Kansi

Nimiö

ENNI MUSTONEN

RUOKAROUVA

SYRJÄSTÄKATSOJAN TARINOITA IV

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Copyright © Enni Mustonen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Kannen kuvat: Lehtikuva ja Norra Solberga Hembygdsförening

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-30545-3

Kustannusosakeyhtiö Otava 2016

Ruokarouva – keskeisiä henkilöitä

RUOKAROUVA – KESKEISIÄ HENKILÖITÄ

DJURSHOLMISSA 1914

IDA KRISTIINA ERIKSSON, s. 1880, taloudenhoitaja, papin­kirjan mukaan leskirouva, asuu Lundströmin huvilassa Djurs­holmin Germaniavägenillä tyttärensä Kirstin (s. 1905) kanssa

AXEL LUNDSTRÖM, s. 1832, emeritusprofessori, Idan edesmennyt työnantaja

GÖSTA ÅKERMAN, s. 1833, varatuomari, Axelin lapsuuden­ystävä ja luottojuristi

HERMAN JOHANSSON, s. 1845, Lundströmin huvilan puutarhuri ja talonmies, joka asuu Puutarhamajassa vaimonsa INGRIDIN (s. 1847) ja orvoksi jääneen tyttärentyttärensä ­SIGNEN (s. 1905) kanssa.

ALBERGASSA 1914–1918

VIIVI PAARMIO, s. 1867, eronnut taiteilijatar ja huvilan­omistaja

VILLE VALLGREN, s. 1855, maanpakoon joutunut kuvanveistäjä, joka asuu Viivi-rouvan huvilassa

IISAKKI HAAPALUOMA, s. 1858, kuortanelaissyntyinen kirves­mies, jolla on musta ja sekarotuinen koira nimeltä Karo ja liinaharjainen suomenhevostamma Liinu

JOHANSSONSKA, s. 1848, vanha suutarinleski Albergasta, joka on jäänyt tyhjän päälle miehensä kuoltua

ELIAS HELENIUS, s. 1878, leskeksi jäänyt merimies ja kalterijääkäri

TÄYSIHOITOLAN ASUKKAITA

ILMARI TIKKANEN, s. 1876, maisteri, joka elättää itseään sanomalehtien avustajana ja korrehtuurinlukijana, Kasimir ja Eino Leinon ystävä

HELMI MANNELIUS, s. 1888, saksan ja ranskan kielen opettajatar Helsingin Uudesta yhteiskoulusta, ja hänen sisarensa SAIMI MANNELIUS, s. 1895, joka on aloittanut lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa

ERKKI WECKMAN, s. 1890, reipas forstipoika Kajaanista, Pohjois-­Pohjalaisen osakunnan aktiiveja

EMILIA eli MIILI WECKMAN, s. 1893, Erkin serkku, viipu­rilaisen leskiäidin tytär, joka opiskelee kasvatusopillisessa käsi­työkoulussa ja tekee ompelutöitä

EDLA SOFIA SIPPOLA, 1877, Albergan suomalaisen kansakoulun opettajaneiti

ONERVA LEHTINEN, s. 1882, kirjailijanimeltään L. Onerva, Sunnuntai-lehden toimitussihteeri ja Eino Leinon entinen rakastettu, joka muuttaa Albergaan niin sanotun aviomiehensä, säveltäjä LEEVI MADETOJAN, s. 1887, kanssa. Tosiasiassa pariskunta vihitään vasta vuonna 1918.

Ruokavieraina käyvät silloin tällöin myös veljekset KASIMIR LEINO, s. 1866, ja EINO LEINO, s. 1878.

1. luku

1. LUKU

HUHTIKUUSSA 1914

– Kirsti! Kirsti, hoi!

Vaikka kevätaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta huvilan etelänpuoleiselle seinustalle, Värtanin selältä puhalsi kolea merituuli. Huhtikuu oli vasta alussa. Professorin hautajaisista oli kulunut kuukausi, ja tuomari Åkerman oli tulossa perillisten kanssa pitämään perunkirjoitusta ja avaamaan Axel-herran testamentin.

Mihin ihmeeseen Kirsti ja Signe olivat kadonneet?

Juurihan pikkutytöt hyppäsivät narua paraatirapun edessä, kun katoin kahvipöytää ruokasaliin ja vilkaisin ikkunasta. Vanha pyykkinaru, jonka olin antanut tytöille hyppynuo­raksi, lojui vieläkin hiekkakäytävällä. Ei ollut pappa Herman tainnut ehtiä tänään narunpyörittäjäksi, kun tytöt olivat sitoneet toisen pään kaiteen rautatolppaan. Pakkohan se on ottaa siitä pois ennen kuin tuomari ja vieraat herrat tulevat!

Juuri kun kyykistyin avaamaan umpisolmua, kuului takapihalta juoksuaskeleita ja Kirsti ilmestyi nurkan takaa posket punaisina ja tukka pörrössä. Toinen rusetti oli auennut ja lettinauhan päät liehuivat valtoimenaan tuulessa.

– Huusiko äiti? hän kysyi hengästyneenä.

– Mihin te hävisitte kesken kaiken? en voinut olla motkottamatta. – Ei saa jättää hyppynarua lojumaan tähän! Joku vielä kompastuu.

– Me siivotaan lekstugan! Kirsti alkoi selittää silminnähden innoissaan. – Saatiin mammalta luuta ja trasa ja putsataan joka paikka!

– No hyvä on, ehdin vastata, kun siinä samassa Signe ilmestyi hakemaan Kirstiä. Mamma oli luvannut paistaa tytöille vohveleita.

Sinne ne katosivat, pienet pyryharakat, kahdeksan vanhoja kumpikin ja vauvasta saakka Ingrid-mamman hoteissa yhdessä kasvaneita. Signe täyttäisi yhdeksän jo lokakuussa, Kirsti vasta joulun alla. Viime keväänä Signen isoisä, pappa Herman, joka oli ollut huvilan puutarhurina jo vuosikymmeniä, oli nikkaroinut tytöille leikkimökin omenatarhan taakse tontin takakulmaan. Siellä tytöt olivat saaneet leikkiä rauhassa eikä heitä tarvinnut olla koko ajan hyssyttämässä hiljaisiksi, jottei professori olisi häiriintynyt.

Juuri kun sain solmut lopultakin auki, pappa Herman saapasteli harava kourassa paikalle ja ryhtyi siivoamaan tyttöjen jälkiä hiekkakäytävältä.

Minut huomatessaan hän ilmoitti, että tytöt olivat Puutarhamajalla, ja mamma oli kuulemma luvannut katsoa perään, etteivät he ilmesty huvilan puolelle ennen kuin vieraat ovat lähteneet. Luojan kiitos, Ingrid ymmärsi, etten ehtisi tällaisena iltapäivänä ajatellakaan Kirstin päivällistä eikä sekään sopisi, että tytöt pyyhältäisivät huvilaan kesken perunkirjoituksen.

Jäin vielä poimimaan muutaman kuivan lehden ja kevättuulen lennättämän risun kiviportailta, kun pappa Herman jatkoi haravointiaan portille asti. Moitteettoman tasainen aaltokuvio ulottui pian porraspäästä portinpylväisiin. Juna kuului jo vislaavan lähestyessään Restaurantin pysäkkiä. Herrathan ovat kohta täällä ja kahvinlaitto on kesken!

Huusin Hermanille, että hän avaisi herroille huvilan portin jo valmiiksi, ja kiirehdin sisälle kyökkiin. Onneksi kahvi­pannu ei ollut kiehunut kuiviin, vaikka olin unohtunut pihamaalle. Lisäsin puita lieteen ja vettä pannuun ja avasin kahvipurkin. Parempaa kahvista olisi tullut, jos olisin ehtinyt itse paahtaa pavut rännärillä, mutta tässä kiireessä oli pakko turvautua Löfbergin valmiiksi paahdettuihin. Herrat tuskin huomaavat eroa, ajattelin kahvimyllyä vääntäessäni.

Samassa alkoi tampuurista kuulua askeleita ja ääniä. Kaadoin kahvinporot pannuun, annoin veden kiehahtaa ja nostin pannun liedenreunalle selviämään. Välikössä vilkaisin peiliin. Tukka oli siististi nutturalla ja mustan leningin valkoinen pitsikaulus suorassa niin kuin pitikin.

– God dag, tervehdin kohteliaasti tampuuriin saapuneita kolmea herraa ja otin haltuuni tuomari Åkermanin hatun ja hopeapäisen kepin. Pappa Herman näkyi ripustavan jo toisten herrojen takkeja naulakkoon. Silinterihatut oli kummallakin ja pitkät hännystakit.

Ilmeisesti nämä kaksi muuta olivat niitä Upsalan yliopiston professoreita, joista tuomari oli eilen puhunut, kun laskimme pöytähopeita perunkirjaa varten. Kirjoistaan oli Axel-herra onneksi pitänyt lukua koko elämänsä, samoin kivikokoelmastaan, jolle oli varattu kokonainen huone kirjaston vieressä. Tauluista ja mööpeleistäkin oli kuulemma olemassa kymmenen vuotta vanhat luettelot Ada-rouvan perunkirjoituksen jäljiltä, samoin liinavaatteista ja astioista. Irtaimisto oli tuomarin mielestä niin vanhaa ja kulunutta, ettei uusia listoja tarvittu.

Kun herrat siirtyivät ruokasalin puolelle, kuulin tuomarin selittävän professoreille, että tukkukauppias Sjögren oli tulossa Göteborgista mutta saapuisi paikalle vasta hiukan myöhemmin. Niinpä hain kyökistä pannun ja serveerasin kahvin.

Pappa Herman ei tahtonut mennä herrojen seuraan, vaikka hänetkin oli kutsuttu paikalle kuulemaan professorivainaan testamenttia. Mieli olisi tehnyt lohduttaa Hermania, kun miesparka kyyhötti niin onnettoman näköisenä kyökin penkillä, mutta tuomari oli kieltänyt puhumasta testamentista kenellekään. Viime jouluna näet, kun professori oli sen verran toipunut halvauksestaan, että pystyi taas puhumaan ja liikuttamaan oikeaa kättään, tuomari oli pyytänyt minut Axel-herran testamentin toiseksi todistajaksi.

Tuomari Åkerman oli sanonut painokkaasti luottavansa minuun, kun olin hänen käskystään lukenut testamentin ääneen ja todistanut, että professori Axel Lundström oli kirjoittanut nimensä paperiin omakätisesti. Enemmän kuin tuomarin puheet minua oli liikuttanut se, miten Axel-herra oli koskettanut käsivarttani vapisevalla kädellään ja nyökännyt kiitokseksi. Me tiesimme jo silloin kuoleman seisovan kynnyksellä.

Kaadoin pappa Hermanille kahvia ja lähdin hakemaan pyykit takapihalta. Aurinko oli jo painunut Vedeliuksen pensionaatin taa, ja tyttöjen iloiset äänet kuuluivat omenatarhan takaa. Vohvelit oli varmaan syöty ja siivousta oli ruvettu taas jatkamaan.

Vaikkei Johanssoneista ja leikkimökistä tarvinnutkaan olla huolissaan, jännitys tuntui silti melkein sietämättömältä. Mitenkähän meidän nyt käy, Kirstin ja minun?

Siitä oli melkein päivälleen kahdeksan vuotta, kun olin tullut tänne sopimaan pestistä. Kirsti oli silloin ollut vasta kolmi­kuinen. Me olimme asuneet koko talven Villa Vallmossa Märta-rouvan luona, mutta kun uusia synnyttäjiä tuli melkein päivittäin, oli talossa ruvennut olemaan ahdasta. Niinpä en oikeastaan ihmetellyt, kun Märta-rouva tuli eräänä aamuna ilmoittamaan, että tohtori Wentzel oli hommannut minulle emännöitsijänpaikan erään leskeksi jääneen vanhan ystävänsä tyköä. Paikka oli Djursholmissa ison Värtanin länsirannalla eikä töitä olisi liikaa, kun passattavana oli vain vanha professori, joka ei harrastanut suuria vieraskutsuja.

Kun olin kysynyt säikähtäneenä, mitä Kirstille tapahtuisi, Märta-rouva oli vakuuttanut, että voisin ottaa lapsen mukaani. Puutarhurin vaimo, joka oli aikaisemmin hoitanut professorin taloutta, oli nimittäin joutunut ottamaan hoiviinsa tyttärentyttärensä, jonka äiti oli kuollut synnytykseen. Yhtä hyvin hän voisi hoitaa päiväs...