Prologi

Muistan valvoneeni sängyssä myöhään, pyörineeni täydenkuun hopeisessa kajossa ja yrittäneeni turhaan nukahtaa, kun Duken ääni sirpaloi öisen rauhan talossamme. Hän kutsui minua, huusi niin, että pojan ääni hajosi ohueksi kähinäksi.

Inka, hän toisti nimeäni. Inka, tuu auttaa, tuu auttaa isää!

Äkillisissä tilanteissa ei aina ehdi pelätä – sitä vain toimii. Jos olisin tiennyt, mitä tulisin hetkeä myöhemmin näkemään, olisin todennäköisesti epäröinyt ja vetänyt henkeä. Mutta sillä kertaa kehoni toimi ajatusta nopeammin. Hätä 15-vuotiaan pikkuveljeni äänessä laukaisi minussa voimakkaimman mahdollisen suojeluvietin, sellaisen joka ei uhrannut sekuntiakaan aikaa silmien räpyttelylle tai muulle ihmettelylle. Kimposin vain vuoteestani ja ryntäsin rappuset alas.

Duke huohotti eteisessä liidunvalkeana. Hänen siniset silmänsä olivat kaksi kertaa tavallista suuremmat, pupillit laajentuneet kuin eläimellä. Ilme kertoi hänen palautuneen kyvyttömän lapsen tasolle. Hän sysäsi vastuun minulle, uskoi kai että tekemällä niin kaikki tulisi olemaan hyvin. Vielä siinä vaiheessa hän luotti sokeasti kykyihini ja haki minusta turvaa hädän hetkellä.

Se luottamus katkesi sinä yönä.

Sanoin itselleni, että niin olisi käynyt joka tapauksessa. Ennemmin tai myöhemmin. Ettei mikään sen yön tapahtumista ollut estettävissäni. Saatoin heti autotalliin tultuani nähdä, että isä oli apuni ulottumattomissa. Ne kasvot jotka olivat kerran merkinneet jotain, olivat nyt jonkun toisen, enkä voinut hetkeen uskoa että tämä oli sama mies, joka oli vasta muutama tunti sitten koputtanut huoneeni oveen ja sanonut rakastavansa minua. Tämä oli mies, joka oli luvannut minulle ja Dukelle, ettei meidän tarvitsisi koskaan pelätä täydenkuun öitä. Päinvastoin, hän oli sanonut. Hän oli toivonut meidän näkevän myös yön voiman, sen kauneuden, jolta liian monet sulkivat silmänsä. Isä kyllä pitäisi huolen, ettei perheellemme sattuisi mitään pahaa.

Katsoin lupausta, joka roikkui edessämme jäykkänä, hievahtamatta.

Kaikki mitä saatoin tehdä, oli estää Dukea näkemästä enempää. Käänsin veljeni ympäri ja painoin hänet syliini tiukemmin kuin koskaan ennen. Duke oli kasvanut minua pidemmäksi, mutta antoi minun vielä toistaiseksi suojella itseään. Hänen sydämensä läpätti. Vartalo oli hento kuin linnulla. Hän nytkähti ensin vain hieman, tuskin tuntuvasti, mutta jokaisen hengenvetonsa myötä hänen lihaksensa kramppasivat edellistä voimakkaammin. Hän hytisi tajutessaan, ettei minusta ollut apua – ja mitä enemmän häntä rutistin, sitä selvemmin hänen kehonsa vapisi.

Täysikuu loisti autotallin pienistä ikkunoista piirtäen vaaleita raitoja lattiaan. Sinä yönä taivas oli kirkas, ja isän varjo piirtyi autotallin seinälle.

Muistan sen kuin eilisen.

1. Inka

Puolessa vuodessa tilanne oli pahentunut. Vilkaisin Samsungia ja laskin jäljellä olevan ajan: enää kaksi tuntia Kuurankeron porttien sulkemiseen. Se oli pitkä aika, mutta ei tarpeeksi. Tunsin kuinka paine sisälläni oli jo alkanut kasvaa.

Duke käveli edelläni huokuen sähköä ja jännitettä. Hänen seuraamisensa tuntui kuin olisin jahdannut tikittävää aikapommia. Järki käski hylätä hänet ja ottaa etäisyyttä kaikkeen siihen älyttömyyteen, johon hän viime aikoina osallistunut, mutta samalla suurempi, alkukantaisempi voima liimasi minut kiinni häneen. Hän oli veljeni. Osa minua. Tuijotin Duken erilaisin pinssein koristeltua reppua, siihen sidottua vihreää skeittilautaa ja dekin värikkäitä new school -piirustuksia, ja tunsin kummallista hellyyttä tätä muuttunutta ihmistä kohtaan.

Pelkkä penskahan tuo poika vasta oli, uhmastaan huolimatta.

Dukea ei olisi pitänyt jättää yksin ajatustensa kanssa missään vaiheessa. Se, ettei hän ollut oireillut alussa, kostautui moninkertaisesti jälkeenpäin. Emme puhuneet siitä suoraan, mutta osasin kyllä yhdistää painajaiset, ruokahaluttomuuden ja omituiset päähänpistokset traumaan. Duke oli jo kuukausien ajan etsinyt vauhtia ja adrenaliinia paikatakseen tyhjiön, jonka saattaisi täyttää vain yksi asia.

Katsoin ylös pilvettömälle taivaalle. Huhtikuun iltapäivä oli valoisa ja tyyni. Hyviä säitä oli jatkunut pitkään ja lämpötila nousi parhaina aurinkoisina päivinä jo päälle viidentoista asteen. Tulevaa täysikuuta ei vielä saattanut erottaa, mutta se oli vain ajan kysymys.

”Mä löysin sen vihdoin”, Duke hehkutti. ”Reitin! Me voidaan kiivetä muurille ilman, että kukaan huomaa. Mä en tajua miksi kukaan ei oo yrittänyt sitä aiemmin. Täydenkuun valossa on niin kirkasta, ettei me tarvita edes fikkareita. Tää homma on kuulkaa pihvi.”

Vilkaisin olkani yli Aaronia nähdäkseni ajatteliko hän samaa kuin minä. Jätkä kulki perässäni tavallista vaisumpana. En ollut vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan sen jälkeen, kun Duke oli johdattanut meidät Kuurankeron pururadalta metsään. Nytkin Aaron vain mutristi suutaan. Ele riitti kertomaan, mitä mieltä hän tilanteesta oli.

Tää ei tule päättymään hyvin, hänen koko olemuksensa viesti.

Mä tiedän, kamu, huokaisin vastaukseksi. Aaronin kanssa emme tarvinneet sanoja ymmärtääksemme toisiamme. Olin tuntenut hänet jo sen verran pitkään, että osasin lukea vain hänen tavastaan hengittää tai kääntää päätään sen millä tuulella hän oli. Tällä kertaa hänen askeleensa olivat tavallista raskaammat. Hän oli haluton seuraamaan Dukea muurille. Oksat raksahtelivat hänen kenkiensä alla kuin protestiksi. Hän ei edes yrittänyt olla ketterä.

Toisessa tilanteessa olisin voinut nauraa sille kuinka suuresti Aaronin sininen ruutukauluspaita, tummanvaalea surffitukka ja hopeinen kaulaketju riitelivät ympäröivän varpuryteikön kanssa. Aaronia ei ollut luotu eräjormaksi. Hän oli niitä tyyppejä, jotka viihtyivät perheensä ökykalliilla saaristomökilläkin vain siinä tapauksessa, jos mukana oli kourallinen frendejä, sishaa ja wakeboard. Jätkä oli urbaanimpi kuin Kuurankeron kokoisessa kaupungissa olisi kuulunut olla.

Tämä ei ollut kuitenkaan niitä päiviä, jolloin olisin kyennyt vitsailemaan asiasta. Dukesta huokuva jännite söi kaiken huumorintajuni. Paine rinnassani kasvoi hetki hetkeltä, askel askeleelta sitä suuremmaksi, mitä lähemmäs muuria veljeni minut toi.

”Okei, seis”, Duke seisahtui lopulta lähelle kapeaa muuripolkua. Hän painoi kätensä männyn kaarnaan ja nyökkäsi kohti muuria. ”Tsiigatkaa. Tää on se kohta, josta mä puhuin. Perfecto.”

”Mä en näe mitään”, mutisin asettuessani hänen viereensä. Sipaisin vaaleat hiukseni korvan taakse ja tähyilin Duken osoittamaan suuntaan. Harmaa, kaupungin rajoja kiertävä kivimuuri kohosi edessäni tavallista jyrkempänä ja korkeampana nyt, kun seisoin sen juurella. Muuri nosti varjon kasvoille. Naurulokit lensivät sen yllä, kirkuivat ja istuivat suurien valonheittimien päälle tähystämään.

Purin hampaat yhteen. Siinä missä useimmat ihmiset näkivät muurin suojana, minä näin sen samoin kuin isä ja Duke: loukkona, terraariona. Vankilan kaltereina, jotka telkesivät meidät kuin teuraseläimet.

Enää kaksi tuntia porttien sulkemiseen.

”Mitä me oikeesti edes tehdään täällä?” kysyin hermostuneena. Minun oli vaikea seistä aloillani. Oli kuin jokin sisälläni olisi riuhtonut tietään ulos, puskenut ja tunkenut rintaani vasten. Duke oli liian innoissaan huomatakseen ärtymystäni.

”Toi mänty”, hän osoitti muuripolun toiselle puolelle. ”Se on lähellä seinämää. Näättekste? Me voidaan kiivetä sitä pitkin ylös ja loikata – toi ei ole paha gäppi, Inka säkin pystyt siihen. Vartijat pyörii tähän aikaan vaan porttien holleilla, joten meille ei tule ees kiire. Onko tää täydellistä vai mitä?”

Kuuntelin hänen intoiluaan sanaakaan sanomatta. Vasta kun Duke oli päässyt loppuun, käännyin katsomaan Aaronia kulmat koholla. Hän seisoi vieressäni kädet puuskassa, arpoen selvästi pitäisikö hänen antaa Dukelle sympatiaa vai teilata tuo idioottimainen ajatus lähtökuoppiinsa.

Puhu sä sille, vinkautin silmilläni Dukea kohti. Aaron oli minua paria kuukautta nuorempi, vasta 18 vuotta täyttänyt lukion kakkonen, mutta hänessä oli synnynnäistä karismaa ja auktoriteettia, joka sai etenkin nuoret jannut katsomaan häntä ylöspäin. Dukelle Aaron oli aina ollut se siisti jätkä, jonka jalanjäljissä yritettiin loikkia.

”Sä aiot siis kiivetä muurille?” Aaron rykäisi pyynnöstäni. ”Tosta noin vaan täydenkuun yönä?”

Duke katsoi häntä silmät loistaen. ”Todellakin! Kelatkaa, että meillä on vihdoin mahdollisuus todistaa kaikille, millainen kusetusjärjestö Jahti on. Faija ties, että Kuurankeron metsissä on hukkia jäljellä, se sanoi, että niitä on paljon. Jos me saadaan yhdestäkin rekusta kuva todisteeks, me voidaan viimeinkin palauttaa faijan maine.”

Aaron ei sanonut siihen mitään. Tämä oli aihe, jonka kanssa hän oli aina ollut varovainen. Hän avasi suunsa kommentoidakseen jotain, mutta nielaisi sanansa ja katsoi minua apua hakien.

...