Kansi

Nimiö

Maija-Riitta Ollila

AJATUSTEN VANGIT KARKUMATKALLA

PRO SOPHIA

Tekijänoikeudet

© Maija-Riitta Ollila

Pro Sophia

www.maija-riitta-ollila.fi

ISBN 978-952-93-6980-5 (sid.)

ISBN 978-952-93-6981-2 (EPUB)

Sisällys

SISÄLLYS

Lukijalle

USKOMUKSET JA AJATTELU: hallintaa ja hullutusta

USKONTOJEN IHME: Luoko Jumala uskomusjärjestelmiäkin?

JOOGA: Terapian ja uskonnon rajamailla

POSITIIVINEN AJATTELU: oksymoroniko?

ETIIKKA: paremman maailman haaveesta päiden pudotteluun

KOULUTUS: menneisyyden vai tulevaisuuden uskomuksia?

HYVINVOINTIA vaikka väkisin

DIGIAJAN uudet ikäluokat

DEMOKRATIAN kansalainen tietäjänä

POLITIIKKAA: kun emme enää usko

JOKAISESTA tuli media ja meedio

JOHTAJUUS: suurmiesteoriaa vai kaikkien voimaantumista?

TALOUS ja lopulliset totuudet

AJATUSTEN VANGIT KARKUMATKALLA

KIRJALLISUUTTA

Lukijalle

LUKIJALLE

Alussa oli sana. Ei kulunut kauaa, kun sanoja tuli lisää. Pian erilaisilla heimoilla oli omat sanansa, ja alettiin taistella siitä, kenen sanat olivat parhaita. Ennen pitkää yksilötkin keksivät omat sanansa, ja taistelu kiihtyi entisestään.

Nyt elämme maailmassa, jossa kaikkien kamppailu kaikkia vastaan on vahvistumassa. Juuri nyt, kun yksituumaisuutta tarvittaisiin, erituumaisuus on kasvamistaan kasvanut. Samaan aikaan on vahvistumassa myös halu ratkaista yhteiset ongelmat yhteisin voimin. On päästävä sanojen ja ajatusten taakse etsimään toisenlaista yhteisyyden pohjaa.

Konfliktien taustalla ovat – monien muiden tekijöiden ohella – erilaiset sanojen ryppäät: uskomusjärjestelmät. Luulisi, että meillä biologisina organismeina olisi yhteneväinen käsitys ihmislajin eloonjäämisen edellytyksistä. Luulisi, että tunnemme mielihyvää tai kipua samanlaisista asioista. Luulisi, että meillä ihmisinä on paljon enemmän yhteisiä kuin erottavia tekijöitä. Miksi siis näymme vajoavan yhä lähemmäs Thomas Hobbesin (1588–1679) kuvaamaa luonnontilaa: elämä on yksinäistä, viheliäistä, raakalaismaista ja lyhyttä? Olisiko yhtenä syynä se, että olemme juuttuneet ajatustapoihin, jotka eivät enää palvele meitä? Olisiko olemassa vuorovaikutuksen tapoja, jotka yhdistävät meidät uskomusjärjestelmien tuolla puolen?

Tässä kirjassa on kysymys ajattelusta. En väitä, että vain ja ainoastaan ajattelua muuttamalla saadaan maailma kokonaan toiselle tolalle, mutta voi siitä olla apua: varsin monet asiat­ riippuvat kuitenkin inhimillisistä toimijoista, ja niin kauan kuin asiat edes jossakin määrin riippuvat meistä, ajattelun muutoksilla on mahdollista muuttaa maailmaa.

Ratkaiseva asia maapallon ja sitä kautta meidän ihmisten tulevaisuuden kannalta on ihmisten kyky yhteistyöhön maapallon mitassa. Yksi esimerkki tuhoisasta uskomuksesta on ajatus kansallisvaltioiden ja kansojen erillisyydestä: uskotaan, että kansallisvaltioiden sisäiset siteet kansalaisuuden perusteella ovat paljon vahvempia kuin ihmiskunnan jäsenten väliset siteet ihmisyyden perusteella. Samanlaisia ihmisiä erottavia uskomuksia on lukematon määrä.

Elämme yksilöllistymisen aikakautta. Siitä on lukuisia hyötyjä ihmislajin kehittymisessä, mutta sillä näyttää olevan myös haittansa. Yksi haitoista on keskinäisen riippuvuuden hälveneminen. En tahdo hävittää yksilöllisyyttä tai väheksyä erilaisuuden merkitystä. Haluan sanoa, että omien uskomusjärjestelmiemme luomat keinotekoiset raja-aidat ovat ihmisen tulevaisuudelle haitallisia.

Uskomukset ovat yksilön päässä. Ei kuitenkaan riitä, että käymme pelkästään päänsisäistä keskustelua erilaisista toimintaa ohjaavista uskomuksista, koska perimme monet uskomuksistamme kasvatuksestamme, lähipiiristämme tai laajemmasta yhteiskunnallisesta kontekstista. Tarvitsemme myös yhteistä keskustelua sen havaitsemiseksi, missä on yksilökohtaisten raja-aitojen ylittämisen paikka.

Kun katsoo tämänhetkistä keskustelua sosiaalisessa mediassa, voi todeta, että yhteyttä ja yhdessä pitäviä voimia ryhmien sisällä luodaan edelleen vanhoilla keinoilla: pyritään luomaan viholliskuvia eri tavalla ajattelevista ihmisistä. Tämä on ongelmallista, jos on pohjimmiltaan toiset hyväksyvä, suvaitsevainen ihminen. Vanhan hokeman mukaan suvaitsevaisten pitää suvaita kaikkea paitsi suvaitsemattomuutta. Siinä onkin melkoinen savotta. Koko ajan pohdimme, mitä ainakaan ei pidä suvaita. Tämän sijaan voisimme käyttää energiamme keskusteluun siitä, onko olemassa joitakin yleistettäviä arvoja, joihin hyvin monet ihmiset tällä maapallolla voisivat sitoutua, kuuluvatpa he sitten minkä tahansa uskonnon, kulttuurin tai kansakunnan piiriin.

Tämän kirjan tarkoituksena on katsella erilaisia uskomusjärjestelmiä kaikessa rauhassa. Muutamiin teoreettisiin pohdintoihin palataan eri luvuissa, jotta lukijan ei ole pakko lukea kirjaa alusta loppuun, vaan kukin voi valita itseään kiinnostavimmat osiot tai lukea luvut haluamassaan järjestyksessä.

Uskomusjärjestelmien ja omien uskomusten pohdinta on ensi askel itse rakennetun vankilan purkamiseen. Me ihmiset emme tavallisesti ajattele, että kannattaisimme jotakin tiettyä uskomusjärjestelmää, joka olisi kyseenalaistettavissa. Me olemme taipuvaisia naiiviin realismiin. Uskomme, että kun katsomme ulos oman sielumme ikkunoista, näemme totuuden sellaisena kuin se on. Tuntuu ehkä masentavalta ajatella, että minun tapani katsoa maailmaa olisi vain yksi vaihtoehto lukuisten sumuisten ja epäselvien tulkintojen hetteikössä.

Miten minä sitten tiedän, kenen uskomukset ovat oikeita ja totuudenmukaisia? En tietenkään mitenkään. Jätän itse kunkin pohdittavaksi, voisiko oma uskomusjärjestelmä olla avoimempi ja sallia enemmän kysymyksiä. Jos se sallii enemmän kysymyksiä, se sallii myös raja-aitojen rikkomista. Fundamentalismi tarkoittaa täysin suljettua uskomusjärjestelmää, johon mikään ulkopuolinen häiriö ei pääse tunkeutumaan.

Seuraava askel on miettiä, miten ihmisten yhteys uskomusjärjestelmien tuolla puolen voisi rakentua. Tätä pohdin kirjan viimeisessä luvussa.

Tämän kirjan perustava uskomus ja ideologinen pohja on kevyen matkalaukun filosofia. Mukana kannattaa pitää vain välttämätön. Maailmassa on jokseenkin mahdotonta orientoitua, ellei usko jotakin tästä maailmasta. Uskon, että kun kurottaudun tästä tuolista kohti teekuppiani, saan sen käsiini, ja että kävelemään lähtiessäni jalkani kannattavat minut keittiöön, joka sijaitsee yläkerrassa. Uskon, että tuoreet kasvikset ovat minulle hyväksi. Uskon, että ihmisiä kannattaa tervehtiä, jotta heidän kanssaan voi luoda hyvän suhteen. Uskon, että inhimillistä kärsimystä ja kaiken elollisen kärsimysten kannattaa lievittää. On epätaloudellista joka ainoa­na silmänräpäyksenä ajatella koko maailmansa ja elämänsä uudestaan. Rutiininomaiset uskomukset säästävät aikaa. Ei kuitenkaan kannata kuormata itseään valtavalla määrällä uskomuksia, joiden luomaan vankilaan itse linnoittautuu. Kun olemme perineet tai itse valinneet omat uskomuksemme, niistä sukeutuu kohtalo: elämme niiden edellyttämällä tavalla ja opetamme ne lähipiirillemme ja myös seuraavalle sukupolvelle.

Uskomusten muuttaminen ei ole helppoa, koska osa identiteetistämme kietoutuu niiden ympärille: olet mitä uskot. Kääntäen ja ehkä lohdullisesti tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa muuttaa itsessään tai elämässään jotakin, alkuun pääsee muuttamalla uskomuksiaan.

Tämä kirja ei ole niille onnellisille, jotka ovat löytäneet totuuden. Uskon, ettei kirja noiden onnekkaiden käsiin joudukaan. Toivon, että kirjan lukisi joku, joka minun laillani elää oppijärjestelmien tarkkailijana. Se, että epäilee uskomusjärjestelmiä, ei tarkoita elämän ulkopuolisuutta. Paljon kiinnostavaa tapahtuu vakiintuneiden oppien ja ajatusjärjestelmien tuolla puolen.

Uskomukset ja ajattelu: hallintaa ja hullutusta

USKOMUKSET JA AJATTELU:

hallintaa ja hullutusta

OMAKULMA: IKUISESTI VÄÄRÄSSÄ

En ole koskaan ollut oikeassa. Olen kuitenkin koko elämäni elänyt lähellä totuutta ja oikeassa olemista, koska olen liikkunut lukuisten sellaisten yhteisöjen liepeillä, joiden hallussa totuus on ollut. Kun en koskaan ole kyennyt lopullisesti sitoutumaan yhteisöön, en koskaan ole päässyt olemaan oikeassa. Yhteisöjen edustajien viesti on ollut sama: vika on ollut minussa, kun en ole kyennyt vastaanottamaan totuutta. Olen itsekin kokenut samoin. Itsetuntoni on ollut nuoruudesta asti huono. Pahemminkin olisi voinut käydä. On sanottu, että skitsofreeni on sellainen henkilö, joka on ollut liian monta kertaa väärässä. Kun olen ollut pelkästään väärässä, voisi ajatella, että mielenterveyteni olisi kehittynyt vielä heikommaksi.

Muutama vuosi sitten menetin myös rohkeuden ajatella, pitkäksi aikaa. En kirjoittanut riviäkään aikoihin; sain juuri ja juuri aikaiseksi kauppalistan. Kun ei uskalla ajatella, ei uskalla kirjoittaa.

Tiedän, että silloinkin kun rohkenen ajatella, ajatukset eivät tavallisimmin ole omiani. Yhteisössä ympärilläni on tarjolla kaikkien ajatusteni aihiot. Vaikka poimin kulloistenkin tunteideni mukaan mieleiseni aatokset, en kuitenkaan keksi mitään omaperäistä. Katson kateudella kaikkia, jotka eivät tiedä riittävästi tietääkseen, että heidän ainutkertaisia ajatuksiaan on toisteltu eri aikakausina ja eri yhteisöissä kyllästykseen saakka. Kun lukee vain omia blogejaan, voi luulla ajattelevansa aivan itse.

Paljonko auttaisi, jos ajattelisi uusia ajatuksia? Jos joku ihmeen kaupalla löytää oman ajatuksen, jota ympäristö ei ole omaksunut, ajatusta ei hevin ymmärretä, saati oteta vastaan. Ihmiset lukevat ja kuulevat sen minkä ovat tottuneet lukemaan ja kuulemaan. Jos jonkun päämäärät ovat muille vieraita, myös päämäärään tähtäävät keinot jäävät käsittämättömiksi.

Jos kaikesta huolimatta rohkaistuu jotakin ajattelemaan, on aivan varmasti joku, joka tekee sen paremmin. Jos haluaa yhdistellä asioita eri tieteenalojen piiristä, on aina olemassa spesialisti, joka tuntee jonkin yksityiskohdan paljon paremmin.

Samaan aikaan kun sosiaalisessa mediassa roiskitaan ja rapataan ilman estoja, muodiksi on tullut ...