The translation of this book was supported by the Austrian Federal Ministry of Education, Arts and Culture.

Originally published under the title FÜNF
Copyright 2012 by Rowohlt Verlag GmbH, Reinbek bei Hamburg

Atena Kustannus Oy
www.atena.fi

ISBN 978-952-300-277-7

Prologi

Vasen korva, tai siis kohta missä se oli ennen ollut, tykytti miehen sydämenlyöntien tahdissa. Kiivaasti, kauhuissaan. Hänen hengityksensä oli nopeaa, äänekästä. Nora kumartui muutaman askelen päässä pöydän ylle, jolla pistooli ja veitsi lepäsivät. Noran kasvot olivat vääristyneet, mutta hän ei enää itkenyt.

»Älä», mies kuiskasi käheästi. »Minä en halua. Ole kiltti.»

Nyt Nora sentään nyyhkäisi, lyhyesti ja kuivasti.

»Ole hiljaa.»

»Miksi sinä et päästä minua irti? Meillä on mahdollisuus. Päästä minut irti, jooko? Jooko?»

Nora ei vastannut. Hänen oikea kätensä vapisi ilmassa aseiden yläpuolella, jotka hohtivat himmeinä paljaan hehkulampun valossa.

Pelko kouristi miehen ruumista. Hän vääntelehti tuolill sen verran kuin siteet sallivat. Ne leikkasivat polttaen ihoon, peräänantamattomina kuin teräsnauha.

Eihän se minun syyni ole, eihän se minun syyni ole, eihän se minun…

Mies sulki silmänsä, ja avasi ne taas. Hänen oli nähtävä, mitä tapahtui. Noran käsi oli nyt laskeutunut veitselle.

»Ei!» mies huusi, tai luuli huutavansa. »Apua, miksei kukaan auta minua?» Mutta juuri sillä hetkellä ääni jätti hänet pulaan. Sitä ei vain ollut, eikä kohta olisi mitään muutakaan, ei enää koskaan, ei hänen hengitystään, ei sydämen sykettä, ei yhtään ajatusta, ei mitään.

Kyyneleet sumensivat miehen silmät, eikä hän siksi enää nähnyt kunnolla Noraa, joka yhä seisoi pöydän edessä. Noran suusta purkautui pitkä, valittava äännähdys, joka oli hiljaisempi kuin huuto, mutta kovempi kuin huokaus. Mies räpytteli silmiään.

Nora oli tarttunut pistooliin, hänen oikea kätensä vapisi kuin vanhuksen. »Olen pahoillani», Nora sanoi.

Mies heittäytyi epätoivoisesti ensin eteen- sitten taaksepäin ja sai tuolin melkein kaatumaan. Hän tunsi kylmän metallin ohimollaan. Eikä enää liikkunut.

»Pistä silmät kiinni», Nora sanoi.

Nora laski kätensä miehen päälaelle. Mies tunsi Noran pelon, joka oli yhtä suuri kuin hänen omansa. Mutta Nora hengittäisi vielä, puhuisi vielä, eläisi.

»Ei», mies kuiskasi vaimeasti ja katsoi ylös Noraan, joka seisoi nyt suoraan hänen edessään. Hän toivoi, ettei olisi koskaan kuullut tämän nimeä.

N47°35.285 E013°17.278

Aamu-usva kietoi naisen sisäänsä kuin kostea käärinliina. Nainen retkotti maassa mahallaan. Ruoho oli ruumiin alla kasteesta ja verestä märkä. Siinä eivät lehmät enää söisi. Niillä oli valinnanvaraa, koska laidun oli suuri, ja sitä paitsi ne karsastivat kallioseinämän varjossa makaavaa myttyä. Ruskea lehmä oli käyskennellyt sen luo heti auringonnousun jälkeen, kurkottanut painavaa päätään alas ja hamunnut karhealla kielellään pellavaisia hiussuortuvia. Sitten se oli todennut löytönsä syömäkelvottomaksi ja palannut muiden luo.

Lehmät pysyttelivät etäällä. Makuulla olevat eivät nyt muutenkaan tehneet muuta kuin märehtivät ja tuijottivat veteen, mutta myös laiduntavat välttivät kallionseinämän läheisyyttä. Kuolleen eläimen haju sai ne levottomiksi. Ne söivät paljon mieluummin siellä, missä ensimmäiset auringonsäteet siivilöityivät sumun läpi ja piirsivät valoisia läikkiä niitylle.

Ruskea lehmä ravasi juottopaikalle. Joka askelella sen kellon kieli kalahti kumeasti metallia vasten. Sen lajitoverit eivät edes korviaan heilauttaneet. Ne katsoivat tyynesti kohti jokea, jauhoivat herkeämättä hampaillaan alaleuka jatkuvassa liikkeessä, ja hätistivät hännällään päivän ensimmäisiä kärpäsiä.

Tuulenhenkäys pyyhkäisi niityn yli, hulmautti naisen tukkaa ja paljasti hänen kasvonsa. Lyhyt pystynenä. Oikeassa suupielessä luomi. Aivan liian kalpeat huulet. Vain osa otsasta jäi piiloon, koska veri oli liimannut hiukset ihoon.

Aamu-usva repeili hiljalleen yksittäisiksi harsoiksi, jotka leijailivat lopulta pois ja paljastivat niityn, eläimet ja sen lahjan, joka niille oli pyytämättä jätetty. Ruskea lehmä ammui ja tervehti alkavaa päivää.

Beatrice harppoi aina kaksi porrasta kerralla. Hän kiisi käytävää pitkin, kunhan vain pääsisi äkkiä ohi toisesta ovesta vasemmalla. Vielä seitsemän askelta. Kuusi. Siinä oli hänen työhuoneensa, eikä siellä ollut muita kuin Florin. Luojan kiitos.

»Joko se kävi?» Beatrice viskasi reppunsa pyörivälle toimistotuolille ja mappinsa pöydälle.

»Hyvää huomenta vaan sinullekin.»

Mahtavaa, mies oli taas kuin itse rauhallisuus. Beatrice heitti takkinsa naulakon suuntaan, mutta ei osunut ja kirosi.

»Nyt sinä istut ihan ensin alas ja hengität syvään.» Florin nousi ylös, nosti takin lattialta ja ripusti sen huolellisesti naulaan.

»Kiitos.» Beatrice avasi tietokoneen ja levitti hätäisesti mappinsa sisällön kirjoituspöydälle. »Olisin ehtinyt ajoissa, mutta Jakobin opettaja ei päästänyt minua lähtemään.»

Florin seisoi selkä häneen päin ja hääri espressokoneen kimpussa. Beatrice näki hänen nyökkäävän. »Mitä poika nyt on tehnyt?»

»Sai raivokohtauksen. Luokan maskotti menehtyi.»

»Oho. Joku elävä?»

»Ei sentään. Pehmopöllö Elvira. Ihan hirveä draama, uskomatonta. Ainakin kymmenen lasta parkui silmät kyynelissä. Ehdotin opettajalle, että voisin lähettää luokkaan kriisiryhmän, mutta se ei naurattanut häntä. Nyt minun pitää hankkia Elviralle korvike. Perjantaihin mennessä.»

»Siinä onkin haastetta.»

Florin vaahdotti maitoa, painoi tuplaespresson nappia ja kruunasi luomuksensa hyppysellisellä kaakaopulveria. Hänen tyyneytensä tarttui vähitellen Beatriceen. Beatrice huomasi hymyilevänsä, kun Florin laski höyryävän kahvikupin hänen eteensä.

Florin istui paikalleen Beatricea vastapäätä ja katseli häntä mietteliäänä. »Sinä näytät ihan siltä, ettet ole juuri nukkunut.»

Älä muuta sano. »Kaikki hyvin», Beatrice mumisi ja syventyi kahviinsa siinä toivossa, että Florin tyytyisi niukkaan vastaukseen.

»Eikä kukaan soitellut yöllä?»

Tietysti soitti. Kerran puoli kahdeltatoista ja toisen kerran kolmelta aamuyöstä. Jälkimmäinen soitto herätti Minan, joka oli sen jälkeen vielä tunnin hereillä.

Beatrice kohautti olkapäitään. »Kyllä se vielä joskus lopettaa.»

»Nyt kyllä vaihdat puhelinnumeroa, Bea. Älä anna sen miehen nujertaa itseäsi. Hitto vie, sinähän olet poliisi! Sinulla on kaikki keinot pistää hänet aisoihin.»

Kahvi oli täydellistä. He olivat työskennelleet yhdessä nyt kaksi vuotta, ja sinä aikana Florin oli pikkuhiljaa kokeilemalla löytänyt parhaan mahdollisen suhteen papuja, maitoa ja sokeria. Beatrice nojautui taaksepäin tuolissaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän kaipasi rauhallista hetkeä, edes yhtä.

»Jos minä vaihdan numeroa, niin Achim on oven takana ihan saman tien. Hän on lasten isä, hänellä on oikeus pitää heihin yhteyttä.»

Beatrice kuuli Florinin huokaavan. »Ai niin muuten», Florin sanoi, »Hoffmann ehti tietysti jo käväistä.»

Hemmetti. »Ei kai? Miksi minun näyttöni ei sitten ole liimattu täyteen post-it-lappuja?»

»Minä toppuuttelin häntä ja sanoin, että olit soittanut ja että sinulla on muka tapaaminen talon ulkopuolella. Hoffmann ei sanonut mitään, näytti vain nyreältä. Tänään se jättää meidät rauhaan, koska joutuu istumaan koko päivän kokouksissa.»

Mainiota. Beatrice laski kupin pöydälle, yritti rentouttaa jäykkiä hartialihaksiaan ja alkoi järjestellä pöydällä lojuvia papereita. Hän saisi vihdoinkin kirjoitettua raportin puukotuksesta, jonka vuoksi Hoffmann oli koko ajan hänen kimpussaan. Hän vilkaisi Florinia, joka tuijotti keskittyneesti tietokoneensa näyttöä ja vaikutti jotenkin neuvottomalta. Tumma hiussuortuva roikkui melkein miehen silmillä. Klikklikklik. Beatrice tarkasteli hänen kättään, joka lepäsi rentona hiirellä. Kauniit miehen kädet. Beatricen vanha heikkous.

»Onko pahakin ongelma?» Beatrice kysyi.

»Mahdoton ratkaista.»

»Osaisinko minä auttaa?»

Florinin kulmat kurtistuivat ja niiden väliin piirtyi mietteliäs ryppy. »En tiedä. Antipastot on vähän sellainen juttu, johon ei saa suhtautua liian kevyesti.»

Beatrice nauroi. »Selvä. Koska Anneke on tulossa?»

»Kolmen päivän päästä. Taidan tehdä vitello tonnatoa. Vai sittenkin bruschettoja? Hitto, kunpa edes tietäisin, syökö hän tällä hetkellä hiilihydraatteja.»

Menyyvaihtoehdoista puhuminen ei ollut lainkaan hyvä ajatus. Beatricen vatsa murahti heti. Hän kävi nopeasti läpi, mitä oli ehtinyt siihen mennessä syödä, päätyi kahteen keksiin ja totesi, että hänellä oli täysi oikeus olla nälkäinen.

»Minä kannatan vitello tonnatoa», hän sanoi, »ja pistäytymistä alakerran kahvilassa.»

»Nytkö jo?» Florin huomasi hänen katseensa ja hymyili suopeasti. »Selvä. Minä tulostan vain vielä tämän sivun…»

Puhelin keskeytti hänet. Florinin synkästä ilmeestä Beatrice tajusi hyvin pian, että saisi unohtaa tonnikalapatonkinsa.

»Me lähdemme tulemaan heti.» Florin laski luurin ja kohotti katseensa. »On löytynyt ruumis, nainen, läheltä Abtenauta. Kaikki viittaa siihen, että hän on pudonnut kalliolta.»

»Voi hemmetti. Kuulostaa kiipeilyonnettomuudelta.»

Florinin kulmat kohosivat kuin tumma palkki hänen silmiensä yläpuolella.

»Vaan eipä taida olla. Tai sitten nainen on kiivennyt kädet sidottuna.»

Ruumis oli vaalea läikkä vihreyden keskellä, kaksi virkapukuista poliisia ympärillä vartiossa. Kookas mies ilman paitaa, yllään sentään haalarit, katseli heidän tuloaan uteliaana. Hän seisoi viereisellä niityllä ja piti aisoissa pientä lehmälaumaa. Mies kohotti vähän kättään kuin olisi aikonut vilkuttaa Beatricelle ja Florinille, mutta antoi kätensä kuitenkin pudota taas alas.

Aivan laitumen vieressä kohosi lähes pystysuora, reilut kaksikymmentä metriä korkea kallioseinämä, jyrkkä halkeama keskellä postikorttimaisemaa.

Teknisen tutkinnan Drasche ja Ebner olivat ilmeisesti saapuneet muutamaa minuuttia aiemmin. He olivat jo vetäneet suojapuvut päälleen, touhusivat välineidensä kanssa ja nyökkäsivät niukasti terv...