suorien, yönmustien hiusten alla tuntuivat lähes aina katsovan jonnekin kaukaisuuteen.

Naisen katse kiersi hitaasti kaikkiin ilmansuuntiin. Tuuli puhalsi yhä viimeöisen myrskyn viimeisiä pilviä kauas horisonttiin. Tulevasta päivästä tulisi viileä, hän arveli, mutta myös aurinkoinen ja tyyni. Jälleen uusi syksy oli pitkällä.

”On viimein aika”, nainen mutisi soinnukkaalla äänellään kielellä, jota hänen seurueensa ei olisi ymmärtänyt.

Hän katseli aamuauringon valossa valkeana loistavaa Belan kaupunkia ja kalastajaveneitä, jotka olivat lähteneet taas tekemään arkista työtään. Lopulta nainen käänsi katseensa mereltä polulle, jota pitkin hän ja hänen seurueensa olivat saapuneet. Ketään ei näkynyt, vaikka kaikki olisivat tarvittaessa sekunneissa paikalla. Hän ajatteli alhaalla metsissä piilottelevia palvelijoitaan koirina. Pelokkaina koirina tekemässä kaiken, mitä hän käski, kerjäämässä huomiota ja makupaloja, taistelemassa tarvittaessa hänen käskystään.

”Tähänkö te päädyitte, te kerran ylpeät ja viisaiksi itsenne tunteneet houkat? Missä on ylpeytenne nyt? Missä on voimanne, missä viisautenne? Olette enää koiriani.”

Koiria. Hänen kansansa oli ikimuistoisista ajoista saakka paitsi pitänyt koiria, myös pyydystänyt ja kesyttänyt susia ja niiden paljon hankalampia, harvinaisempia sukulaisia, vuorisusia. Vuorisudet olivat erittäin vaikeita kesytettäviä ja ennalta arvaamattomia, kuten monet muut suuret, älykkäät pedot. Nyt vuorisudet olivat näiltä mailta poissa. Poissa oli myös hänen oma kansansa. Jäljellä oli satunnaisia sammaleen peittämiä kivipaasia ja muinaisten rakennusten kivijalan lähes kadonneita jäänteitä. Ja aaveita. Se oli miltei kaikki, mitä oli jäljellä ylpeästä, kerran voimakkaasta kansakunnasta. Raunioita, aaveita ja pieni joukko ihmisiä, jotka yhä muistivat. Jäljellä oli enää yksi asia: kosto. Ja kenties, jos onni ja kohtalo olisivat myötä, heidän sukunsa veri saattaisi palata näille maille vielä kerran kukoistamaan ylpeänä ja vahvana.

Nainen käänsi katseensa jälleen länteen, merensalmen takana tummana näkyvään saareen, jolla Belan kaupunki sijaitsi. Hän tiesi saaren muutoin jo unohtuneen oikean nimen, joka oli ollut 閶, Taivaan Portti.

Hän tiesi tuon nimen taustan. Se ei ollut vain symbolinen. Merellä tuon saaren takana oli ikimuistoisista ajoista asti sijainnut todellinen portti toisiin maailmoihin. Se oli vienyt monta varomatonta kalastajaa ja tuonut myös paljon asioita.

Punapukuinen nainen katseli auringonvalossa kimaltelevaa Belan kaupunkia ja sen takana kohoavia synkkiä korkeita kukkuloita katkera tuska sydämessään. ”Tuo oli minun kotini.”

Mikä demoni oli riivannut nuoren keisari Lu Biaon niin ajattelemattomaksi, että tämä oli päästänyt lännestä vyöryneen likaisen, petollisen roskaväen myrkyttämään ja valloittamaan nämä maat? Nainen tunsi vieläkin jääkylmää raivoa ajatellessaan tuota vanhaa petosta, mutta pakotti itsensä – kuten niin monet kerrat ennenkin – rauhoittumaan.

Kaikki tuo oli nyt tomua, kuten oli myös Lu Biao. ”Nyt täällä olen enää vain minä. Muutos alkaa. Saan kostoni.”

Nainen muisti vielä Aramechain entisen hallitsijan ilmeen tämän tunnistaessa hänet juuri ennen kuolemaansa. Siinä oli ollut ihmetystä, epäuskoa, kauhua ja lopulta ymmärrys. Hän oli tuntenut pientä sääliä miesraukkaa kohtaan tuona hetkenä. Tämän silmistä oli hetken ajan näkynyt helveteistä kenties pahin: ymmärrys siitä, että mies oli paitsi tullut petetyksi ja hyväksikäytetyksi, myös tahtomattaan pettänyt ja tuominnut teoillaan koko oman kansansa.

”Tunsiko Lu Biao aikoinaan samoin ennen kuolemaansa? Tajusiko hän tuominneensa oman kansansa tuhoon?”

Hän ei tiennyt. Nainen ravisti päätään vihaisesti. Jos hän ajatteli asioita liikaa, ne saattoivat sokeuttaa hänet päämäärältä. Tunteet olivat järjen vihollinen. Punapukuinen nainen ei halunnut tuntea, mutta toisinaan hän silti tunsi. Ja se oli hänelle helvetti.

#

 

Amidilla oli nälkä, eikä hän ollut nukkunut edellisenä yönä silmänräpäystäkään. Myrsky oli ollut hänen vielä nuoren elämänsä ylivoimaisesti pahin. Se oli jatkunut loputtomiin ja yrittänyt kiskoa puut juuriltaan, monesti menestyksellä.

Poika itse oli hakeutunut suojaan Qantin puolella sijainneen muinaisen, ränsistyneen valkean rakennuksen kellariin. Se oli ollut huono idea. Hänen olisi pitänyt muistaa näiden rakennusten muuan piirre: monissa niistä kummitteli, ja niin tietysti täälläkin.

Itse rakennus oli tyypillinen Qantin laitakaupungille. Se oli tehty jostain nykyään tuntemattomasta materiaalista, joka muistutti kiveä, mutta oli kiveä vahvempaa. Sen ikkunat oli tehty jostain lasin kaltaisesta, joka ei kuitenkaan ollut lasia – sen Amid ymmärsi. Vielä omituisempia asioita löytyi talon sisältä. Laitteita, joiden tarkoitusta hän ei osannut edes arvailla. Joissakin niistä vilkkui tai paloi yhä valoja ja symboleja, joita hän ei ymmärtänyt. Tomun ja lian keskelläkin Amidilla oli outo tunne siitä, että hän oli jonkun kotona. Ja että talon asukkaat eivät olleet lähteneet. Heitä ei vain näkynyt.

Kaikki muuttui yön tullen.

Amid ei saanut viettää yötään rakennuksen kellarissa yksin, eikä rauhassa. Hänen edessään ja ympärillään vaelsi koko yön ajan monenlaisia, enemmän tai vähemmän usvaisia tai todellisen näköisiä hahmoja. Useimmat eivät piitanneet hänestä, vaan näyttivät kulkevan ennalta määrättyjä reittejään kuin hypnoosissa. Niistä Amid ei juuri välittänyt; hän oli aina nähnyt tavallisessa metsässäkin näitä oudompia ja pelottavampia asioita. Ongelmana olivat ne aaveet, jotka piittasivat hänestä.

Amid ei pelännyt monia asioita, mutta jotkin tämän kellarin haamut häiritsivät häntä tavallista enemmän. Ne olivat aivan liian todellisia. Ne jopa pyysivät häneltä sanattomasti apua, eikä hänellä ollut keinoja auttaa näitä. Oudot äänet, liikkuvat varjot ja satunnaisesti hänen kasvojensa eteen äkisti ilmaantuneet kalpeat kasvot mustilla silmäaukoilla säpsäyttivät pojan aina kun hän oli saamaisillaan unen päästä kiinni. Hän muisti isoisänsä sanat siitä, etteivät tällaiset asiat olleet totta, eikä niistä siksi pidä piitata. Amidista tuntui, ettei isoisä ollut kertonut hänelle aivan kaikkea.

Yö kului, ja lopulta Amidkin sai nukuttua muutaman tunnin. Hänen unensa olivat levottomia ja outoja, mutta silti tavallaan rauhoittavia. Hän näki niissä isoisänsä onnellisena kukkulalla, puun juurella, katselemassa maailmaa ja hymyilemässä hänelle. Omia vanhempiaan Amid ei nähnyt. Nämä alkoivat tuntua hänestä yhä enemmän a...