2016
The translation of this book was supported by
the Austrian Federal Ministry of Education, Arts and Culture.
Originally published under the title Stimmen
Copyright 2015 by Rowohlt Verlag GmbH, Reinbek bei Hamburg
Atena Kustannus Oy
www.atena.fi
ISBN 978-952-300-256-2
Prologi
Hän oli nähnyt merkit. Oli nähnyt niitä jo vuosia ja yrittänyt kerta toisensa jälkeen varoittaa ihmisiä, mutta kukaan vain ei koskaan halunnut uskoa häntä.
Nyt se oli tapahtunut. Ne olivat vaatineet uhrin.
Hän kiersi varovasti tutkimuspöydän yrittäen olla mahdollisimman hiljaa.
Ne eivät saisi missään tapauksessa kuulla häntä.
Ne tietää, kuka sinä olet.
Uhkaavat kuiskaukset, terävät sihahtelut saivat hänet kyyristymään. Hän pudisti päätään, yhä nopeammin, yhä kiivaammin.
Mitä olet mennyt tekemään?
»En mitään», hän mutisi. Mutta voiko hän olla varma? Ruokaan pantiin myrkkyä, siihen sekoitettiin huumeita, sitä oli tehty jo kuukausikaupalla. Ne sen tekivät.
Ne salaiset. Näkymättömät. Jotka seurasivat häntä aina paljastamatta itseään.
Tiedän tasan tarkkaan, mitä ajattelet.
Hänen alahuulensa alkoi väpättää. Joskus kun hän itki, ne katosivat. Kuin olisivat saaneet haluamansa.
Hän ojensi varovasti kättä ja kosketti valkoisen housunpuntin verhoamaa jalkaa –
Nyt se koskee siihen!
Se oli ihan aito. Pellavaa. Hän silitti punttia kevyesti, vetäisi kätensä pois, niin kuin joku olisi yhtäkkiä ojentanut häntä. Sitten ne vihdoin vaikenivat. Ne.
Koko porukka. Salainen veljeskunta.
Miten hän pelkäsikään jo niiden mainitsemista.
Paskahousu, pikku paskahousu.
Ne tietää, kuka sinä olet.
Me tiedetään, kuka sinä olet.
Nyt se koskee siihen.
Veitset aiheuttivat päänvaivaa. Ne saivat hänet epäilemään. Oliko kaikki sittenkin pelkkää kuvitelmaa? Tähän mennessä hän oli kuullut vain asioita, joita ei kuulemma ollut olemassakaan. Ehkä hän myös näki niitä.
Harhoja, kuten tohtori Plank niitä nimitti. Hallusinaatioita.
Aivan niin, se olisi hyvä tällä kertaa. Hallusinaatio.
Mitä olet mennyt tekemään?
»En mitään», hän uikutti. »En ole tehnyt yhtään mitään, onhan teidän täytynyt nähdä.»
Alla oli verta. Se valui norona haavasta valkoista takkia pitkin, sivulta alas tutkimuspöytää ja lattialle. Siellä oli nyt lammikko, pieni lammikko, jonka reunat alkoivat kuivahtaa rupiseksi rannikoksi.
Me tiedetään, kuka sinä olet.
Hyödytön pikku paskahousu.
Hän tuijotti verilammikkoa, sitten hänen katseensa vaelsi ylemmäs, pysähtyi pisaraan, joka muodostui tutkimuspöydän reunalle ja kasvoi, kasvoi kaiken aikaa ja kävi painavammaksi.
Kunnes tippui. Punaiseen, syvään punaiseen.
Nuole se.
Yhtäkkiä hän pelkäsi tosissaan tottelevansa.
Anna mennä, poika pikkuinen, nuole se.
Ääni oli yhtä aikaa mielistelevä ja käskevä. Hän tunsi äänen ja pelkäsi sitä enemmän kuin melkein mitään muuta maailmassa. Naisääni puhui hänelle hyvin harvoin ja vielä harvemmin se vaati jotain, mutta kun se käski, hän ei pystynyt panemaan hanttiin.
Hän otti askelen sivulle, tutkimuspöydän yläpäähän. Keskittyi ihmispäähän, joka siinä lepäsi, kasvoihin, joissa suu ammotti auki ja silmät olivat puoliummessa.
»Ne tietää, kuka sinä olet», hän sanoi käheästi. Teki hyvää lausua sanat kerrankin itse. »Ne hakivat sinut, ja minuakin ne tulevat vielä hakemaan. Pian.»
Nuole se. Nyt.
Hän kääntyi sivulle, läimäytti kämmeniään päätä vasten, yhä nopeammin, yhä lujempaa.
Nuole. Se. Nyt. Heti.
Hän laskeutui hitaasti polvilleen. Ryömi kuuliaisesti lammikon luo. Päästyään suoraan sen eteen hän epäröi. Haju…
Myrkkyä.
Hän otti kiinni kaulastaan. Tällä kertaa hän kuolisi, eikä kukaan ollut paikalla auttamassa. Ne tarkkailisivat häntä piiloistaan, katselisivat, kun hän sätkisi ja kääntyilisi ja karjuisi tuskasta, ja ne nauraisivat.
Entä jos hän huutaisi apua? Jos hän huutaisi kovaa, joku kyllä tulisi. Kuka tietää, ehkä hänelle selitettäisiin, että tätä mitä hän näki ei ollut lainkaan olemassa. Että se oli vain harhaisuuden uusi ilmentymä, samalla lailla kuin hän yksin kuuli sen mitä kuuli. Hänen lääkitystään lisättäisiin, mutta parempi sekin kuin totella tuota yhtä tiettyä ääntä.
Niinpä hän nousi kyykkyyn, kannoilleen, ja veti syvään henkeä. Hänen huutonsa oli ensin ohutta uikutusta, sitten mylvintää ja lopulta karjumista. Hän huusi kunnes keuhkot tyhjenivät ja mustat pilkut alkoivat tanssia silmissä.
Hän vilkuili hätäisesti ympärilleen. Kukaan ei ollut tullut.
Jäljellä oli enää yksi ääni, se yksi erityinen ääni. Se sanoi hänelle, mitä piti tehdä.
Lopulta hän totteli.
1.
Vihko viuhui niin lähellä Beatricen kasvoja, että hänen oli astuttava askel taakse saadakseen selvää punaisen ja sinisen sekamelskasta.
»Hänen tehtävänsä näyttävät aina tältä. Tähän on nyt tultava muutos.» Opettaja huokasi piinatun pedagogin huokauksensa. »Jakob on kyllä todella petrannut käytöstään, mutta vihkotyöskentelyssä hän tarvitsee vielä paljon apua.»
Beatrice otti vihon ja selasi muutaman sivun taaksepäin. Totta, joka sivulla sama sotku. Jakob näytti pitävän valmiita viivastoja pelkkinä ehdotuksina, toisista sanoista sai tuskin selvää.
Olisi kai ollut viisaampaa viettää sunnuntai pojan koulutehtävien parissa eikä pyöräillä piknikille.
Beatrice kohotti katseensa, luokanovi oli auki. Siellä poika seisoi, yhdessä Alexin ja Lukaksen kanssa. Kullakin oli kädessään tarrapinkka. Käynnissä olivat selvästi tiukat neuvottelut mahdollisista vaihdoista.
»Yritän tarkistaa hänen tehtävänsä mahdollisimman tarkkaan», Beatrice sanoi. »Vaikka oikeastaan olin toivonut, että iltapäiväkerhon Melanie tekisi sen. Minä haluaisin tehdä lasteni kanssa vapaa-ajalla mieluummin jotain muuta kuin kytätä koulutehtäviä.»
Opettajan väkinäinen hymy hyytyi puolitiehen. »Iltapäiväkerhotoiminta voi vain tukea mutta ei korvata vanhempia. Melaniella on huolehdittavana viisitoista lasta, ja Jakob tarvitsee enemmän apua kuin muut. Tiedän, että teidän työnne on hyvin raskasta, mutta…»
Beatricen kännykkä soi. Mistä vetoa, että siellä se raskas työ nyt soitteli vaatiakseen osansa?
»…mutta jos te voisitte edes vähän enemmän kiinnittää huomiota Jakobin läksyihin, se olisi todella hyvä. Mikä häneltä nyt jää oppimatta, sitä on myöhemmin enää vaikea kiriä kiinni.»
Kännykkä soi Beatricen laukun uumenissa. Ei tarvinnut kuin vilkaista sisään ja oli selvää, keneltä Jakob oli perinyt taipumuksensa kaoottisuuteen.
Florin, vilkkui näytöllä. »Anteeksi, pieni hetki.» Beatrice kääntyi sivulle. »Huomenta! Onko jotain tärkeää? Olen juuri…»
»Hei, Bea, olen pahoillani. On. Siis tärkeää. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatriselta soitettiin juuri – siellä on ruumis. Melko varmasti ei mikään luonnollinen kuolinsyy. Tulenko hakemaan vai tavataanko siellä?»
Beatrice mietti hetken. »Tavataan suoraan siellä. Pidän kiirettä.» Hän päätti puhelun ja kohautti opettajalle pahoittelevasti harteitaan. »Teen parhaani, takuulla. Mutta nyt minun on valitettavasti lähdettävä.»
»Sen nyt saattoi arvata», nainen tuhahti tiukasti. »Mikäs siinä. Toivon, että asia tuli tällä selväksi.»
Mikä ettei, liiankin selväksi. Beatrice kätteli opettajan. »Kun tuon Jakobin seuraavan kerran kouluun, jatketaan ihmeessä keskustelua, eikö niin?»
Beatrice lähti vastausta odottamatta. Hänellä ei ollut mitään tarvetta ruokkia huonoa omaatuntoaan yhtään enempää.
He kävelivät mustavalkoiseksi kaakeloitua käytävää, aivan heidät vastaanottaneen lääkärin kannoilla.
Beatricella oli vaikeuksia pysyä perässä. Hän oli hengästynyt, koska oli jättänyt autonsa lähelle tuloporttia ja kävellyt sitten laajan sairaala-alueen läpi etsien psykiatrian osastoa, joka sijaitsi tietysti alueen uloimmassa päässä. Valkoisessa, nelikerroksisessa rakennuksessa.
Hän ryhdistäytyi ja kiri kiinni lääkäriä, joka melkein juoksi. Niin kuin ei pystyisi hetkeäkään odottamaan näyttääkseen heille sen, minkä oli jo kuvaillut puhelimessa.
»Gerd?» Täpärästi Beatricen rinnalla harppova Florin kuului vihdoin onnistuneen yrityksessään tavoittaa teknisen tutkinnan Gerd Drasche. »Niin, minä tässä. Kuule, olisi keikka Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrisessa terapiakeskuksessa, täällä on yksi ruumis. Pidä kiirettä. Ai, mitä? Ei tietenkään kosketa, ei mihinkään. Nähdään kohta.»
Florin sujautti puhelimen takintaskuun ja vilkaisi Beatricea. »Kymmenen minuuttia, Gerd sanoi, oli kuulemma vasta herännyt. Ja muuten sama vanha kuvio.»
Että he eivät koskisi mihinkään ennen Gerdin tuloa. Parempi kun eivät edes hengittäisi lähelläkään rikospaikkaa, että eivät vain tärvelisi todistusaineistoa.
He tunnistivat oikean huoneen jo kaukaa, ihan jo neljästä univormupukuisesta kollegasta, jotka olivat asettuneet oven molemmin puolin. Siitä huolimatta lääkäri, jonka nimeä Beatrice ei ollut kuullut kunnolla kaikessa kiireessä, kääntyi hänen puoleensa ja osoitti ovea. »Tuolla noin.» Miehen kasvoista heijastui omituinen sekoitus sääliä ja odotusta. »Tämä ei ole helppoa, hän oli kollega, jota arvostin suuresti. Nuori, lahjakas, edessä lupaava tulevaisuus.»
Beatrice aisti Florinin katseen. Florin odotti, että hän nyökkäisi, että hän osoittaisi olevansa valmis.
Beatrice rykäisi. »Mennään sisään.»
Tutkimushuone oli pieni ja ikkunaton mutta sisustettu lempein värein. Vihreällä kankaalla pehmustettu tuoli, keltainen verho, jolla varsinaisen tutkimustilan sai tarvittaessa erotettua muusta huoneesta.
Ja… tutkimuspöytä.
Beatrice astui kaksi askelta lähemmäs. Pöydällä makasi nuori, korkeintaan kolmikymppinen mies. Hänen valkoinen työtakkinsa oli yltä päältä verinen, etenkin sen kaulus ja etumus. Jokin metalliesine törrötti kaulasta – veitsi se ei ollut. Se oli kolmikulmainen teräskappale, joka näytti kuin olisi osa jotain kokonaisuutta. Jotain, minkä saattoi löytää rautakaupan hyllyltä.
Kaulasta törröttävä terästanko oli heidän edessään avautuvan näkymän karmaisevin yksityiskohta mutta ei kummallisin. Paljon merkillisempää oli se, millä nuoren lääkärin ruumis oli ...