Tähtien tarkkailijat
Aada kärtti niin kauan, kunnes minun oli pakko myöntyä. Niin siis muutamien minuuttien kuluttua astelimme ulkona kylmässä talvipakkasessa. Oli ilta.
Hengitykseni huurusi, kun kohotin kasvoni taivaalle. Pihalamput pilasivat valollaan näkymän, mutta silti oli mahdotonta olla huomaamatta, miten kirkasta ilma oli. Tällaisena yönä tähdet ja planeetat tuntuivat olevan erityisen lähellä. Ja silti samaan aikaan musta taivas oli paljaudessaan lähes lohduton; kuin luuranko. Kolkko, kylmä ja turvaton. Kammottava, mutta samaan aikaan myös uskomattoman kaunis.
Lähdimme pihasta tietä pitkin, järveä kohti. Aada käveli edelläni hieman huojuen. Hän näytti pikkuiselta lumiukolta paksuissa toppavaatteissaan. Hänellä oli myös hölmön näköinen pipo, jossa päälaella oli valtaisa tupsu. Mielestäni se typerä vaatekappale, mutta Aada jostakin syystä piti siitä kamalasti. Hän ei suostunut edes lähtemään ulos ilman ”tuptsupipoaan”.
Hän juoksi tienpientareen luo ja kahmaisi lapasensa täyteen pakkaslunta. Jokin pikkutytön innostuksessa oli hellyttävää. En oikein edes ymmärtänyt, mikä oli saanut hänet kiinnostumaan niin tavattomasti tähdistä. Hänen innostuksensa oli lopulta tarttunut minuunkin. Nykyään omistin jo kaukoputkenkin; kannoin sen ulos aina alkusyksystä, kun oli tarpeeksi pimeää tähtitaivaan tutkimiseen, mutta ei liian kylmä.
Oli hyvin rauhallista ja äänetöntä, kun astelimme lehmusten reunustamaa tietä kohti järveä. Lumi imi kaikki äänet itseensä. Katselin hajamielisesti hymyillen tien kummallakin puolella näkyviä puisia omakotitaloja. Niiden ikkunat tuikkivat lämpimän keltaisina. Tunnelma oli rauhallinen, kaunis. Harras kuin jouluyönä. Kunnes äkkiä näin jonkin tumman hahmon astelevan tietä pitkin meitä kohti.
”Aada”, sanoin ja ojensi kättäni. ”Tuu tänne.”
Astelimme käsi kädessä eteenpäin. Huomasin pidättäväni hengitystäni. Kuka tuo tyyppi oli ja mitä hän teki täällä näin myöhään illalla? Hän pääsi lähemmäs katulamppujen valoon ja ällistyksekseni tunnistin hänet.
”Mikko?”
Poika pysähtyi ja katsoi minuun hämmästyneenä. Hänen takkinsa roikkui avoimena ja sen alta erottui huonosti napitettu kauluspaita. Purin huultani, kun huomasin kaulalla loistavan punaisen jäljen. Niinpä tietysti. Hän oli tulossa Kaarinan luota. Tähän aikaan illalla…
”Ai hei”, hän sanoi. Poika taisi huomata tuijotukseni ja alkoi napittaa mustaa huopatakkiaan kiinni. ”Mitäs sä täällä? Ja kuka toi on?”
”Aada halus mennä katsoon tähtiä.”
”Pyvstötähtiä!” Aada hihkaisi huonolla r-kirjaimellaan.
Mikko hymyili. Seisoimme siinä hetken keksimättä enää mitään muuta sanottavaa. Tunsin oloni vaivaantuneeksi ja minua harmitti, etten ollut meikannut taikka suoristanut tukkaani. Olin siinä homssuisen näköisenä, sotkuisissa arkivaatteissa. Kun taas Mikko; Mikko näytti hyvältä hätäisesti pukeutuneenakin ja hiukset sekaisin.
”Noh”, tokaisin lopulta, ”nähdään…”
Lähdimme kulkemaan Aadan kanssa pojan ohitse. Mikko näytti hetken taistelevan itsensä kanssa, mutta lopulta kääntyi.
”Mä tuun teiän mukaan”, hän sanoi.
Tunsin oloni jännittyneeksi, kun poika tuli kävelemään rinnalleni. En ole ollut koskaan niin hyvä rupattelija, joten olimme koko matkan vaiti. Astelimme tietä pitkin yhä kauemmas katulamppujen luota, kunnes vihdoin tulimme rantaan. Järven jäätä peittävä hanki hehkui sinisenä. Samoin taivas oli sininen, mutta se tummeni koko ajan kovaa vauhtia. Yhä enemmän tähtiä syttyi sen kannelle.
”Älä mee liian kauas”, sanoin Aadalle, kun hän irrotti otteensa kädestäni ja juoksi eteenpäin.
”Tulitteks te tosiaan katsomaan tähtiä?” Mikko kysyi minulta, kun katsoimme pikkutytön menoa.
”Tähän aikaan vuodesta näkee paljon tähdenlentoja”, kerroin hänelle, ”meteoriittikuuro. Leonidien meteoriparvi. Sen säteilypiste on Leijonan tähtikuviossa.”
Mikko katsoi minuun hämmästyneenä, mutta kuitenkin hymyillen. Erotin hämärässä, miten hänen hampaansa välkähtivät huulien lomasta ja valkoinen höyrypilvi nousi ilmaan.
”Mitä? Miten sä tiiät paljon?” hän ihmetteli.
Kohautin olkiani. ”Se on kiinnostavaa. Mä tykkään avaruudesta. Se on kiehtova.”
”Missä se Leijona on?”
Näytin kädelläni. ”Tuolla.”
Mikko katseli osoittamaani suuntaan, mutta ei vieläkään erottanut mitään. Hän vain tuijotti hämmentyneenä syvän mustaa taivasta ja sillä säkenöiviä valopisteitä erottamatta niitä millään tavalla toisistaan.
Vain minulle ne olivat kuin hyviä ystäviä. Tuolla oli Orion ja sen suurimmat tähdet: Rigel ja Betelgeuse. Orionin tähtisumu, uusien tähtien syntypaikka. Linnunrata.
Ja Jupiter ja Venus näkyivät hyvin kirkkaina tänään. Niitä oli mahdoton sekoittaa muihin taivaan kohteisiin.
”Tuu tähän niin mä näytän”, puhuin Mikolle hiljaa ja astuin vähän häntä lähemmäs. Poika asettui taakseni, kun osoitin uudelleen käsivarrellani tähtiä. ”Tuossa. Tuossa. Näet sä nyt? Säteilypiste on just näiden tähtien välissä–”
”Me erottiin”, Mikko sanoi yllättäen. Hän oli aivan liki minua ja kuiskasi nuo kaksi lyhyttä sanaa korvaani.
Sydämeni vavahti enkä hetkeen saanut henkeä. ”Mitä?”
”Mä ja Kaarina”, Mikko puhui hiljaa. ”Me riideltiin ja… se on ohi.”
Hänen äänensä oli niin hiljainen, mutta en erottanut siitä mitään muuta. En mitään muita tunteita.
”Tähtenlento!” Aada silloin hihkaisi. Hän juoksi luoksemme. ”Näin tähtenlenton äsken!”
”Se on hyvä”, takeltelin suustani. ”Muistit sä toivoa?”
Pikkutyttö tuijotti minuun silmät kimallellen, kun hän nyökkäili. Sitten hän juoksi taas tiehensä.
”No, se oli vaan riita”, puhuin Mikolle, joka yhä seisoi takanani, niin sietämättömän liki. ”Varmaan se leppyy ja…”
Juuri silloin Mikko kietoi kätensä ympärilleni ja painoi kasvonsa niskaani. Hengähdin syvään ja rutistin äkkiä silmäni kiinni.
Vaikka äsken minun vielä oli ollut kylmä, nyt minua äkkiä alkoi kuumottaa paksun huopatakkini alla. Keuhkoissani humisi aivan kuin sinne olisi syttynyt tuli.
”Näytä vielä, missä se Leijona oli”, Mikko kuiskasi lempeästi korvaani.
Hätkähdin äkkiä tolkkuihini. ”Tuolla”, mutisin hiljaa ja kohotin kättäni.
Ja siinä me olimme. Sinisellä järvenjäällä, sysimustan taivaan alla, samaan aikaan kun tähtiä putoili taivaalta.
Omenankukka
Lämpöinen tuulenhenkäys ja pitkät heinät löivät nilkkojani, kun kuljin omenapuiden luo. Nilkkojani kutitteli niin, että oli vaikea olla nauramatta. Ojensin kättäni ja tartuit siihen, lämpöisenä, todellisena. Katsoin sinuun olkani yli. Olit juuri niin komea kuin muistinkin. Ruskeat, pörröiset hiukset, jotka laskeutuivat alas otsalle ja korvien päälle kihararyöppyinä. Kirkkaan siniset silmät, joissa tuikki aina tuo sana poikamaisen kujeileva ilme. Hymyilit minulle ja tuo ele sai sydämeni heti sykkimään kiivaammin.
Kävelimme omenapuun alle, joka oli täynnä valkeita, tuoksuvia kukkasia. Puu oli vanha ja sen oksat kaartuivat alas suurina ja vantterina. Kun puun alla istui, olo oli kuin pienessä vihreässä luolassa. Tällä hetkellä tosin tuo luola oli täynnä valkoisia kukkia ja auringon kultaista valoa. Istuuduin puun rungon viereen. Kurotit poimimaan yhden kukkasen, sitten tulit vierelleni.
Pistit kukan hiuskiharoihini vasemman korvallisen yläpuolelle. Se upposi pehmeisiin hiuksiin helposti, tuntuen heti hieman nahkealta. Kuin se olisi kuollut ja nahistunut välittömästi auringon porotuksessa. Sivelit kasvojani ja katsoit minuun pitkään suoraan silmiin.
”Olet niin kaunis…”
Hymyilin imarreltuna. ”Enkä ole.”
”Kyllä olet”, jatkoit vain vakaasti. ”Juuri näin olet kaikkein kauneimmillasi, kun aurinko osuu silmiisi viistosti ja saa ne hehkumaan kultaisina. Kultasilmä, se sinä olet.”
Hypistelin hajamielisenä hiuksiani, tunnustelin kukkaa. Sinä hivuttauduit koko ajan lähemmäs, kiedoit kätesi ympärilleni. Tunsin pakahtuvani. Keuhkojani puristi ja kylmäsi ja poltti; kaikkea yhtä aikaa. Miten suloinen tunne, miten pakahduttavan ihana ja suloinen ja karmea. Minusta tuntui kuin olisin voinut haljeta tuohon onnen tunteeseen.
Ja sitten suutelit minua. Se oli hyvin pehmeä ja yksinkertainen suudelma, ja silti se sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani. Painoin suudelman huulillesi, toisenkin, suutelin suupieliäsi ja poskiasi. Sinä puristit minua sylissäsi niin tiukkaan, kuin et koskaan tahtoisi päästää irti.
Lopulta huokaisin ja jäin vain istumaan siihen käsivartesi ympärilläni. Painoin pääni olkaasi vasten.
”Sano minulle, että tämä ei koskaan lopu”, puhuin hiljaa. ”Sano, että tämä jatkuu tällaisena päivästä päivään ja vuodesta toiseen… Sano, että rakastat minua aina.”
Hengitit syvään, tunsin sydämesi sykkeen käteni alla. Yhtäkkiä tuuli nousi kovana ja puu ravisteli päällemme valkoisia terälehtiä. Olin onnellinen ja silti mietin, että tämä oli sellaista onnea, jota voisi tuntea vain kerran elämänsä aikana. Ja siinä olin oikeassa.
Basisti
Tuijotin vaatekaappini sisältöä ja yritin valita sopivaa asua bändimme keikalle. Mielessäni kaikui vielä poikien viime harkoissa esittämä pyyntö, että saisin pukeutua seksikkäämmin.
”Toi on ihan tyhmää!” olin tähän vastannut. ”Sanotte noin vaan, koska oon bändin ainoa tyttö!”
”Ei se siit johdu”, kitaristi-laulajamme Joe sanoi.
”Aijaa? No, en oo nähnyt teitäkään koskaan keikoilla seksikkäästi pukeutuneena.”
”Emmä nyt tiiä”, rumpalistimme Tom aloitti, ”olihan mulla kerran se yks t-paita…”
Katsoin häneen närkästyneenä. ”Se oli rivo, ei seksikäs.”
Tomin otsa rypistyi suloisella tavalla, kun hänen aivonsa yrittivät prosessoida tätä. Hän oli täysi idiootti, mutta suurisydäminen.
”Mitä eroo niillä on?” Tom mutisi.
Huokaisin syvä...