Lars Strang

Yhteen taotut

© Lars Strang

Kannen kuvat: GraphicStock, Wikimedia Commons
Kansi: Grafemi
Taitto: Kustannus Aarni Oy

www.kustannusaarni.fi
ISBN 978-952-7130-14-8

Tausta

Oli vuosi 1654. Vuosi oli merkityksellinen Suomelle, jota kutsuttiin tuolloin Ruotsin Itämaaksi. Valtakuntaa oli johtanut siihen saakka Kustaa II Adolfin ainoa tytär Kristiina. Kuningatar oli kiinnostunut taiteesta ja kulttuurista ja halusi säilyttää kalliiksi tulleen rauhan Kolmekymmenvuotisen sodan jälkeen. Koska Kristiina oli muuttunut uskoltaan katoliseksi, hänen oli luovuttava kruunustaan ja lähdettävä maanpakoon Italiaan. Ilmassa oli huoli tulevaisuudesta, eikä kukaan oikein osannut sanoa, miten maata tulevaisuudessa johdettaisiin. Jatkaisiko uusi kuningas Kaarle X Adolf Kristiinan viitoittamaa tietä, vai johdattaisiko hän Ruotsia uuteen sotaan kuten hänen miespuoliset edeltäjänsä olivat tehneet?

Kristiina oli hallintokaudellaan tehnyt voitavansa pitääkseen vaikutusvaltaisimmat maanmiehensä tyytyväisinä. Hän oli ostanut aateliston ja kenraalien rauhantahdon luovuttamalla heille avokätisesti maa-alueita ja läänityksiä, joilla oli oma veronkanto-oikeus.

Pienessä Kokkolan kaupungissa, kaukana Pohjanlahden rannalla elettiin Kaarle X:n ensimmäistä hallintovuotta vielä sivussa yleismaailmallisista vaikutuksia. Kokkolan osalta Kristiinan alulle panema läänityspolitiikka tarkoitti, että seudun asukkaat maksoivat veroa Gustav Banérille. Aatelismies asui Tukholmassa mutta hänen suunnitelmiin kuului joskus muuttaa kaupunkiin. Olihan hän jo antanut arkkitehdilleen tehtäväksi piirtää komean talon kaupungin parhaimmalle paikalla Suntin viereen. Asukkaiden oli kuitenkin vaikeaa ymmärtää, miksi heidän piti maksaa veroja ihmiselle, joka ei koskaan ollut tehnyt mitään seudun hyväksi, eivätkä hänen muuttosuunnitelmatkaan vaikuttaneet toteutuvan.

Muuten Kokkolassa elettiin rauhan aikaa ja ihmisten oli hyvä olla. Sota oli loppunut ja Kruunun vaatimat sotatarvikkeiden ja viljan toimitukset olivat vähentyneet. Rannikon kylät ja vasta perustetut kaupungit saivat pitää ison osan sadostaan. Moni työkyvykäs mies oli palannut sodasta ja ryhtynyt tekemään arkisia töitä. Suuri määrä rakennuksia oli jo korjattu ja laajennettu. Kotieläinten määrä kasvoi ja kaupungin ulkopuolelta otettiin yhä suurempia maa-alueita kaupunkilaisten viljelyksiksi. Kirkonkirjojen mukaan Kokkolan asukasmäärä oli kasvanut jo kolmeensataan, ja käytännössä lukumäärä oli merkittävästi suurempi, koska piikoja, renkejä, vanhuksia, merimiehiä, päivätyöläisiä, kerjäläisiä ja muuten vaan matkustavia ihmisiä ei tuolloin vielä rekisteröity.

Ammattikillat oppipoikineen, kisällineineen ja mestareineen ei ollut vielä kehittynyt. Kuitenkin tärkeimmät ammattikunnat, kuten räätälit, köydenpunojat, merimiehet, tervanpolttajat ja sepät olivat jo edustettuina. Tärkeä ammattiryhmä oli myös kauppiaat ja merenkulkijat, joilla oli oikeudet kuljettaa turkiksia, puuta ja tervaa Itämaan satamiin ja aina Tukholmaan asti.

Kokkolaa ympäröi noin kolme kyynärää korkea paaluista tehty aita. Portit olivat auki päiväsaikaan mutta suljettiin yöksi. Kaupungin yövahti valvoi, että kaduilla oli rauhallista ja ettei kipinöitä lentänyt savupiipuista aiheuttaen vaaraa tulipalosta.

Kaupunkia johdettiin kolmella tasolla. Kruunun veronkeruusta vastasi vouti Lars Bodin ja paikalliset verot kaupungin juoksevia kuluja varten keräsi siihen nimitetty henkilö. Hallinnosta ja lakien noudattamisesta vastasi pormestari Daniel Jönsson Swart ja kirkon asioista Falunista juuri saapunut kirkkoherra Johan Falander. Asukkaiden oli syytä pysyä hyvissä väleissä näiden tahojen kanssa koska heillä oli valta rangaista tottelemattomia. He myös osasivat käyttää valtaansa.

Tässä elinympäristössä kertomuksen päähenkilöt tekivät parhaansa elääkseen rauhassa Jumalaa kunnioittavaa elämää.

Luku 1

Kokkola, toukokuu 1655

Koillinen oli joutunut lopulta väistymään, ja lauhan itätuulen myötä saapunut lämpöaalto oli sulattanut nopeasti kaiken lumen. Myös routa kupli jo savisilla pelloilla ja maanteillä, jotka kohoilivat ja laskivat kulkijan askeleen tai kärryn pyörän alla, kuin maan sisällä olisi ollut elävä olento. Pitkän, pimeän talven kalventamat käsityöläiset siristivät silmiään kohti aurinkoa ja kiittivät armollista Jumalaa kevään lämmöstä. Sydän keventyneenä he katselivat, kuinka ruoho nousi jo oraalle aurinkoisilla penkereillä ja talojen eteläisillä seinustoilla. Hento viherrys oli peittänyt alleen koko maan vain muutamassa päivässä, ja koivun silmut loistivat heleän vaaleanvihreinä. Laitumille aamutuimaan lasketut hiehot, vasikat ja jopa vanhat notkoselkäiset lehmät loikkivat ja pukittivat yhteistä iloa ihmisten ja koko luomakunnan kanssa.

Auringon kirkas paiste oli yhtä selkeä merkki kevättöiden aloittamisesta kuin että lukkari olisi noussut kirkonmäellä sijaitsevaan tapuliin soittamaan kelloja. Piiat, rengit ja talolliset kiirehtivät jo aamuhämärissä kaupungin pelloille Kvikantiin ja Ristrandiin. Oli kiire. Sänkipellot piti kulottaa, minkä jälkeen karu ja kivinen maaperä karhittaisiiin hevosten ja härkien avulla ennen kylvötöitä.

Vaikka näytti siltä, että koko pienen kaupungin käsityöläiset ja palvelusväki oli pelloilla, yhden Suntin rannalla sijaitsevan talon savupiipusta kohosi kiemurteleva savu, aivan kuin joltakin olisi jäänyt huomaamatta, että kevät oli tullut. Sinä päivänä savukiehkura oli havaittavissa tavallista selkeämmin. Se kohosi piipun muurattujen kivien välistä kuin kiemurteleva käärme. Yhä korkeammalle kohti sinistä taivasta nouseva savupatsas oli sävyltään vaaleanharmaa, ei harmaa eikä varsinkaan musta, koska mustaa savua syntyi vain kylmistä liekeistä, pörähti piipusta ulos tummina pilvinä, jos tulisijassa poltettiin märkiä polttopuita, ruoantähteitä tai olkia ja sammalta, jotka kosteus oli pilannut. Sellaisen tulen pitäminen ei tullut siinä talossa kysymykseenkään.

Savu kohosi sepän talosta satamalaitureiden vierestä. Talo sijaitsi kaupunkia ympäröivän tulliaidan sisäpuolella, hieman etäämmällä muista röttelöistä. Muilla kaupunkilaisilla ei ollut käynyt mielessäkään tehdä tulia juuri tällaisena aurinkoisena päivänä. Päinvastoin, yhä useammassa talossa oli päätetty tuulettaa talven ummehtunut ilma jättämällä ovet ja räppänät auki niin talon kuin navetan puolella.

Sepän pajan ovi oli auki. Sisällä oli niin kuuma, että ahjon ääressä työskentelevät kaksi miestä olivat heittäneet paidat pois. Hikisiä ylävartaloja peitti ainoastaan hirvennahasta tehdyt esiliinat.

Paja oli oikeastaan vain nokinen vaja, jonka keskellä sijaitsi vyötärönkorkuinen muurattu ahjo. Noin kolmen jalan päässä ahjosta olivat palkeet, joita paineistettiin miehenkorkuisella rattaalla. Molemmat miehet olivat kyyristyneet alasimen ääreen keskellä kovaksi tallaantunutta maalattiaa. He olivat keskittyneet työstämään hehkuvaa rautaa.

Gabriel Seppälä oikaisi selkäänsä ja kiirehti lisäämään ahjoon puuhiiliä. Ainoastaan koivu ja puuhiili paloivat riittävän puhtaasti, jotta rauta saatiin lämmitettyä riittävän kuumaksi takomista varten.

Gabrielin poika Antti muotoili rautaa neljän paunan lekalla niin, että kipinät vain sinkoilivat. Tällä kertaa työn alla oli Ruotsin laivaston sota-alukseen tilattu peräsinhela. Työn valmistuttua hela kuljetettaisiin yhdessä muiden valmiiden osien kanssa Pietarsaaren telakalle.

Gabriel piteli hehkuvaa rautaa pihdeissään. Otti voimille kääntää taosta koko ajan oikeaan kulmaan pojan lyöntejä varten. Mies ei ollut enää mikään nuorukainen. Tunto oli alkanut hävitä käsistä, selkää särki, ja ne kymmenettuhannet hetket, joina hän oli liki kolmenkymmenen vuoden ajan kuunnellut, kuinka rauta kilahteli rautaa vasten, olivat saaneet korvat soimaan.

Kahdeksantoistavuotias Antti ahkeroi vasaran kanssa. Hän tiesi jokaisen lyönnin vievän häntä lähemmäksi päämäärää. Nuorukainen oli päättänyt olla joku päivä mestariseppä. Tutkintoon oli osattava tehdä vaativia sepäntöitä, ja hän olikin jo valmistanut kaksi lukkoa. Pienempää voisi käyttää jonkin rasian tai pienen arkun lukitsemiseen ja suurempi oli tarkoitettu ulkokäyttöön. Lukot oli tilannut Lars Bodin, kaupungin vouti ja rusthollari. Isä toimittaisi ne tilaajalle ennen iltapalaa. Vouti olikin pitäjän ainoa ihminen, joka tarvitsi lukon oveensa, muille riitti, että he laittoivat ovensa säppiin.

Antti oli innoissaan lukoista. Edellisenä päivänä hän oli kätkenyt pienemmän lukon paitansa alle ja vienyt sen mukanaan kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen hän oli näyttänyt sitä naapurilleen Markku Rödhille ja räätäli Mattssonin aikuiselle pojalle Hannekselle. Molemmat olivat sormeilleet vuorotellen lukkoa ja kokeilleet sen koneistoa, uudelleen ja uudelleen. Varsinkin merenkävijä Markku Rödh, joka oli nähnyt kaikenlaista elämänsä varrella, oli pitänyt sitä hyvänä, mutta muistuttanut samalla, että Antin työnlaatu mitattaisiin vasta sitten, kun vouti näkisi hänen tuotoksensa. Sitäkin tärkeämpänä Antti piti isän arviota lukoista. Jos isä hyväksyisi ne, hänestä olisi kovaa vauhtia tulossa ihan oikea seppä.

Tulla mestariksi. Se oli aina ollut Antin unelma, mutta hän tajusi, että hänellä oli vielä paljon työtä tehtävänään. Hän oli edelleen hidas, ja hänellä oli vaikeuksia löytää ahjoon juuri oikea lämpötila, jotta hän olisi saanut raudan taipumaan haluamallaan tavalla. Oli osattava tulkita tulen värejä ja sävyjä. Tähän mennessä Antti oli oppinut, että hehkuva valkoisenkeltainen väri tarkoitti sitä, että rauta oli lähellä sulamispistettä ja sitä oli helppo muotoilla. Jos rauta hohkasi enemmän karpalonpunaisena, oli se jo liian kovaa muotoiltavaksi ja oli olemassa vaara, että lyödessä siihen syntyisi halkeamia. Oli maltettava etsiä raudalle juuri oikean lämpötila, ja sen saattoi värit ja sävyt paljastaa.

Antti oli laittanut myös merkille, että hänen työjälkensä oli paljon kömpelömpää kuin isän, silloin kun he käyttivät yhtä paljon aikaa. Saadakseen esineistä yhtä hienoja ja sileitä kuin isä hänen täytyi takoa kaksi kertaa pit...