Kansi

Nimiö

mari jungstedt

KULLAN KALLIS

Suomentanut Emmi Jäkkö

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Copyright © Mari Jungstedt 2014

Published by arrangement with Partners in Stories Stockholm AB, Sweden

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Sofia Scheutz Design

Kannen kuva: © Misty Fugate/Arcangel, Ruben Eliassen och Sofia Scheutz

Karin Boyen runojen suomennokset

Kuin voisin, Yrjö Kaijärvi

Aamu, 2. säkeistö, Anuirmeli Sallamo-Lavi

Nimetöntä, Sirkka Heiskanen-Mäkelä

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-29745-1

Kustannusosakeyhtiö Otava 2016

Alkusanat

Ruben Eliassenille – rakkaalleni.

Kaikesta naurusta, inspiraatiosta

ja kaikesta rakkaudesta.

Ilman sinua tätä kirjaa

ei olisi koskaan kirjoitettu.

1

Valkoiset seinät ympäröivät hänet, katto oli korkealla ja keskelle huonetta oli ripustettu pallonmuotoinen valaisin. Harmaa päivänvalo siivilöityi ohuiden puuvillaverhojen läpi, ne olivat kuin suojaava huntu hänen ja ulkomaailman välillä. Hän oli avannut toisen silmänsä. Oli aivan hiljaista ja autiota. Kuin hän makaisi eristettynä omassa kuplassaan, kotelossa, joka oli kehrätty näkymättömistä langoista. Juuri mitään ääntä ei kuulunut lukuun ottamatta jostain kantautuvaa hiljaista surinaa, kuin kraanasta juoksisi vesi. Ulkona puhalsi kova tuuli, se sai ikkunalasit värisemään. Pöydällä sängyn vieressä oli muutama keltainen tulppaani teräsvaasissa ja puoliksi juotu vesilasillinen.

Knutas oli huoneessa yksin. Nenään leijaili läpitunkeva haju, steriili ja antiseptinen. Hän kääntyi varovasti sängyssä ja irvisti. Takaraivossa hakkasi kipu. Toista käsivartta särki ja niska oli jäykkä. Pää oli aivan tyhjä, kuin hänet olisi huumattu. Katse kiersi kylmiä seiniä. Hänen täytyi olla sairaalassa. Mikä päivä nyt oli? Mitä kello oli?

Knutas yritti nousta istumaan, mutta yllättävä kipu viilsi pal­leaa. Hän ei pystynyt hengittämään. Hän vajosi hitaasti takaisin sängyn pohjalle ja huomasi siteen, joka kiersi rintakehän alla. Yhtäkkiä hän muisti kivun, joka oli iskenyt ennen kuin hän oli menettänyt tajuntansa. Hän oli luullut kuolevansa.

Vähitellen Knutas sai ajatuksensa järjestykseen, muistot iskusta palasivat.

Sinä aamuna kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Hän oli seissyt huvilan edustalla aamun valjetessa viileänä. Hän oli sytyttänyt piippunsa, ennen kuin tilasi taksin lentokentälle. Matkalla oli tarkoitus poimia Karin kyytiin. Hän ei ensin edes huomannut autoa, joka seisoi parkkeerattuna kauempana kadulla, mutta sitten hän näki jonkun istuvan ratin takana. Piippu lensi kädestä ja putosi maahan. Tilanne eteni kuin elokuvassa, liikkeet hidastuivat. Auton ajovalot sokaisivat hänet kunnes isku tuli, ensin räjähdys ja lasi, joka hajosi säpäleiksi. Hän lensi ­kyljelleen.

Hän muisti katsoneensa ylös. Päivä oli alkanut nousta, taivas hänen yllään oli harmaa. Vääntyneen metallin ja rikkoutuneen lasin ääni kaikui hänen korvissaan. Hän tunsi jotain märkää valuvan poskellaan ja pyyhkäisi kasvojaan takinhihalla. Se oli verta. Kyljessä tuntui lamauttava kipu.

Aika alkoi kiihtyä. Pilvet, jotka olivat maanneet paikoillaan aamutaivaalla, näyttivät irtoavan asemistaan ja kulkivat nopeasti horisontin poikki. Hän pääsi vaivalloisesti jaloilleen ja katseli sumuisin silmin autoa, joka oli ajautunut suoraan päin naapurihuvilaa. Se oli syöksynyt aidan läpi, jatkanut halki puutarhan ja törmännyt lopulta talon päätyseinään. Ikkuna oli särkynyt, mutta muuten suurimman iskun oli saanut auto. Etupää oli täysin tuhoutunut. Stefan Norrström roikkui ratin päällä kasvot veressä. Knutas näki tämän liikuttavan huuliaan, mies tuijotti suoraan häneen. Suu muodosti sanan.

Apua.

Ensin Knutas ei ymmärtänyt mitä mies tarkoitti. Apua. Hän sulki silmänsä. Kipu kyljessä oli lähes sietämätön. Auto oli iskeytynyt seinään mutta moottori hurisi vielä. Stefan yritti muodostaa sanoja veren valuessa kasvoillaan, katse oli nauliutunut Knutakseen.

Musta savu nousi konepellin alta. Hänellä ei ollut kovinkaan paljon aikaa, nyt oli keskityttävä.

Knutas kompuroi eteenpäin epävarmoin askelin, sai autonoven auki ja kumartui kohti miestä. Norrströmin ääni oli heiveröinen.

– En halua kuolla tällä tavalla… Älä anna minun kuolla.

Knutas tarttui mieheen, veti tämän ulos autosta. Vain hetkeä myöhemmin liekit löivät jo autosta. Ambulanssi lähestyi ulvovin sireenein. Yhtäkkiä katu oli täynnä vastaheränneitä, hämmentyneitä ihmisiä. Talossa asuva perhe syöksyi pihalle yöpaidoissaan.

Hän laski Stefanin maahan ja käänsi tämän kylkiasentoon.

– Älä anna minun kuolla, mies kuiskasi jälleen.

– Et sinä kuole, Knutas vastasi.

Stefan kurotti ja tarttui hänen käteensä, puristi lujaa. Knutas tunsi kuinka sydän hakkasi, ensin selkeämmin ja sitten yhä heikommin. Äänet ympärillä kaikkosivat, kuin huntu olisi laskeutunut kaiken ylle, pimeys voitti. Käsi irtosi Stefanin otteesta, kaikki ympärillä hävisi ja vilkkuvat valot katosivat näköpiiristä. Ympärillä vallitsi kaaos. Jalat pettivät alta.

Sitten kaikki oli pimeää ja tyhjää ja kuollutta. Kunnes nyt.

2

Yöperhonen hakkasi siipiään vasten katosta roikkuvaa halogeenilamppua. Betonilattialla lampun alla makasi muutama perhonen liikkumatta. Kuin Ikaros, mies ajatteli. Kreikkalaisen mytologian traaginen sankari, poika, jolle isä rakensi siivet, jotta tämä voisi paeta vihollisiltaan Kreetalta. Mutta poika lensi liian lähelle aurinkoa ja siipien vaha suli. Lento päättyi mereen ja poika hukkui. Yöperhonenkin lensi liian lähelle ­valoa, ja se koitui sen kuolemaksi.

Hän katseli odottaen hyönteisiä, jotka surisivat lampun ympärillä. Valo oli valkoinen ja armoton, se valaisi koko autotallin. Sitten perhonen lensi aavistuksen liian lähelle, kuului räsähtävä ääni ja se putosi lattiaan.

Hän oli itsekin lentänyt liian lähelle aurinkoa. Hänellä oli ollut elämässään yksi ainoa vaihe, jolloin hän oli kokenut eläneensä täysillä. Hän oli heittäytynyt korkeuksista, uskaltanut langeta houkutuksiin ja ottanut avosylin vastaan kaiken mitä tarjottiin. Sitten tuli takaisku, kipu joka tuntui kuin olisi jäänyt junan alle. Hän oli jäänyt henkiin, mutta ei enää elänyt.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, hän oli lausunut peilikuvalleen. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asialle jotain.

Hän tarttui luutaan, joka nojasi autotallin nurkkaan, ja lakaisi perhoset oven raosta pihalle viileään iltaan. Sitten hän lukitsi oven ja asetti luudan takaisin paikalleen.

Hän palasi autolle ja käänsi virta-avainta; auton ajovalot syttyivät välkähtäen ja valaisivat autotallin seinän. Siellä roikkuivat kaikki hänen työkalunsa siistissä järjestyksessä. Hän laittoi musiikin soimaan, suosikkinsa Johnny Cashin.

Hän sytytti tupakan ja veti syvään henkeä samalla kun sulki silmänsä ja antoi sävelten täyttää tyhjyyden joka hänen ja tulevien tapahtumien välillä vielä vallitsi. Sen mitä hän oli päättänyt tehdä. Vielä yksi henkonen ennen kuin hän avasi jälleen silmänsä ja tarkasteli vastapäistä seinää. Katse nauliutui työkaluihin. Hän nousi autosta, tumppasi tupakan vaikka oli polttanut siitä vasta puolet, ja työnsi tumpin takaisin askiin. Hän poimi seinältä pulttipistoolin, joka oli ruuvattu kahteen osaan, ja löysi myös siihen kuuluvan ruutipanoksen. Hänellä oli askillinen patruu­noita laatikossa työkalupenkin alla, ne olivat satayhdeksänkymmentä­milligrammaisia. Hän latasi aseen ja kokosi sen.

Hän tunsi aseen painon ja kylmän teräksen ihollaan. Hän kiristi jousen ja punnitsi asetta kädessään. Hän kuuli isänsä äänen. Pidä käsi vakaana, isä oli sanonut. Mutta ase oli painava, tehtävä ei ollut aivan helppo. Isän tiukka ote hänen pienestä kädestään, joka oli melkein kadonnut isän suureen kouraan, pakotti hänet tarttumaan pulttipistooliin, joka oli painettu vasten härän otsaa. Eläin katsoi häntä suoraan silmiin. Hän sulki silmänsä peloissaan. Kylmä pulttipistooli painoi hänen kädessään. Sitten painat tästä. Hän oli katsonut isäänsä. En pysty tähän, hän oli sanonut hiljaa, mutta isä ei ymmärtänyt, ei halunnut ymmärtää. Kyllä sinä pystyt. Aikuisen ääni oli niin vakuuttava, niin rauhallinen. Karhea käsi painoi vasten hänen omaansa. Sitten isku, korvia huumaava pamaus, joka sai hänet hätkähtämään. Sonni rojahti maahan. Hänen teki mieli kirkua, mutta hän ei kyennyt päästämään ääntäkään. Isä katsoi härkää samoin kun hän, vaikka he olivat juuri nähneet kaksi aivan eri tapahtumaa.

Hän karkotti muistot mielestään ja palasi nykyhetkeen. Hän ripusti pulttipistoolin takaisin paikoilleen. Isän ääni loittoni mielestä, ainakin hetkeksi, mutta hän tiesi ettei pääsisi siitä koskaan kokonaan eroon. Se odotti sopivaa hetkeä yhdessä kaikkien muiden äänien kanssa.

Kaikkien niiden äänien, jotka olivat pettäneet hänet.

3

Yö oli ollut pitkä ja levoton, eikä Julia Rambergin ahdistus kaikonnut vielä aamun valjetessakaan. Hän avasi silmänsä ja muisti heti mitä hänellä oli edessään. Tänään he tapaisivat ja keskustelisivat tilan tulevaisuudesta ensimmäistä kertaa isän hautajaisten jälkeen, ja hän tiesi mitä muut halusivat. Aivan liian hyvin. Ajatus sai selkäpiin karmimaan. Hän olisi halunnut mieluiten vain jatkaa uniaan ja unelmoida jostain kauniista ja rauhallisesta. Huoneessa oli kylmä, hän veti peiton päälleen. Gotlannin keväät olivat viileitä ja kosteus hiipi talon paksuissa kiviseinissä. Hän oli pyörinyt sängyssään unettomana tuntitolkulla ja tuijottanut tapettia, sen kukkakuvioita, niiden ohuita varsia: sinikelloja, voikukkia, unikoita ja keto-orvokkeja. Tapetti oli vanha, se oli peittänyt seiniä niin kauan kuin hän muisti. Koira tassutteli huoneeseen, istui sängynreunalle ja...