Sisällysluettelo

  1. 13 yötä
  2. 12 yötä
  3. 11 yötä
  4. 10 yötä
  5. 9 yötä
  6. 8 yötä
  7. 7 yötä
  8. 6 yötä
  9. 5 yötä
  10. 4 yötä
  11. 3 yötä
  12. 2 yötä
  13. 1 yö
  14. 0 yötä
  15. Valmistusmerkinnät

13 yötä

He pitivät minua Kaurismäkenä, mutta minä olin Moulin Rouge! Minä olin kultaa ja purppuraa, riikinkukon sulkia ja silkkiä. Shampanjaa ja blingiä, EDM:mää ja laservaloja. Veli oli sanonut, että olin kuin Putouksen sketsi-hahmo, mutta se ei tiennyt mistään mitään. Joku päivä minä ajaisin sen ohi uudella BMW nelossarjan Gran Coupélla, valkoisella, ja sen suu loksahtaisi auki kateudesta ja hämmästyksestä.

 

Liu’utin kuolleen itikan pois poskeltani. Vilkaisin kättäni ja huomasin, kuinka oma vereni oli tahrannut sen. Huokaisin ja suljin silmäni, mutta olin kadottanut ajatuksen. Se oli vähän sama asia kuin olisi herännyt kesken ihanan unen: jotenkin pystyi muistamaan vielä mitä oli tapahtumassa, mutta uusi ajatus ei ollut enää sama asia. Samaa unta ei voisi nähdä täysin samanlaisena enää uudelleen ja silloin jäin miettimään, mitä seuraavaksi olisi tapahtunut. Olisinko nähnyt auringon nousevan väreillä, joita ei todellisuudessa ollut mahdollista nähdä? Olisinko ollut jotain, mitä kukaan tässä tylsässä maailmassa ei voinut tai ikinä voisi olla? Ehkä oli helppo kuvitella, että omiin haaveisiin upotessaan voisi itse valita sen, mitä näkisi ja kokisi. Silti ne yleensä tulivat itsestään. Ne tapahtumat, maailmat, ihmiset, mitä nyt sitten tulikaan. Ne tulivat minun päähäni ja valtasivat sen itselleen. Kai niihin pystyisi jollain tavalla vaikuttamaan, kuten uniinkin. Laittaa ne liikkeelle ja ohjata tiettyyn suuntaan, mutta mitä hauskaa siinä olisi?

Ennen kuin ehdin uudelleen vajota ajatuksiini, varjo peitti kasvoni alleen. Julius katsoi minua tylsistyneenä. Se nuolaisi huuliaan ja tippa kuolaa putosi kädelleni. Olin käskemässä sitä kauemmas, kun koiran pää kääntyi muutaman metrin päässä kuuluvaa auton torven ääntä kohti. Täällä jumalan selän takana mikä tahansa linnun liverryksestä tai oksien rapinasta poikkeava ääni sai ihmettelemään. Onneksi tunnistin tööttäyksen. Se ei ollut mahtipontinen ”tööt!” vaan ennemminkin säälittävä ”piip”. Se oli Velin auto. Julius haukahti ja pyristeli itseään niin, että paksu kerros ruskeita karvoja pöllähti ilmaan ja minun päällleni.

Koiran lähtiessä juoksemaan tietä kohti nousin istumaan irvistäen. Selkään pisti. Olin maannut terävän kiven päällä ja se oli painanut syvän kolmion valkoiseen, pehmeään lihaani. Jos olisin saanut tuoda edes pienen palasen haaveistani tähän surkeaan maailmaan, olisin noussut ylös kultaisen vehnän keskeltä hopeisen kuun loistaessa taivaalla, tai ehkä meren rannalla lempeiden aaltojen ajautuessa paljaille jaloilleni ja kaakaoihoisten naisten hieroessa olkapäitäni. Todellisuudessa makasin keskellä pientä metsäpolkua ison siirtolohkareen vieressä niin, että ne ohuet, kylmät ja kirkkaat auringon säteet, jotka puiden läpi metsään paistoivat, eivät saavuttaneet minua.

Auton torvi soi uudestaan ja uudestaan. Punnersin vaivalloisesti kaikki reilut sata kiloa oikean polveni varaan ja suuren puuskahduksen voimin työnsin itseni pystyyn. Siitä, missä minulla oli tapana maata, näki kotitielle. Toivoin aina, ettei kotitieltä silti näkisi metsään, mutta epäilin että näki. Voisin kai mennä ajatuksineni syvemmälle metsään, mutta siellä oli nähty karhuja. Hiekkatie pöllysi vielä. Eilen ei ollut satanut, mutta tunsin kostean paineen ilmassa ja aavistin sen tiivistyvän masentavaksi, raskaaksi sateeksi pian.

Näin Velin auton pihalla koivujen välistä. Mitä se teki kotona tähän aikaan? Luulin, että se olisi mennyt vielä pesistä pelaamaan. Olin yleensä melko hyvin perillä sen menemisistä ja tulemisista. Veli oli melkein joka päivä töiden jälkeen pelaamassa pesistä tai muuten vain kylällä. Vaihtoehtoisesti se vietti aikansa konsolin äärellä pelaten Black Opsia, jolloin se ei liikkuisi mihinkään keittiötä tai vessaa lukuun ottamatta.

Veli oli ärsyttävä runkku. Niin, Veli oli minun veljeni. Siistiä eikö vain? Vanhemmillani ei tainnut pahemmin olla mielikuvitusta. Ehkä he ajattelivat olevansa nokkelia. Olin monesti miettinyt, mikä minun nimeni olisi ollut, mikäli he olisivat päättäneet soveltaa samaa nimeämislogiikkaa minuun. Vanhempani tuntien minusta olisi voinut tulla vaikka Mies tai Esikoinen. Onneksi he älysivät nimetä minut Roopeksi. Jos minä itse saisin valita, niin haluaisin olla Usko, Toivo, Tarmo tai joku sellainen. Silti ihan hyvä, että päädyin Roopeksi. Jos minut olisi nimetty itseäni kuvaavalla nimellä, kaikki sanoisivat minua varmaan Tyhmäksi, Laiskaksi tai Oudoksi. No ei sentään, ei kukaan kai minua outona pitänyt. Sehän tarkoittaisi että minussa olisi jotain erikoista, eikä minussa todellakaan ollut. Velikin kutsui minua milloin miksikin. Yleensä Läskiksi. Se vittuili minulle aina painostani… ja oikeastaan kaikesta muustakin. Minä kutsuin sitä kusipääksi. Se ei ollut lempinimi, mutta enemmän Veli kusipäätä muistutti kuin veljeä. Ja yhtä paljon sillä oli kusta päässä kun minulla läskiä vyötäröllä, ellei jopa vähän enemmän. Voin sanoa, että se oli jo aika paljon. Ei ihme, että sillä oli niin iso pää.      

Koira oli jäänyt jälkeen tien toiselle puolelle. Se oli pysähtynyt haistelemaan lahoavaa kantoa. Hetkessä herkullinen aromi oli saanut sen unohtamaan auton äänen. Mikä se herkullinen aromi, joka elukan nenään leijaili olikaan, en halunnut tietää. Se saattoi olla kaikkea auton alle jääneen päästäisen raadosta toisen koiran jätöksiin. Näissä metsissä metsästettiin paljon, joten myös vieraita koiria ramppasi lähellä. Kerran yksi niistä oli hyökänny Juliuksen kaulaan kiinni. Minä olin potkaissut sitä kylkeen.  

– Julius! Koira nosti kuononsa maasta vasta kolmannella huudolla. Se juoksi tien yli punaisen postilaatikon ohi pihalle ja minä silitin sitä nopeasti sen kirmatessa ohitseni. Isä oli näköjään ajanut nurmikon sillä aikaa kun olin ollut metsässä. Rakastin leikatun nurmen tuoksua. Hengitin syvään kävellessäni pihalaattojen kautta portaille ja potkin ruohoklönttejä takaisin nurmikolle. Astuin punaisen talon valkoiseksi maalatut puuportaat ylös. Ne olivat likaiset ja halkeilleen maalin alta paljastui ruskea puu.

Eteisen ovi rymisi, kun Julius juoksi sen raosta sisälle. Talossa oli hiljaista. Outoa. Tähän aikaan päivästä olohuone ei ikinä ollut hiljainen. Yleensä äiti ja isä olivat vallanneet sen iltapäivään mennessä ja katsoivat vuorotellen huonoja sit-comeja ja lifestyle-ohjelmia. Isä luki lehteä ja teeskenteli olevansa katsomatta, kun taas äiti paasasi kovaan ääneen siitä, miten sisustusohjelmien sisustajat sisustavat kaikki ihan väärin, miten tämäkin näyttelijä oli pumpannut huulensa liian täyteen mömmöjä, miten tuokin tuossa nyt tuollei ja tuo toinen tuossa tuollei ja mikään ei ollut hyvin, mutta silti hän katsoi aina samat ohjelmat, joka ikinen päivä uusintoja myöten.

Ulkona oli viileää, mutta ikkunoista paistava aurinko oli tehnyt sisäilmasta tunkkaisen ja hiostavan. Kuulin omat askeleeni kävellessäni. Yleensä hädin tuskin kuulin kotona omia ajatuksiani. Kävelin eteisestä oikealle keittiön läpi kunnes tulin vaalean vanerioven eteen, jonka takaa vihdoin kuului muitakin ääniä kuin paksujen jalkojeni töminä. Se oli Veli. Kukaan muu ei uskaltaisi mennä hänen huoneeseensa. Koputin oveen napakasti.

Ne jotka tunsivat Velin, tiesivät jättää hänen huoneensa rauhaan. Niitä jotka eivät häntä tunteneet varoitti lohkeilleeseen oveen maalarinteipillä teipattu ”Täällä vartioin minä” -kyltti, johon Veli oli teipannut alastonkuvan itsestään irvistäen lasten leikkiaseet käsissään. Muistan vieläkin kuinka Boris oli nauranut ottaessaan kuvaa viime kesänä. Veli oli juonut pari saunaolutta liikaa ja juossut sorsia päin huutaen ”Lets get thiis materfakkeers!”. Oli Veli sentään suostunut sensuroimaan haaransa vanhalla Nuori Suomi-tarralla. Minä olin tokaissut, että pienempikin tarra olisi riittänyt, jolloin Veli oli iskenyt minua nyrkillä olkapäähän. Aluksi koko kyltti oli vain huono vitsi, mutta kun Veli näki miten paljon se äitiä kyrsi, se päätti jättää sen paikoilleen. Luulen että äitiä ei niin paljon edes ärsyttänyt itse kyltti vaan se, ettei Veli ottanut kylttiä pois tämän käskyistä huolimatta.

Minusta tuntui välillä, että äidin ärsyttäminen, tai ärsyttäminen yleisesti, oli Velin lempiajanviete. Luulen että hän tykkäsi siitä enemmän kuin pesiksestä. Minulle toisten ärsyttäminen ei ollut harrastus vaan ennemminkin inhottava luonteenpiirre itsessäni. Minä ärsytin tahattomasti ja vastoin tahtoani. Siksi olin oppinut, että helpointa oli vain olla hiljaa. Siihen Veli ei pystynyt. Katsoin haalistunutta kylttiä lohkeilleessa ovessa ja mietin, kuinka halvalle se sai oven näyttämään. Se sopi hyvin meidän taloomme.

Olin odotellut oven edessä jo jonkin aikaa, kunnes kuulin tuolin jousen inahtavan huoneen sisällä. Joku käveli huoneen poikki. Ovi avautui ja pitkät kiharat hiukset tunkeutuivat ensin käytävään. Niiden keskelle, korkealle yläpuolelleni, ilmestyi iso pää, jossa hiukset olivat kiinni. Veli piti huoneensa oven niin pienellä raolla kuin mahdollista ja tuijotti alas minua kohti.

– Mitä sinä täällä teet? minä kysyin ja yritin tiirailla Velin pitkän ja laihan, mutta jäntevän vartalon ohi hänen huoneeseensa.

– Isä soitti ja sanoi, että mummo on kuollut, joten en viitsinyt jäädä pelaamaan. Tulinpahan sitten tänne… pelaamaan.

Veli avasi huoneensa ovea sen verran, että näkisin Xboxilla auki olevan Black Opsin, mutta minä vain tuijotin tuota pitkää mörköä edessäni.

 – Mummo kuoli? toistin Velin sanat ja tunsin kihelmöintiä kämmenissäni.

Veli hieroi paljasta rintaansa, johon oli kasvanut harvaan hento...