etukansi.jpg

Nina George

Pieni kirjapuoti
Pariisissa

Suomentanut Veera Kaski

Sitaatit Hermann Hessen runosta Vaiheet on suomentanut Elvi Sinervo, teoksessa Lasihelmipeli, Helsinki 1972.

Saksankielinen alkuteos Das Lavendelzimmer

© 2013 Knaur Verlag

By arrangement with Keil & Keil, Germany, and Ia Atterholm Agency, Sweden

Design by lbbg – Sian Wilson

Type & illustration © Mary Kate McDevitt

Images © Getty Images

ISBN 978-952-279-316-4

Taitto Jukka Iivarinen / Vitale

www.bazarkustannus.fi

Tämä on Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Omistan tämän romaanin isälleni Joachim Albert Wolfgang Georgelle, lempinimeltään Jo der Breite (leveä-Jo). Sawade/Eichwaldau 20.3.1938–4.4.2011, Hameln.

Isä, sinun mukanasi kuoli ainoa ihminen, joka on lukenut kaiken, mitä olen kirjoittanut, siitä lähtien kun opin kirjoittamaan. Kaipaan sinua aina. Illan valossa ja meren jokaisessa aallossa näen sinut. Sanasi jäivät kesken.

NINA GEORGE tammikuussa 2013

Omistettu kadonneille.
Ja niille, jotka vieläkin rakastavat heitä.

1

Miten ihmeessä minä saatoin suostua tähän?

Talon numero 27 valtiattaret, portinvartija Rosalette ja omistaja Bernard, olivat yksissä tuumin napanneet monsieur Perdun pihteihinsä vastakkaisten pohjakerroksen asuntojensa välissä.

”Kyllä se sitten osasikin rouvaansa nöyryyttää.”

”Le P., niin! Että kehtasi! Naisparka on riekaleina kuin koinsyömä morsiushuntu.”

”Eihän sitä kaikkia miehiä niin osaa moittia, kun niitä naikkosia katsoo. Kylmäkaappeja kalliissa koltuissa. Mutta mitäs miehet itse ovat? Raakalaisia kaikki tyynni.”

”Rouvat hyvät, nyt minä en…”

”Ette te, tietenkään, monsieur Perdu, te olette kašmirvillaa jos miesten karkeutta mittaillaan.”

”Oli miten oli, me saamme uuden vuokralaisen. Viidenteen, sehän on teidän kerroksenne.”

”Mutta hänellä ei ole enää mitään. Särkyneitä kuvitelmia vain. Madamelta niin sanotusti puuttuu kaikki.”

”Ja siksi me ajattelimmekin teitä. Että jos lahjoittaisitte mitä vain voitte. Kaikki apu tulee tarpeeseen.”

”Tottahan toki. Voisin etsiä jonkun hyvän kirjan…”

”No me kyllä ajattelimme jotain vähän käytännöllisempää. Esimerkiksi pöytää. Rouvalla kun ei ole…”

”…yhtään mitään. Aivan niin.”

Kirjakauppias ei tosin tiennyt, mikä voisi olla käytännöllisempää kuin kirja. Mutta hän lupasi lahjoittaa uudelle vuokralaiselle pöydän. Yksihän hänellä vielä oli.

Monsieur Perdu työnsi kravattinsa tarmokkaasti silitetyn valkoisen kauluspaitansa ylänappien väliin ja kääri hihansa huolella. Kyynärpäähän saakka, taitos toisensa perään. Hän silmäili eteisen kirjojen peittämää seinää. Kirjahyllyn takana oli huone, jonka ovea hän ei ollut avannut kahteenkymmeneenyhteen vuoteen.

Kaksikymmentäyksi vuotta ja kesää ja uudenvuodenaamua.

Mutta siinä huoneessa pöytä oli.

Hän puhalsi ulos pidättämänsä ilman, tarttui umpimähkään ensimmäiseen kirjaan ja veti hyllystä Orwellin Vuonna 1984:n. Se ei hajonnut kappaleiksi. Eikä se purrut häntä käteen niin kuin suutahtanut kissa.

Hän otti seuraavan romaanin, sitten kaksi kerralla, työnsi molemmat kätensä hyllyyn, kauhoi kokonaisia kirjaröykkiöitä, jotka kokosi viereensä.

Kirjapinoista kasvoi puita. Torneja. Taikavuoria.

Hän katsoi viimeistä kirjaa kädessään: Tom ja keskiyön puutarha. Aikamatkasatu.

Jos hän olisi uskonut enteisiin, tämä tässä olisi ollut merkki.

Hän irrotti hyllyt kannattimistaan napakalla iskulla. Sitten hän astui askeleen taakse.

Siinä. Sieltä se kuoriutui. Sanojen muurin takaa. Ovi huoneeseen, jossa…

Enkö voisi vain ostaa pöydän?

Monsieur Perdu pyyhkäisi suutaan. Niin. Jos puhdistaisi kirjoista pölyt, panisi ne paikoilleen, unohtaisi oven. Ostaisi pöydän, jatkaisi samaa kuin kaksi edellistäkin vuosikymmentä. Kahdenkymmenen vuoden päästä hän olisi seitsemänkymmenen, ja sitten kyllä kestäisi loputkin. Ehkä hän kuolisi varhain.

Pelkuri.

Hän puristi ovenkahvan tärisevään nyrkkiinsä.

Hitaasti pitkä mies avasi oven. Työnsi sitä varovasti sisäänpäin, sulki silmänsä ja…

Vain kuunvaloa ja kuivaa ilmaa. Hän hengitti sisään nenän kautta, tutki ilmaa, ei tuntenut mitään.

***:n tuoksu on poissa.

Oli kulunut kaksikymmentäyksi kesää, ja monsieur Perdu ohitti ***:n ajatuksissaan yhtä taitavasti kuin kiersi kadulla avoimen viemärikaivon.

Hän ajatteli nimen kohdalla useimmiten ***. Se oli katko ajatusten hymisevässä virrassa, valkoinen laikku menneisyyden kuvissa, pimeys tunteiden keskellä. Hän kykeni luomaan minkä lajin aukkoja hyvänsä.

Monsieur Perdu katseli ympärilleen. Miten hiljaista huoneessa oli. Ja kalvasta, laventelinsinisistä tapeteista huolimatta. Lukitun oven takana vietetyt vuodet olivat imeneet seinistä värin.

Eteisestä lankeava valo ei kohdannut paljonkaan varjoa heittävää. Kevytrakenteisen tuolin. Ruokapöydän. Maljakossa yli kaksi vuosikymmentä sitten Valensolen tasangolta pihistettyä laventelia. Ja viisikymmenvuotiaan miehen, joka nyt istuutui tuoliin ja kietoutui käsiinsä.

Ennen tuossa oli verhot. Tuolla kuvia, kukkia ja kirjoja, kissa nimeltä Castor torkkumassa divaanilla. Oli kynttelikköjä ja kuiskauksia, punaviinin täyttämiä laseja ja musiikkia. Tanssivat varjot seinällä, toinen kookas, toinen kuvankaunis. Ennen tässä huoneessa oli rakkautta.

Nyt täällä olen enää vain minä.

Mies puristi kätensä nyrkkiin ja painoi ne kirveltäville silmilleen.

Monsieur Perdu nielaisi ja nielaisi uudelleen nujertaakseen kyyneleet. Hänen kurkkuaan kuristi, henki ei kulkenut, selkä tuntui kiiluvan kuumuutta ja kipua.

Kun hän viimein taas pystyi nielaisemaan ilman että se sattui, hän nousi ja avasi ikkunan apposen auki. Takapihalta tulvi ylös tuoksuja.

Yrtit Goldenbergin kasvimaalta. Rosmariini ja timjami. Niiden seassa Chen, sokean jalkojenhoitajan ja kenkäasiantuntijan, hierontaöljyt. Välissä ohukaisten tuoksahdus yhtenä pyörteenä Kofin afrikkalaisten ämpärigrilliherkkujen kanssa, lihaisaa ja tulista. Kaiken yllä leijui kesäkuisen Pariisin tuoksu, lehmuksenkukat ja odotus.

Monsieur Perdu ei kuitenkaan sallinut hajujen koskettaa itseään. Hän vastusti niiden lumousta kaikin voimin. Hänestä oli tullut todella hyvä sivuuttamaan kaiken, mikä olisi voinut herättää hänessä pienintäkään kaipausta. Tuoksut. Sävelmät. Kaiken kauneuden.

Hän haki komerosta koruttoman keittiönsä vierestä vettä ja vihreää pesuainetta ja alkoi puhdistaa pöytää.

Hän käänsi selkänsä kalvenneelle muistolle siitä, miten oli istunut tämän pöydän ääressä, ei yksin vaan ***:n kanssa.

Hän jynssäsi ja hinkkasi ja sulki korvansa itsepintaiselta kysymykseltä, miten kaikki oikein jatkuisi, nyt kun hän oli avannut oven huoneeseen, jonne oli haudannut rakkautensa, unelmansa ja menneisyytensä.

Muistot ovat kuin susia. Ei niitä voi teljetä lukkojen taa ja toivoa että ne lakkaavat piittaamasta.

Monsieur Perdu kantoi kapean pöydän ovelle, heivasi sen kirjojen seinämästä läpi ohi paperisten taikavuorten porraskäytävään ja aina vastapäisen asunnon ovelle asti.

Juuri kun hän oli koputtamassa, kuului surullinen ääni.

Nyyhkäisy, tukahdutettuna kuin tyynyn läpi.

Joku itki vihreän oven takana.

Nainen. Ja hän itki niin kuin toivoisi, ettei kukaan, kukaan ikimaailmassa kuule.

2

No hän oli sen Le P:n vaimo, kyllähän te tiedätte.”

Ei hän tiennyt. Perdu ei lukenut Pariisin juorulehtiä.

Madame Catherine Le P.-tiedätte-kyllä-kuka oli myöhään eräänä torstai-iltana palannut kotiin taiteilijamiehensä agentin toimistosta, missä hoiti tiedotusta. Avain ei sopinut lukkoon, matkalaukku rappukäytävässä, sen päällä eropaperit. Mies oli muuttanut tuntemattomaan osoitteeseen huonekalujen ja uuden naisen kanssa.

Catherinelle, Le-Paskiaisen-kohta-entiselle-vaimolle, ei jäänyt muuta kuin vaatteet, jotka hän oli tuonut avioliittoon mukanaan. Hän joutui tajuamaan, miten sinisilmäinen oli ollut kuvitellessaan ensinnäkin, että kerran koettu rakkaus ulottuisi vielä eron ylikin inhimillisenä kohteluna, ja toisekseen, että olisi tuntenut aviomiehensä niin hyvin ettei tämä enää olisi kyennyt yllättämään.

”Laajalle levinnyt virhepäätelmä”, talon numero 27 omistaja Bernard oli kahden piipusta puhaltamansa savumerkin välissä tähdentänyt. ”Miehen oppii tuntemaan vasta kun se jättää.”

Monsieur Perdu ei ollut tuota omasta elämästään niin kylmäverisesti ulos suljettua vielä nähnyt.

Nyt hän seisoi kuuntelemassa naisen yksinäistä itkua, jota tämä epätoivoisesti yritti vaimentaa, kenties käsillä, kenties keittiöpyyhkeellä. Pitäisikö hänen ilmaista läsnäolonsa ja saattaa toinen nolostumaan? Hän päätti käydä hakemassa vielä maljakon ja tuolin.

Hiljaa hän kulki asuntonsa ja naisen asunnon väliä. Hän tunsi tarkkaan vanhan, ylpeän talon petollisuuden, tiesi, mitkä lankut narahtelivat, mitkä seinistä oli rakennettu jälkeenpäin hutaisten ohuiksi ja mitkä kätketyt kuilut kuljettivat ääntä kuin kaiuttimina.

Kun hän tyhjyyttään ammottavassa olohuoneessaan kumartui kahdeksantoistatuhatpalaisen karttapalapelinsä ylle, talo välitti hänelle viestejä asukkaidensa elämästä.

Goldenbergien riitoja. (Mies: ”Voisitko edes joskus…? Miksi sinä…? Enkö minä muka ole…?” Nainen: ”Aina sinun on pakko… Ikinä sinä et... Minä haluaisin että sinä…”) Perdu muisti heidät vielä vastavihittynä parina. He olivat nauraneet usein yhdessä. Sitten tulivat lapset, ja vanhemmat loittonivat toisistaan kuin mantereet.

Hän kuuli Clara Violetten sähköpyörätuolin huristavan yli matonreunojen, lattialankkujen ja kynnysten. Hän muisti pianistin vielä iloisesti tanssivana.

Hän kuuli Chen ja nuoren Kofin laittamassa ruokaa. Che hämmensi kattiloita pidempään. Mies oli ollut syntymästään asti sokea, mutta kertoi pystyvänsä näkemään maailman niiden hajujälkien ja kaikujen välityk...