Enää ei ole Neuvostoliittoa, mutta neuvosto-

ihmiset ovat. Kaikki me olemme tavallamme

neuvostoihmisiä, niin minäkin.

ALEKSEI GRIGORJEV,

LATVIAN KANSANRINTAMAN

VENÄJÄNKIELINEN VETERAANI

Jos olisimme asuneet Yhdysvalloissa näin pitkään,

olisin varmaankin jo voinut sanoa olevani amerikkalainen. Minun olisi annettu sanoa niin, sitä olisi pidetty

luonnollisena, jopa hyvänä asiana. Ruotsissakin olisin

ehkä jo voinut sanoa olevani ruotsalainen. Mutta täällä minulle ei anneta sellaista mahdollisuutta, täällä saan

koko ajan kuulla olevani venäläinen.

JELENA LAZARJANTS,

venäjänkielinen radiotoimittaja Riiassa

Vuosisadan rakennustyömaa

Neuvostoaikainen ydinvoimala futuristisine, punavalkoraidallisine piippuineen näyttää havumetsän keskellä jättimäiseltä, vieraalta avaruusalukselta, joka on laskeutunut Liettuan suurimman järven rannalle. Sen Tšernobyl-tyyppisiä reaktoreita tarvittiin Neuvostoimperiumin luoteisosien energiantarpeeseen.

Päätös vuosisadan rakennustyömaasta tehtiin puoluekoneiston korkeimmalla tasolla Moskovassa. Kukaan ei kysynyt, mitä mieltä Liettuan sosialistisen neuvostotasavallan asukkaat suunnitelmasta olivat. Eihän täällä pienen neuvostotasavallan koilliskulmassa juuri ketään asunutkaan, ennen kuin kaupungin valtava peruskivi elokuussa 1975 jysäytettiin maahan humisevien honkien keskelle. ”Tähän rakennetaan kaupunki ydinvoimalan energiateknikoille”, kivessä lukee, liettuaksi ja venäjäksi.

Muistopaateen kiinnitetty paksu, valettu metallilaatta on yksi harvoista paikoista neuvostoliittolaisten ydinenergiateknikoiden kaupungissa, jossa kyrillisiä kirjaimia yhä näkee. Lähes kaikissa julkisissa kylteissä käytetään nyt ainoastaan latinalaisia kirjaimia ja maan ainoaa virallista kieltä, liettuaa. Silti korkeiden neuvostoaikaisten elementtitalojen asukkaat puhuvat enimmäkseen venäjää. Rakennustyöläiset ja ydinenergia-asiantuntijat saapuivat tulevaisuuden kaupunkiin Sniečkusiin koko Neuvostoliitosta. Venäjästä tuli atomikaupungin yhteinen kieli ja sellaisena se on pysynyt.

Kaupungin ensimmäisiä asukkaita oli 18-vuotias Jelena, joka oli kasvanut Kirgisiassa Neuvostoliiton Keski-Aasiassa, 4 000 kilometriä kaakkoon Sniečkusista.

–Melkein kaikki täällä olivat silloin nuoria. Kaupunki kasvoi nopeasti, ja täällä oli aivan erityinen, dynaaminen ilmapiiri, jotain aivan uutta rakennettiin tänne keskelle metsää, järvien rantaan.

Jelenan katse on unelmoiva, kun hän muistelee nuoruuttaan.

Mutta sitten kaikki hajosi. Huhtikuussa 1986 Tšernobylin ydinvoimalan nelosreaktori räjähti. Matkaa Sniečkusiin oli noin 600 kilometriä. Satoja tonneja radioaktiivisia aineita pääsi ilmakehään, ja satoja ydinvoima-asiantuntijoita Sniečkusista lähetettiin katastrofialueelle pelastamaan sen mikä pelastettavissa oli.

Viisi vuotta myöhemmin koko Neuvostoliitto räjähti. Kovin monia kuolonuhreja ei Baltiassa vaadittu, kun keskusjohto yritti pysäyttää imperiumin hajoamisen, mutta ennalleen elämä ei neuvostoliittolaisessa tulevaisuuden kaupungissa enää koskaan palannut.

Kaupunki oli saanut nimensä Liettuan kommunistijohtaja Antanas Sniečkusin mukaan. Hän tuli valtaan vuonna 1940, neuvostoarmeijan miehitettyä Molotovin-Ribbentropin sopimuksen mukaan koko Baltian, kun lailliset hallitukset oli syrjäytetty ja Viro, Latvia ja Liettua liitetty Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen Sniečkus jatkoi Kremlin käskyläisenä aina kuolemaansa saakka, tammikuuhun 1974.

Neuvostoliiton hajottua diktaattorin nimi pyyhittiin itsenäisen Liettuan kartalta. Tulevaisuuden kaupunki oli nyt ikävä muisto neuvostokaudesta. Kaupungin uudeksi nimeksi tuli Visaginas. Kaupunginkirjaston Sniečkus-museon näyttelyesineet pakattiin laatikoihin ja kuljetettiin pois–kukaan ei enää tiedä minne. Sokkeloisen kirjaston seinälle elementtitalon pohjakerrokseen jäi jäljelle vain alkuperäisen kaupunkisuunnitelman mukaan tehty pienoismalli, utooppinen unelma perhosen muotoisesta kaupungista. Utopian siivet eivät kantaneet, ja vain puolet perhosesta ennätettiin rakentaa.

Tulevaisuuden kaupungin keskustassa seisoo nyt valtavan, puolivalmiin tiilirakennuksen hajoava raunio. Parvekkeilla, katolla ja tyhjissä ikkunanrei’issä kasvaa pieniä koivuja ja mäntyjä. Paikallisten kertoman mukaan rakennustyö jäi kesken, kun Neuvostoliitto hajosi.

Kun Liettua hieman toistakymmentä vuotta myöhemmin oli liittymässä Euroopan unioniin, ydinvoimalan sulkeminen oli yksi jäsenyysehdoista. Tšernobyl-malliset reaktorit riittämättömine suojarakennuksineen eivät täyttäneet EU:n turvasäännöksiä. Viimeinen reaktori suljettiin lopullisesti uudenvuodenaattona 2009.

Suuri osa neuvostoliittolaisen ydinvoimakaupungin asukkaista asuu silti yhä täällä. Kahdeksan kymmenestä puhuu kotona venäjää. Ja onhan venäjänkielisiä muuallakin.

Baltian venäläisiä on kaiken kaikkiaan yli miljoona. Tai eiväthän kaikki venäjänkieliset ole venäläisiä–siitä monet huomauttavat heti kättelyssä. Jotkut tulevat toki Venäjältä. Monilla on juuret hajonneen imperiumin muissa osissa. Joidenkin sukulaisia on vainottu, toisten suvuissa ehkä on ollut pyöveleitä. Ei sille mitään voi.

Venäläisiä Baltiassa on asunut aina. Kun kesän ja syksyn 2015 kuluessa matkasin Venäjän rajalta Narvasta Liettuan lounaiskulmaan Venäjän Kaliningradin rajalle, tapasin joitakin venäjänkielisiä, joiden suku oli aina asunut samoilla seuduilla. Mutta paljon enemmän tapasin niitä, jotka olivat juurtuneet Baltiaan vasta 1950- ja 1960-lukujen suurten muuttoaaltojen myötä, kun valtio rakensi raskasta teollisuutta vastavalloitettuihin Baltian tasavaltoihin, jotka nyt oli saatava mukaan suureen yleisliittolaiseen kilvoitteluun.

Vuosikymmeniä Baltian maat olivat Neuvostoliiton miehittämiä. Yli satatuhatta Viron, Latvian ja Liettuan asukasta vangittiin ja karkotettiin imperiumin itäosiin neuvostovallan ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Miehitysvallan suunnitelmaan kuului venäläisen väestönosan kasvattaminen ja Viron, Latvian ja Liettuan muuttaminen totalitaarisen neuvostojärjestelmän kiinteiksi osiksi. Baltian nykyisistä venäjänkielisistä asukkaista voi kuitenkin vain ani harvaa pitää suoraan syyllisenä sortokoneiston ohjaamiseen.

Nuoremmat ovat syntyneet Virossa, Latviassa tai Liettuassa. Vanhemmat muuttivat tänne työn perässä ja–kuten he sen käsittivät–oman kotimaansa sisällä. Useimmat uudet tulokkaat eivät olleet kuulleetkaan, että Baltian neuvostotasavaltoja voisi pitää miehitettyinä valtioina. Koulussa he olivat oppineet, että Baltian maat liittyivät menestyksekkääseen Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti ja demokraattisesti, ja että Neuvostoliitto sen jälkeen vapautti Baltian tasavallat natsimiehityksestä.

Silti on helppo ymmärtää, että monet virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset pitävät venäjänkielisiä miehittäjinä ja neuvostovallan kätyreinä. Neuvostoliiton valtakoneiston korkeat viranhaltijat nimitettiin Moskovasta käsin ja olivat usein venäjänkielisiä. Hyvä venäjäntaito oli itsestään selvä edellytys, jos halusi luoda uraa Neuvostoliitossa. Itsestään selvää ei sen sijaan ollut, että jokapäiväiset asiat saattoi hoitaa paikallisella kielellä–venäläisten mielestä ei useinkaan ollut tarpeellista opetella viroa, latviaa tai liettuaa varsinkaan niissä kaupungeissa, joissa venäjänkielisten osuus oli suuri. Esimerkiksi Riiassa laaja muuttoliike Neuvostoliiton muista osista oli johtanut siihen, että latvialaisten osuus kaupungin asukkaista vuoden 1989 virallisen tilaston mukaan oli laskenut 36,5 prosenttiin. Lähes kaksi kolmasosaa kaupungin asukkaista oli siis venäjänkielisiä. Sen, jota tämä asioiden tila kiusasi, oli kuitenkin järkevintä pitää suu supussa, ettei tulisi syytetyksi porvarillisesta nationalismista.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää sekin, että virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset tekivät Neuvostoliiton hajottua kaikkensa, jotta paikallisten kielten arvostus lisääntyisi ja vihattu venäjä mahdollisimman pian poljettaisiin maan rakoon. Venäjän kielelle ei haluttu antaa mitään virallista asemaa.

Virossa ja Latviassa, joissa venäjänkielisiä oli eniten, otettiinkin käyttöön tiukat kansalaisuusvaatimukset niille, joiden vanhemmat tai isovanhemmat eivät olleet asuneet maassa ennen toista maailmansotaa. Näin käytännössä rajoitettiin venäjänkielisten mahdollisuuksia saada kansalaisuus. Vielä neljännesvuosisata Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 14 prosenttia Latvian asukkaista on vailla kansalaisuutta. He asuvat Latviassa eivätkä ole minkään muun maan kansalaisia, saamatta kuitenkaan Latvian passia. Siksi he eivät voi äänestää vaaleissa eivätkä kelpaa tiettyihin virkoihin.

Vaikka ”hyvinvoiva keskiluokka” on käsitteenä vaikeasti yhdistettävissä Neuvostoliittoon, oli monilla Neuvosto-Baltian venäjänkielisistä asukkaista korkea koulutus ja arvostettu työ hallinnossa, tutkimuksessa tai valtionyritysten johdossa. Neuvostoliiton hajottua monet heistä menettivät työnsä ja sosiaalisen statuksensa. Kansalaisuudesta ja ainoan virallisen kielen taidosta tuli tärkeimmät pääsyvaatimukset julkisen puolen uraputkeen, kun taas kokemus neuvostohallinnosta oli pikemminkin haitaksi.

Huomattavasti suurempi joukko venäjänkielisistä toimi tavallisina duunareina suurissa valtionyrityksissä, jotka yksi toisensa perään romahtivat kuin korttitalot. Niiden tuotteille ei vapailta markkinoilta enää löytynyt kysyntää.

Jokaisen viidentoista uuden itsenäisen maan asukkaille 1990-luvun ensimmäiset vuodet olivat kovia aikoja. Baltiassa vaikeinta oli venäjänkielisillä, nämä kun kokivat, että heistä oli ...